Pinnallistaako laaja-alaisuus osaamista?

Laajalaisuus on läpäissyt suomalaisen koulutuskentän, peruskoulun uusi ops korostaa eri oppiaineiden opetuksessa laaja-alaista osaamista ja korkeakouluissa rakennetaan laaja-alaisia koulutusohjelmia. Muutenkin laaja-alaisuuden auvoisuudesta puhutaan paljon.

Argumentaatio menee suunnilleen näin: jokaisen ihmisen ja organisaation on hylättävä siilonsa ja ryhdyttävä laaja-alaiseen ajatteluun ja toimintaan. Näin vastataan yhä monimutkaistuvan maailman viheliäisiin ongelmiin.

Argumentti on järkeenkäypä. Mutta onko se pätevä?

Siiloista halutaan eroon, mutta tosiasiassa ihmiset ja organisaatiot luovat aina ”siiloja” eli ne ovat joidenkin kanssa enemmän tekemisissä kuin toisten. Ehdoin tahdoin näitä siiloja ei tietysti kannata rakentaa, mutta ei niitä myöskään voi välttää tai poistaa.

Asiantuntijuuden kehittymisessä yksi tärkeä osa-alue on tiedollinen ja teoreettinen osaaminen. Jos tämä osa-alue on puutteellinen, ei todelliseksi asiantuntijaksi kehity. Ja se voi jäädä puutteelliseksi, jos keskitytään liian moneen osa-alueeseen.

Katson asiaa korkeakoulujen vinkkelistä, joissa on rakennettu laaja-alaisia kandi- ja maisteriohjelmia. Ajatus on hyvä, ettei keskitytä yhteen oppiaineeseen. Onko vaarana, kun opitaan kaikesta vähän, mitään ei lopulta osata hyvin? Opiskelijat eivät lopulta tunne yhtään tieteenalaa syvällisesti, sen teoriaperinteitä, tutkimusmenetelmiä, ongelmia ja mahdollisuuksia.

Olen pohtinut asiaa myös tutkimusmenetelmien kannalta. Sekä määrällisten että laadullisten menetelmien hallinta on tärkeää, lisäksi pitäisi hallita vielä uusia laskennallisia tai digimenetelmiä – näistä tosin ei aina ole selvää kuvaa, mitä ne ovat. Useimmiten kyse on melko perinteisistä kvantitatiivisista menetelmistä.

Laadullisten ja määrällisten tutkimusmenetelmien yhdistäminen on jälleen hyvä ajatus, mutta olisi syvällisesti ymmärrettävä, mitä niiden yhdistäminen tarkoittaa. Tarkoitetaanko yhdistämisellä saman ilmiön tai aineistojen tutkimista? Eri menetelmien tapa hahmottaa ja käsitteellistää maailmaa on joka tapauksessa monilta osin hyvin erilainen. Kannatan lämpimästi erilaisten tutkimusmenetelmien hallintaa ja soveltamista, mutta niiden yhdistäminen on vaikeaa, jopa mahdotonta.

Alussa esitin yleisen ajatusmallit, että laaja-alaisuus on ratkaisu maailman haasteisiin. Voisiko yhtä hyvin ajatella, että viheliäisten ongelmien edessä tarvitaan entistä syvällisempää yhden osa-alueen osaamista?

Tieteen suurista saavutuksista ja innovaatioista ei monikaan olisi syntynyt, jos niiden tekijät eivät olisi syvällisesti perehtyneet johonkin tieteenalaan ja sen yhteen osa-alueeseen. Tottakai on myös päinvastaisia esimerkkejä.

Enkä suinkaan kannata kapeaa keskittymistä ja koulujen laaja-alaiset jaksot on hyvä juttu. Kaiken hehkutuksen keskellä olisi mietittävä laaja-alaisuuden riskejä ja etsittävä tasapaino keskittymisen ja laaja-alaisuuden välillä. Siilottomuus ja täydellinen laaja-alaisuus on utopia. Olemme aina jossain siilossa, olemme aina hieman liian kapea-alaisia.

