Kuukausittainen arkisto:Touko 2016

Miten määrittelemme toisiamme?

Tuoreessa väitöskirjassaan Juho Honkasilta on kiinnostavasti eritellyt adhd-diagnoosin saaneiden nuorten ja heidän äitiensä diagnoosille antamia merkityksiä. Puhuessaan adhd:sta äidit kiinnittyivät tiukasti lääketieteelliseen selitysmalliin, mutta nuorten antamat merkitykset olivat monisyisempiä. Toisaalta he rakensivat itselleen sairaan identiteettiä, toisaalta taas diagnoosista haluttiin sanoutua irti leimautumisen vuoksi.

Diagnoosi herätti kysymyksiä vastuusta. Diagnoosin käyttö vapautti vastuusta oman käytöksen suhteen. Jos taas omasta toiminnasta haluttiin ottaa moraalinen vastuu, niin diagnoosista haluttiin irtautua. Diagnoosiin sitoutuminen näyttäisi vähentävän vastuun ottamista.

Tutkimus kertoo diagnoosien voimasta. Psyykkisten sairauksien kohdalla tämä voima on erityisen suuri, koska diagnoosin kautta määritellään ihmisen persoonaa ja ihminen määrittelee myös itsensä diagnoosin kautta. Diagnoosin tekemisellä on hoidollisesti hyvät puolensa, mutta samalla tullaan tuottaneeksi sairaan ihmisen – niin persoonallinen kuin sosiaalinen – identiteetti, josta voi olla mahdotonta irtautua.

Tällainen määrittelyvoima ei liity ainoastaan lääketieteellisiin diagnooseihin, vaan myös moniin arkisempiin käytäntöihin. Päiväkotien ja koulujen kolmikantakeskustelut on hyvä esimerkki samasta ilmiöstä. Näissä keskusteluissa (lastentarhan)opettaja, huoltaja ja lapsi käyvät läpi lapsen asioita: kehitystä, oppimista, sosiaalisia suhteita jne.

Keskusteluiden tarkoitus on tietysti hyvä. Käytännössä lapsesta tulee kuitenkin helposti keskustelun objekti, aikuiset puhuvat lapsesta kohteena. Samalla he määrittelevät sitä, millainen lapsi on. Vaikka lapsi ei osallistuisi aktiivisesti keskusteluun, hän kuitenkin aktiivisesti määrittelee itseään aikuisten puheen kautta.

Samaa määrittelyä tapahtuu kaikessa arkisessa vuorovaikutuksessa. Vanhemmat tai muut aikuiset puhuvat lapsista tai nuorista kohteina – usein lasten tai nuorten kuullen. Heitä määritellään kunkin persoonallisten piirteiden kautta tai oikeastaan sellaisten piirteiden, jotka aikuinen liittää lapseen ja nuoreen. Tuttuja sanoja tällaisessa puheessa ovat ahkera, kiltti, ujo, vilkas, reipas, laiska, saamaton jne.

Mitä lapsi tai nuori ajattelee kun kuulee aikuisten puhuvan hänestä tämän tyyppisillä määrittelyillä? Tietysti määrittelee itseään tämän puheen kautta. Jos aikuiset pitävät jotakuta kilttinä, niin voiko lapsi tai nuori olla pitämättä itseään kilttinä?

Sanat eivät ole todellisuuden peili, vaan keino tuottaa todellisuutta. Aikuisten puhe lapsen tai nuoren luonteenpiirteistä ei ole todellisuuden objektiivinen kuvaus, vaan keino tuottaa persoonallisuutta. En väitä, etteikö sanojen ulkopuolista persoonallisuutta olisi, mutta sanoilla on keskeinen voima ja valta siinä, kuinka persoonallisuutta tuotetaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Identiteettimme ei ole sisäsyntyinen ilmiö, vaan syntyy suhteessa toisiin ihmisiin. Toisten ihmisten kautta peilaamme sitä, kuka ja millainen olen. Tällöin sillä on suuri merkitys, mitä ja miten puhumme toisesta ihmisestä. Eikä tämä koske vain lapsia ja nuoria, vaan ihan kaiken ikäisiä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Toukokuu 2016

Narsismia, riippuvuutta ja rytmihäiriöitä

Sosiaalisen median ja älypuhelimien haitoista uutisoidaan hanakasti. Erityisen paljon on uutisoitu narsismista sosiaalisessa mediassa, muutama esimerkki: terve.fi, Kodin Kuvalehti, Iltalehti, Taloussanomat ja Yle.

Uutisten mukaan sosiaalinen media ja varsinkin Facebook lisäävät itsensä esittämistä, itsetehostusta ja narsismia. Monissa uutisissa on viitattu Western Illinois -yliopiston apulaisprofessori Christopher Carpenterin tutkimukseen narsisteista Facebookissa.

Tutkimuksen mukaan sosiaalinen media vetää puoleensa narsismiin ja antisosiaaliseen käyttäytymiseen taipuvaisia henkilöitä. Sosiaalinen media tarjoaa sopivan ympäristön antisosiaaliseen itsensä korostamiseen. Tutkimuksessa korostetaan, että vaarassa ovat tunne-elämältään haavoittuvat henkilöt, mutta useimmille sosiaalinen media voi olla positiivisten kokemusten tuottaja.

