Miten määrittelemme toisiamme?

Tuoreessa väitöskirjassaan Juho Honkasilta on kiinnostavasti eritellyt adhd-diagnoosin saaneiden nuorten ja heidän äitiensä diagnoosille antamia merkityksiä. Puhuessaan adhd:sta äidit kiinnittyivät tiukasti lääketieteelliseen selitysmalliin, mutta nuorten antamat merkitykset olivat monisyisempiä. Toisaalta he rakensivat itselleen sairaan identiteettiä, toisaalta taas diagnoosista haluttiin sanoutua irti leimautumisen vuoksi.

Diagnoosi herätti kysymyksiä vastuusta. Diagnoosin käyttö vapautti vastuusta oman käytöksen suhteen. Jos taas omasta toiminnasta haluttiin ottaa moraalinen vastuu, niin diagnoosista haluttiin irtautua. Diagnoosiin sitoutuminen näyttäisi vähentävän vastuun ottamista.

Tutkimus kertoo diagnoosien voimasta. Psyykkisten sairauksien kohdalla tämä voima on erityisen suuri, koska diagnoosin kautta määritellään ihmisen persoonaa ja ihminen määrittelee myös itsensä diagnoosin kautta. Diagnoosin tekemisellä on hoidollisesti hyvät puolensa, mutta samalla tullaan tuottaneeksi sairaan ihmisen – niin persoonallinen kuin sosiaalinen – identiteetti, josta voi olla mahdotonta irtautua.

Tällainen määrittelyvoima ei liity ainoastaan lääketieteellisiin diagnooseihin, vaan myös moniin arkisempiin käytäntöihin. Päiväkotien ja koulujen kolmikantakeskustelut on hyvä esimerkki samasta ilmiöstä. Näissä keskusteluissa (lastentarhan)opettaja, huoltaja ja lapsi käyvät läpi lapsen asioita: kehitystä, oppimista, sosiaalisia suhteita jne.

Keskusteluiden tarkoitus on tietysti hyvä. Käytännössä lapsesta tulee kuitenkin helposti keskustelun objekti, aikuiset puhuvat lapsesta kohteena. Samalla he määrittelevät sitä, millainen lapsi on. Vaikka lapsi ei osallistuisi aktiivisesti keskusteluun, hän kuitenkin aktiivisesti määrittelee itseään aikuisten puheen kautta.

Samaa määrittelyä tapahtuu kaikessa arkisessa vuorovaikutuksessa. Vanhemmat tai muut aikuiset puhuvat lapsista tai nuorista kohteina – usein lasten tai nuorten kuullen. Heitä määritellään kunkin persoonallisten piirteiden kautta tai oikeastaan sellaisten piirteiden, jotka aikuinen liittää lapseen ja nuoreen. Tuttuja sanoja tällaisessa puheessa ovat ahkera, kiltti, ujo, vilkas, reipas, laiska, saamaton jne.

Mitä lapsi tai nuori ajattelee kun kuulee aikuisten puhuvan hänestä tämän tyyppisillä määrittelyillä? Tietysti määrittelee itseään tämän puheen kautta. Jos aikuiset pitävät jotakuta kilttinä, niin voiko lapsi tai nuori olla pitämättä itseään kilttinä?

Sanat eivät ole todellisuuden peili, vaan keino tuottaa todellisuutta. Aikuisten puhe lapsen tai nuoren luonteenpiirteistä ei ole todellisuuden objektiivinen kuvaus, vaan keino tuottaa persoonallisuutta. En väitä, etteikö sanojen ulkopuolista persoonallisuutta olisi, mutta sanoilla on keskeinen voima ja valta siinä, kuinka persoonallisuutta tuotetaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Identiteettimme ei ole sisäsyntyinen ilmiö, vaan syntyy suhteessa toisiin ihmisiin. Toisten ihmisten kautta peilaamme sitä, kuka ja millainen olen. Tällöin sillä on suuri merkitys, mitä ja miten puhumme toisesta ihmisestä. Eikä tämä koske vain lapsia ja nuoria, vaan ihan kaiken ikäisiä.

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Toukokuu 2016

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s