Kuplimista

Kuplista on puhuttu viime päivinä. On havainnoitu – ja pelätty – Suomen jakautumista kupliin. Jussi Pullinen avasi pääkaupunkiseudun ja muun Suomen eriytymistä, Helsinki ja Taka-Hikiä elävät omissa sosiaalisissa kuplissaan.

Jo ennen vaaleja käytiin keskustelua kuplista sosiaaliseen mediaan liittyen. Esa Väliverronen blogikirjoituksessaan pohti kuplien merkitystä tiedon välitykselle ja edessämme aukeavalle uutisvirralle. Sosiaalinen kupla somessa saattaa kaventaa mediamaisemaa ja ehkäpä myös maailmankuvaa.

Someen liittyvä kuplakeskustelu koskee tietoa: saamme somessa vain meille sopivaa tietoa. Suodattamista teemme itse, mutta myös some-palvelut tekevät sitä puolestamme. Kuten Harto Pönkä toteaa: ”Kun käyttäjä valitsee omia mielipiteitään vastaavia tietolähteitä, ne vahvistavat entisestään hänen omia uskomuksiaan.”

Some näyttäisi tuottavan kuplia. Facebook suodattaa uutisvirtaamme aikaisempien tottumustemme pohjalta. Facebook on herännyt asiaan ja luvannut muuttaa uutisvirtaamme monipuolisemmaksi.

Vaikka some-palvelut ja -algoritmit tuottavat kuplia, on lopputulos kuitenkin sosiaalinen ilmiö. Jo nimitys sosiaalinen kupla kertoo tämän. Onko kupla leimallisesti some-ajan ilmiö? Vai onko kyse tutuista sosiaalisista ilmiöistä, jotka ovat siirtyneet someen? Vastauksia kysymyksiin voisi löytyä sosiaalipsykologiasta.

Ryhmien ja verkostojen rakenteen tutkiminen on paitsi osoittanut ryhmän rakenteen moninaisuuden, myös alaryhmien muodostumisen dynamiikan. Ryhmän koon kasvaessa alaryhmiä (kuplia) muodostuu ja alaryhmistä tulee entistä itsenäisempiä. On siis väistämätöntä, että suurelle ryhmälle tai paremminkin yhteisölle muodostuu alaryhmiä, kuplia.

Ryhmiin kuuluminen ei ole meille ihmisille vähäpätöinen asia. Sosiaalisen identiteetin teorian mukaan identiteettimme rakentuu ryhmäjäsenyyksiemme kautta. Ryhmä on identiteettimme kasvualusta. Tarvitsemme kuplia identiteettimme rakentumiseen. Ryhmän voima näkyy myös yhdenmukaisuuden paineena. Sosiaalipsykologian klassiset kokeet osoittivat, että ryhmän jäsenen mielipiteet ja havainnot yhdenmukaistuvat ryhmän muiden jäsenten kaltaiseksi.

Kuplissa on ennen kaikkea kyse ryhmien välisistä suhteista. Ryhmäidentiteetti johtaa oman ryhmän suosimiseen ja muiden ryhmien vähättelyyn. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että ihmiset suosivat omaa ryhmäänsä ja pyrkivät ajamaan sen etua toisten ryhmien kustannuksella. Kyse on sisä- ja ulkoryhmistä. Ulkoryhmä nähdään usein homogeenisena, hieman outona omaan ryhmään verrattuna.

Ryhmien välisissä suhteissa enemmistön ja vähemmistön suhde on tärkeä. Meillä ihmisillä on taipumus mukautua enemmistön näkemyksiin, joskin myös vastarannan kiiskejä on aina. Monimutkaisissa yhteiskunnissa voi olla vaikea hahmottaa, mikä on enemmistö ja mikä vähemmistö. Tällöin on puhuttu ns. vähemmistöefektistä. Pieni yhtenäinen ja kuuluva vähemmistöryhmä voimakkaan johtajan myötä voi onnistua luomaan kuvan itsestään suurena ryhmänä eli enemmistönä. Kun ihmiset mukautuvat enemmistön näkemyksiin, saattaakin vähemmistöstä kasvaa enemmistö. Tämänkaltainen ilmiö voi löytyä perussuomalaisten nousun takaa. Viimeaikaisessa keskustelussa on nähtävissä kiistelyä siitä, kuka kuuluu enemmistöön, millainen on oikea ja todellinen Suomi.