Voidaan tietysti miettiä kuinka hyvin 294 amerikkalaisopiskelijan otos kertoo somen käyttäjien psykologiasta. Tutkimus on tehty tieteellisten kriteerien mukaisesti, joten tulokset ovat luotettavia, mutta yleistettävyys suomalaiseen kulttuuriin voi olla kyseenalaista.

Uutisissa narsismilla tarkoitetaan itsensä esille tuomiseen ja itsekkyyteen liittyviä piirteitä. Varsinainen narsistinen persoonallisuushäiriö on kuitenkin moniulotteisempi. Siinä on kyse empatiakyvyn puutteesta. Se ei tarkoita arkipäiväistä itsekkyyttä ja omien piirteiden korostamista, vaan sitä, ettei kykene asettumaan toisen ihmisen asemaan ja ymmärtämään hänen tunteitaan.

Facebook tai some tuskin yksinään tuottavat narsismia, joka syntyy persoonallisuuden kehittymisen myötä. Tietysti Facebook voi tarjota narsisteille uudenlaisen pelikentän. Mutta yhtä hyvin se tarjoaa ihan tavallisille ihmiselle mahdollisuuden omien hyvien puolien kertomiseen ja huomion saamiseen – positiivista huomiota me kaikki kaipaamme somesta riippumatta.

Toinen yleinen sosiaalisen median ja älypuhelimiin liittyvä huoli on riippuvuus. Arkikokemus on useimmille tuttu: älypuhelimen kautta luettavat uutiset tai sosiaalisen median keskustelut pitää tarkistaa alituiseen ja puhelimella täytetään tyhjät hetket. Usein sosiaaliset tilanteetkin tyrehtyvät puhelimen tuijottamiseen.

Riippuvuus voi olla haitallista, älypuhelimet haittaavat uutisten mukaan keskittymistä, oppimista ja unta. On myös raportoitu rytmihäiriöistä ja ”tekstariniskasta”. Nämä fyysiset oireet ovat vakavasti otettavia, joskin on muistettava, että myös monet vanhat laitteet aiheuttavat edelleen vaivoja: pöytäkoneen käyttö pilaa olkapäät, autolla ajaminen selän ja istuminen tappaa. Älypuhelimet eivät ole ainoa ongelma.

Riippuvuutta käsittelevässä jutussa psykiatri sanoo: ”Jos joku käyttää yli viisi tuntia päivässä älypuhelintaan, ongelma voi olla todennäköinen. Mutta tietysti tuntikausia kestävä puhelimen käyttö voi liittyä myös järkeviin toimintoihin, kuten työn tekemiseen, opiskeluun tai sosiaalisiin kontakteihin.”

Kommentista herää kaksi kysymystä. Mikä on riippuvuutta, kun pelkkä ajan määrä ei sitä kerro. Päihdelinkistä löytyy hyvä listaus riippuvuuden piirteistä. Riippuvuutta ei pysty yksiselitteisesti määrittelemään, sillä riippuvuus voi ilmetä eri tavoin.

Toiseksi, mikä on järkevää käyttöä? Yleensä se tarkoittaa työn tekemistä tai opiskelua. Tällöin voi tietysti kysyä, aiheuttavatko netti, some tai älypuhelimet vähemmän haittoja, jos niitä käytetään järkeviin tarkoituksiin?

Miksi viihdekäyttö on haitallisempaa kuin järkevä käyttö? Ihmiset ovat kautta aikain viihdyttäneet itseään. Mediasisältöjen tarkoituksena (kirjat, elokuvat) on usein viihdyttää. Miksi älypuhelimen kautta viihdyttäminen onkin haitallisempaa?

Riippuvuudessa on tärkeää erottaa laite ja sisällöt. Älypuhelinriippuvuus ei kohdistu varsinaisesti puhelimeen, ellei puhelimen merkki ja malli itsessään aiheuta mielihyvän värinää. Riippuvuus kohdistuu sisältöihin ja vuorovaikutukseen. Kiinnostavat ja viihdyttävät sisällöt tai juttelu kavereiden kesken vetävät puoleensa.

Sosiaalisen median ja älypuhelimen haitoista on helppo tehdä räväköitä otsikoita. Onneksi haitat tuskin ovat niin pahoja kuin uutisoidaan. Jokaisen sosiaalisen median ja älypuhelimen käyttäjän on kuitenkin hyvä kysyä itseltään: Annanko itsestäni liian hyvän kuvan somessa? (lisäkysymys meille suomalaisille: Olenko liian vaatimaton?) Kuinka kauan voin olla ilman älypuhelinta? Vetäydynkö sosiaalisesta vuorovaikutuksesta tsekkaamaan viestit? Jätänkö jotain tekemättä somen tai älypuhelimen käytön vuoksi? Jääkö jotain tärkeää tai kivaa huomaamatta tai kokematta kun tuijotan ruutua?

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Toukokuu 2016