Huippututkimus ja riittämättömyyden tunne

Akateemiseen maailmaan – kuten moneen muuhunkin – kuuluu kilvoittelu paremmuudesta. Tällä vuosituhannella akateemisessa maailmassa huipulla olemisen ja erinomaisuuden korostus on kuitenkin noussut uudelle tasolle. Kaikkien pitäisi olla aktiivisia ja tuotteliaita tutkijoita, jotka ovat kansainvälisesti verkottuneita, innostavia opettajia, dynaamisia oman alansa some-keskustelijoita, verkko-opetuksen kehittäjiä ja tietysti lisääntyvien hallinnollisten hommien hoitajia.

Olen usean kollegan – niin väitöskirjantekijän kuin kokeneemman tutkijan – kanssa keskustellut kiinnostavasta ilmiöstä: paineesta tehdä paremmin ja enemmän. Painetta harvoin sanotaan ääneen, mutta se tulee vaivihkaisesti esille ja se on helposti tunnistettavissa.

Keskusteluissa on noussut esille riittämättömyyden tunne. Vaikka kuinka paljon tekisi, aina jää tunne, että vielä voisi tehdä enemmän. Pitäisikö tehdä yksi hankehakemus lisää tai työstää artikkelia? Riittämättömyyden tunne vaikuttaa olevan tilanteesta ja uravaiheesta riippumaton. Vakituinen työsuhde ei tätä monenkaan kohdalla helpota.

Akateemisessa maailmassa moni tekee työtä kutsumuksesta ja satsaa siihen paljon. Kyse on elämäntavasta. Sitten on paljon ihmisiä, jotka tekevät työnsä hyvin ja uppoutuen, mutta kuitenkin kyse on työstä. Tällöin illat ja viikonloput käytetään enimmäkseen muuhun toimintaan kuin työhön. Mutta ajatus pään sisällä ei vapaa-ajallakaan katoa: pitäisi tehdä enemmän (julkaisuja).

Uupumus ei ole täysin tuntematon vieras yliopistoissakaan. Ihmiset sinnittelevät, ovat ehkä välillä sairaslomalla ja sitten jatkavat. Vapaa työn luonne tarkoittaa monelle sitä, että voi vapaasti olla mukana kaikessa mahdollisessa ja välillä mahdottomassakin.

Olen usein ajatellut, että pitääkö kaiken olla huippua, eikö hyvä riitä? Kaikki ei käsittääkseni voi olla huipulla – ellei ole erityisen lavea huippu. Maailmassa on noin 17 000 yliopistoa, Helsingin yliopiston ranking-sijoitus keikkuu noin sijalla 70. Eikö se riitä?

Erinomaisuuden ja riittävän hyvän problematiikkaa sanoitti Antti Eskola hyvin viimeisessä kirjassaan. Hän puolusti riittävyyden eetosta, kun nyt vallalla on erinomaisuuden eetos. Hyvinvointi lisääntyisi, jos hyväksyisimme työnteossa, lasten kasvattamisessa, harrastuksissa, itsemme kehittämisessä ja treenaamisessa riittävyyden eetoksen.

Tavallinen yliopistonlehtori ei helpolla muutu koko maailman tuntemaksi huippututkijaksi tai 50-kymppisen ei tarvitse treenata kuin nuoren urheilijan. Silti tuo yliopistonlehtori voi olla riittävän hyvä opettaja ja tutkija tai 50-kymppinen voi olla ikäisekseen riittävän hyvässä kunnossa. Ja nämä viimeisten virkkeiden hahmot ovat täysin hypoteettisia, vaikka niistä löytyy hämmentävästi yhtymäkohtia itseeni!

Onko avoin viestintä aina hyvästä?

Avoin ja runsas viestintä ja vuorovaikutus lisäävät tehokkuutta, hyvinvointia ja kaikkea hyvää. Tätä virkettä ei juurikaan kyseenalaisteta. Kuitenkin monia asioita jätetään viestimättä.

Avoimuuden vastakohta on viestimättä jättäminen eli nonkommunikaatio, joka on antropologi Gregory Batesonin muotoilema käsite. Batesonin oivallus oli nonkommunikaation suojaavuus. Viestimättä jättäminen suojaa yksilöitä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja yhteisöjen olemassaoloa. Meidän ei kannata sanoa kaikkea, mitä ajattelemme toisista ihmisistä. Bisneksessä ei kannata paljastaa kaikkea, ainakaan kilpailijalle. Esimiehen ei ole hyvä kertoa alaisilleen kaikkea, varsinkaan toisista alaisista.

Nonkommunikaatio perustuu viestinnän prosessimallin kritiikkiin: kommunikoimatta jättäminen ei ole merkki kommunikaation epäonnistumisesta, vaan se voi olla merkki sosiaalisen tilanteen, yhteisön tai järjestyksen ylläpitämisestä. Viestimättä jättäminen voi olla yhtä tarkoituksellista kuin viestiminen.

Nonkommunikaatiota on kaikille elämänaloilla ja se on jopa välttämätöntä. Toisaalta siitä pyritään eroon lisäämällä viestinnän avoimuutta. Olisi syytä pohtia, milloin kannattaa olla avoin ja milloin ei? Kiinnostavaa on pohtia nonkommunikaation merkitystä ja tehtäviä. Päätyisivätkö työyhteisöt kaaokseen, jos viestintä olisi täysin avointa?

Digitaalisissa välineissä nonkommunikaatio saa uusia muotoja. Toisen viestiin vastaamatta jättäminen on helpompaa kuin kasvokkain. Sähköpostiin tai Whatsapp-viestiin vastaamatta jättäminen voidaan kokea varsin loukkaavana, vaikkei sitä sellaiseksi ole tarkoitettu.

Älypuhelimien mahdollistaman useiden sovellusten myötä olemme jatkuvasti läsnä tai saavutettavissa. Tai ainakin syntyy tällainen vaikutelma. Voi olla, että kyse on illuusiosta jatkuvasta valmiudesta vuorovaikutukseen – tosiasiallista valmiutta ei ole. Nonkommunikaatio voi toisinaan yksinkertaisesti johtua siitä, että emme välttämättä pysty tai ehdi vastaamaan.

Meille suomalaisille nonkommunikaatio on tuttua – ehkä liiankin tuttua: ”Vaikeneminen on kultaa” tai ”ei tehrä tästä ny numeroo.” Stereotypia puhumattomista suomalaisista voi pitää paikkansa, mutta olisi hyvä nähdä puhumattomuuden tausta ja kulttuuriset syyt.

Lopuksi haluan korostaa, etten nonkommunikaation tarkastelulla halua puolustella puhumattomuutta tai hiljaisuuden kulttuuria. Pyrkimykseni on tuoda esille nonkommunikaation mahdollisia suojaavia ja hyödyllisiä merkityksiä niin yksilöiden kuin yhteisöjen kannalta.

Lähteet:

Ketola, Kimmo; Knuuttila, Seppo; Mattila, Antti & Vesala, Kari Mikko (2002) Puuttuvat viestit. Nonkommunikaatio inhimillisessä vuorovaikutuksessa. Gaudeamus.

Couldry, Nick & Hepp, Andreas (2017) The Mediated Construction of Reality. Polity.