Ryhmien välisiin suhteisiin kuuluu olennaisesti stereotypiat ja ennakkoluulot. Stereotypiassa johonkin ryhmään liitetään yleistäviä ominaisuuksia, tyypillisesti kansallisuuksiin. Stereotypioista syntyy ennakkoluuloja, jotain ryhmää koskevia kielteisiä yleistyksiä.

Kuplakeskustelussa näyttää olevan paljolti kyse stereotypioista ja ennakkoluuloista. Teuvo Hakkaraisen äänestäjiä pidetään juntteina, arvostelijoita puolestaan kulttuurisnobeina. Molemmat käsitykset ovat yhtä oikeita tai vääriä, ne ovat lujasti mielissämme eläviä ennakkoluuloja. Suomessa nämä ennakkoluulot johtavat onneksi vain sanasotaan, maailmassa on paljon esimerkkejä, joissa ennakkoluulot ovat johtaneet väkivaltaan, jopa kansanmurhiin.

Ryhmät ja yhteisöt (eli kuplat) luovat myös omat tapansa viestiä, heille kehittyy oma kielensä ja merkitysmaailmansa. Ja kun kieli on ajattelun väline, eri ryhmien jäsenet todellakin ajattelevat eri tavoin. Kyse ei ole vain tavasta puhua, vaan paljon syvemmästä merkityksiin liittyvästä asiasta. Kovin erilaisissa merkitysmaailmoissa eläminen saattaa vaikeuttaa ryhmien välisen dialogin syntymistä, kuten nyt on nähtävissä suomalaisessa kuplimisessa.

Viitasaaren Esson kahvipöytä ja Punavuoren hipstereiden punaviinipöytä todellakin elävät erilaisessa sosiaalisessa todellisuudessa eli kuplassa. Pöytien ympärillä olevien ihmisten identiteetti, tapa jäsentää maailmaa, ennakkoluulot ja merkitysmaailmat ovat kaukana toisistaan. Mutta ovatko ne kauempana kuin ennen? Vahvistaako sosiaalinen media kuplia? Olisiko niin, että Viitasaari ja Punavuori ovat somen ansiosta tänä päivänä enemmän tietoisia toisistaan kuin koskaan aiemmin?

Väittäisin, että sosiaalisia kuplia on ollut aina ja tulee aina olemaan, eikä sosiaalinen media niitä yksistään tuota. Mutta onko niin, että sosiaalinen media tekee näkyväksi olemassa olevat kuplat? Ryhmien tai yhteisöjen rakenne, koostumus, arvostukset, ennakkoluulot, merkitysmaailmat ja sosiaalinen identiteetti tulevat näkyville ja dokumentoituvat somessa.

Ensi viikolla on vappu, kupliminen jatkuu!

Riskiyhteiskunta, luottamus ja nuoret miehet

Lentokoneen lentäminen tahallaan vuorta päin herätti tunteiden lisäksi pohdintaa siitä, millaisessa maailmassa elämme. Miten on mahdollista, että mieleltään sairas ihminen pystyy tappamaan kohtalaisen vaivattomasti 149 ihmistä? Ajatuksiin nousivat riskiyhteiskunta, luottamus ja nuoret miehet.

Riskiyhteiskunnasta on yhteiskuntatutkimuksen parissa puhuttu jo 30 vuotta. Käsitteen luoja on vuoden alussa kuollut saksalainen sosiologi Ulrich Beck.

Riskiyhteiskunnassa riskit ovat mittaluokaltaan ja laadultaan sellaisia, ettei perinteinen yhteiskunta perinteisine turvamekanismeineen pysty niihin vastamaan. Yhteiskunta tavallaan itse tuottaa sellaisia uhkia, jotka eivät pysy sen hallinnassa. Ympäristöongelmat ovat tästä selkeä esimerkki.