On kuitenkin hyvä pitää mielessä Einsteinin tai Zappan (viisauden esittäjästä kiistellään netissä) viisaus: “The mind is like a parachute… It only works if we keep it open.”

 

Luokkaretkellä yliopistossa

Tapasin viime viikolla tämän syksyn uusia opiskelijoita opettajatutorin roolissa. Tarkoituksena oli tehdä Hops, mutta puhuimme kaikenlaista opiskeluun ja yliopistoon liittyvää. Eräs opiskelija sanoi, että muut opiskelijat ovat paljon paremmin perillä yliopistosta. Hän tuumi, että monilla on perheen kautta kokemusta yliopistosta. Hän sanoi olevansa tavallisesta perheestä, jossa ei ole aiempaa kontaktia yliopistoon. Monet asiat ja käsitteet ovat vieraita.

Koitin lohduttaa opiskelijaa, etteivät muut opiskelijat välttämättä niin hyvin tiedä, ehkä vain esittävät. Ja nämä asiat kyllä oppii helposti, itsekin aikanaan tupsahdin Hyvinkään jylhistä mäntymetsistä Porthanian pyöriviin oviin, vähemmästäkin pää meni pyörälle.

Tämä opiskelijakohtaaminen yhdistyi vääjäämättä juuri lukemaani kirjaan. Elena Ferranten Uuden nimen tarina -teoksen päähenkilö ponnisti Napolin köyhistä kortteleista yliopisto-opiskelijaksi. Kaikesta opiskelusta huolimatta hän ei saavuttanut sitä sivistyksen ja elämäntavan tyyliä, joka 60-luvun Italiassa akateemisella luokalla oli:

”Olin oppinut tutkijan metodisen sinnikkyyden, joka ikisen pilkun tarkistamisen, sen kyllä, ja se näkyi suorittamissani tenteissä ja gradusta, joka minulla oli työn alla. Mutta kaikessa vaivoin hankitussa sivistyksessäni olin edelleen naiivi, minulla ei ollut suojaavaa panssaria, jonka takana edetä rauhallisin askelin kuten he [opiskelukaverin akateeminen perhe]. Professori Airota oli kuolematon jumala, joka oli antanut lastensa käyttöön maagiset aseet jo ennen taistelua. Mariarosa oli voittamaton. Ja Pietro täydellinen hillityssä kultivoituneisuudessaan. Entä minä? Minä en voinut kuin yrittää pysytellä heidän rinnallaan, loistaa heidän säteilynsä heijastuksessa.”

Vaikka elämä tämän päivän Suomessa on kovin erilaista kuin 60-luvun Italiassa, eivät akateemisen maailman ja elämäntavan saavuttaminen välttämättä ole helppoa. Se näkyy monesti muissa asioissa kuin itse opiskelussa: kulttuurin kuluttamisessa, matkailussa, ruokatottumuksissa eli Bourdieun termein kulttuurisessa pääomassa.

Suomessa ero akateemisen luokan ja tavallisen keskiluokan välillä ei onneksi ole läheskään niin pitkä kuin monissa muissa maissa. Väylä akateemiseen maailmaan on ainakin ollut ja toivottavasti on edelleen auki. Ei ole ollenkaan mahdotonta, että vaatimattomista oloista ponnistaa akateemiseen maailmaan. Monilla yliopistoihmisillä Suomessa on tuiki tavallinen tausta.

Merkit ja koodit eri ryhmien välillä eivät ole niin suuria kuin monissa muissa maissa. Kirjan Italiassa pelkkä puhetyyli piti muuttaa toisenlaiseksi. Myös Britanniassa akateemiseen luokkaan astuminen edellyttää uuden puhetavan opettelua.

Toivottavasti kohtaamani opiskelija huomaa pian, että yliopistossakin ollaan ihan tavallisia ihmisiä. Joitain tapoja pitää ehkä opetella. Itselleni pieni haaste oli sushipalleroiden syöminen puikoilla. Asiaa helpotti se, että olin pidellyt käsissä rumpukapuloita. Seuraava haaste on Thairuoan syöminen puikoilla, siihen käytän edelleen haarukkaa.