Uusi sukupolvi

Uutta sukupolvea odotetaan sekä innolla että pelonsekaisesti. Tällä hetkellä uutta sukupolvea kuvataan useimmiten media- ja viestintäteknologian kautta. Olen itsekin hahmotellut aiemmin mediasukupolvea.

Tällä kertaa luon yleisemmän katsauksen uudesta sukupolvesta. Mitä tuo uusi sitten on? Uusia tietysti tulee koko ajan, viime vuosikymmenien sukupolvet voidaan jaotella seuraavasti: X-sukupolvi eli tv-sukupolvi (1965-1976), Y-sukupolvi eli nettisukupolvi (1977-1997) ja Z-sukupolvi (1998-2010).

Y-sukupolvea on eri lähteissä kuvattu seuraavasti: Vapaamielisyys, uusi teknologia sekä globaalisti perhe- ja yksilökeskeisyys. Z-sukupolvelle leimallista puolestaan on ympäristötietoisuus, kulutuskriittisyys, lisäksi heitä on kuvattu passiivisiksi individualisteiksi. Erilaisia piirteitä on luoteltu paljon. Tutkimustietoa on vasta vähän, joten osin kyse on valistuneista arvauksista.

Tiivistäen uutta sukupolvea voisi kuvata kolmen piirteen kautta.

Ensimmäinen on yksilöllinen valinta, useissa tutkimuksissa puhutaan yksilöllisen valinnan sukupolvesta. Uusi sukupolvi on tottunut tekemään yksilöllisiä valintoja, olipa kyse elämäntavasta, asuinpaikasta, urasta tai Netflix-sarjoista. Tietysti sosiaalinen ympäristö edelleen määrää valintoja, mutta mahdollisuudet yksilöllisyyteen ovat suurempia kuin ennen.

Toinen piirre nousi esille amerikkalaisessa metatutkimuksessa, nimittäin perfektionismi. Tämä tarkoittaa suorituskeskeisyyttä eri elämänaloilla, kaikessa pitää olla hyvä: työssä, ihmissuhteissa, syömisessä, ulkonäössä ja harrastuksissa. Nuorten dokailu on vaihtunut fitnessiin ja hyvä niin. Ja lisäksi pitää olla onnellinen. Kovia vaatimuksia!

Kolmas leimallien piirre on viestintäteknologian käyttö, joka ilmenee hyvin mediasukupolven kuvauksista. Uusi sukupolvi elää älypuhelimeen kiinni kasvaneena käyttäen sujuvasti uusia palveluita. Perinteinen tietokoneen käyttö, kuten liitetiedoston tallentaminen, ei ole uuden sukupolven vahvuus.

Uusi sukupolvi ei kuitenkaan itse tuota näitä piirteitä, vaan he kasvavat maailmaan, joka vaatii näitä asioita. Uuden sukupolven vaatimukset ovat erilaisia kuin aikaisempien. He ovat vapaampia kuin aiemmat sukupolvet, mutta ehkä myös ”hyvän” ihmisen kriteerit ovat tiukemmat.

Kiinnostavaa on, millaisia uuden sukupolven edustajat ovat työelämässä ja miten heitä johdetaan? On sanottu, että he kaipaavat mielekkäitä työtehtäviä ja joustavuutta, karsastavat kontrollia ja kaipaavat palautetta oppiakseen uutta.

Kansalaisina heitä kuvaa hyvin se, että kansallinen ja luokkapohjainen identiteetti korvautunut kansainvälisillä ja moninaisilla identiteeteillä. Elämä ja ura ei rajoitu kotimaahan, vaan elämänpiiriä on (melkein) koko maailma. Yhteiskunnallisessa osallistumisen osalta yksilöllinen valinta johtaa järjestöjyräämisestä kevytosallistumiseen.

Uusi sukupolvi mielletään usein kokonaan uudenlaisena ja yhtenäisenä joukkona. Sukupolven piirteet kuvataan stereotyyppisesti. Todellisuudessa uusikin sukupolvi on varsin hajanainen porukka, joka myös elämänkaaren myöhemmissä vaiheissa saattaa muuttua hämmästyttävällä tavalla edellisten sukupolvien kaltaiseksi.