On ehkä liioiteltua sanoa, että yhteiskuntamme itsessään tuottaa onnettomuudet tai terrori-iskut. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että teknologisoitunut moderni maailma pitää sisällään paljon keinoja tappaa ja aiheuttaa tuhoa. Ei edes välttämättä tarvita aseita.

Terrori-iskuissa hyödynnetään riskiyhteiskunnan piirteitä. Suuri määrä ihmisiä yhdessä paikassa: lentokoneessa, pilvenpiirtäjässä, junassa. Tuhon ja uhrien aiheuttaminen helpottuu. New Yorkin terrori-iskut olivat yksi kulminaatiopiste. Matkustajalentokoneiden käyttämistä aseina keskellä suurkaupunkia ei ollut ennen käytetty, vaikkei se toimenpiteenä kovin vaikeaa olekaan. Maahansyöksy Alpeilla oli taas omalla tavallaan kokonaan uudenlainen: lentokoneen tuhoaminen ilman poliittista agendaa (tosin esimerkiksi Malayasian Airlinsen lentokoneen katoaminen voi olla samantyyppinen tapaus).

Riskiyhteiskunta, kuten muutkin yhteiskunnat, perustuvat luottamukseen. Luotamme, ettei liikennevälineitä käytetä tappamiseen. Luotamme myös poliisiin ja lentäjiin. Tätä luottamusta hyödynsi Anders Behring Breivik Norjassa tehdyissä terrori-iskuissa pukeutumalla poliisiksi. Alppien turmassa syyllinen oli lentäjä eli henkilö, johon koko lentotoiminnassa tulisi eniten luottaa. Lentokoneiden turvallisuus perustui olettamukseen, että lentäjien turvallisuuden takaaminen on koko lentokoneen parhaaksi. Eli kun ohjaamon ovesta ei pääse läpi, on lentäminen turvallisempaa. Nyt tämä oletus ja luottamus johtivat karmeaan tuhoon.

Kolmas asia on nuoret miehet. Miksi tuhon ja tappamisen takana on lähes aina nuori mies? Breivik, Andreas Lubitz, Adam Lanza, Suomessa Pekka-Eric Auvinen, Matti Saari, Petri Gerdt ja Eero Hiltunen. Voi olla, että riskiyhteiskunta on joillekin niin vaikea ja epävarma paikka, että omaa merkityksellisyyttä haetaan tekemällä tekoja, jotka jättävät merkityksen. Parhaiten muistetaan tuhoa ja kuolemaa aiheuttaneet teot, jotka saavat huiman mediahuomion. Riskiyhteiskunnassa merkityksellisten tekojen tekeminen on entistä helpompaa teknologian avittamana.

Vaikka teknologia mahdollistaa suuren tuhon, on suurin riski kuitenkin ihminen itse. Ihmisen merkityksettömyyden tunne, viha, turhautuminen tai ahdistus voivat riskiyhteiskunnassa johtaa suureen tuhoon. Tuho ja tappaminen ilmestyvätkin riskiyhteiskunnassa yllättäviin paikkoihin ja yllättävällä tavalla. Koulu on paikka, jossa Suomessa on viime vuosina eniten tapettu ihmisiä ampumalla. Lentokoneesta tuli häkki, jonka matkustajat mieleltään sairas ihminen vei mukanaan kuolemaan. Itsetuhoisuuden ja merkityksellisyyden haun yhdistelmä näyttää johtavan aina uusiin tuhon ja tappamisen muotoihin.

Lohdullista on tietysti muistaa, että esimerkiksi Suomessa elämme tällä hetkellä kenties historian turvallisinta aikakautta. Elämää uhkaavilta riskeiltä, kuten sairauksilta, pystytään suojautumaan entistä paremmin. Uudet riskit saattavatkin tuntua järisyttäviltä osin siksi, että olemme tottuneet hyvin turvalliseen elämään.