Aika näyttää.

 

Johtaminen merkitysten luomisena

Nokian entinen pääjohtaja Jorma Ollila sanoi muistelmissaan, että toimitusjohtajalla on kolme tärkeää tehtävää: Kommunikointi, kommunikointi ja kommunikointi! Tämä on helppo allekirjoittaa. Tokaisu näyttäytyy kuitenkin hyvin erilaisena, riippuen viestintäkäsityksestä.

Jos viestintä nähdään tiedon siirtämisenä paikasta toiseen tai ihmiseltä toisille ihmisille, viestinnän onnistumisen kannalta kyse on viestinnän määrästä. Kun viestitään riittävästi, asiat ovat kunnossa.

Jos viestintä nähdään sosiaalista todellisuutta rakentavana ja luovana, näyttäytyy viestinnän rooli varsin erilaisena. Tällöin kieli ei ole vain keino välittää tietoa, vaan kielenkäytöllä luodaan sosiaalista todellisuutta.

Johtaminen on siis paitsi tiedon välittämistä myös hyvin paljon organisaatiotodellisuuden rakentamista. Viestinnällään johtaja luo, rakentaa ja toisinaan myös purkaa merkitysjärjestelmiä eli diskursseja.

Johtamisen kannalta on ensisijaisen tärkeää havaita organisaatiossa elävät moninaiset diskurssit. Asioille ei todellakaan ole olemassa yksiselitteisiä määritelmiä.

Ajatellaanpa organisaatioissa toistettavia sanoja: strategia, yrittäjämäisyys tai brändi. Ne voivat tarkoittaa eri ihmisille ja ryhmille hyvin erilaisia asioita. Johdolle strategia voi olla koko toiminnan sisältö ja ydin, lattiatason työntekijälle taas tylsä power point -setti. Johdolle yrittäjämäinen työtapa voi tarkoittaa itsenäistä ja vastuullista työtapaa, lattiatasolle keinoa repiä vielä lisää tehoja työntekijöiden selkänahasta. Myös brändi voidaan tulkita monin eri tavoin.

Käsitteisiin liittyy monia eri merkityksiä, niin positiivisia kuin negatiivisia. Erilaisten merkitysten myötä eri ryhmät elävät erilaisissa todellisuuksissa. Ryhmien merkitysmaailma ei kuitenkaan ole yhdenmukainen. Jokaisessa sosiaalisessa todellisuudessa on aineksia erilaisista merkitysjärjestelmistä. Lattiatasolla strategiaa voidaan pitää yhtä hyvin tylsänä power pointtina kuin organisaation toimintaa ohjaavana tekijänä.

Johtamisen kannalta keskeinen pointti on, että johtaminen on sosiaalisen todellisuuden luomista. Ei riitä, että organisaation kannalta tärkeää ja ”oikeaa” tietoa syötetään organisaatioon. Tärkeämpää on tuottaa organisaation jäsenten kannalta mielekkäitä ja hyvin perusteltuja merkityksiä. Johtamisessa pyritään vakuuttavien todellisuusversioiden tuottamiseen.

Organisaatio on aina erilaisten merkitysjärjestelmien kudelma. Pahimmillaan tämä kudelma on voi sisältää merkityskamppailuja. Johtamisen kannalta ratkaiseva kysymys on se, mikä todellisuusversio on vakuuttavin?

Merkitysten luominen ei onnistu yksisuuntaisella viestinnällä tai tiedon siirrolla. Olennaista on vuorovaikutus, merkityksistä keskustelu ja neuvottelu. Tähän päästään parhaiten dialogilla.

Toisia kunnioittava ja tasa-arvoinen keskustelu eli dialogi on johtamisessa hyvä keino yhteisten merkitysten rakentamiseen. Esimerkiksi strategiaa, yrittäjämäistä työtapaa tai brändiä on paljon helpompi edistää, kun kaikilla osapuolilla on sanoille samansuuntaiset merkitykset, joita he pitävät mielekkäinä ja uskottavina.