Sain käsiini isoäitini muistelot lapsuudestaan, jolloin hän asui perheensä kanssa Venäjällä. He lähtivät matkaan 1910-luvun alussa ja olivat Venäjällä myös vallankumouksen jälkeen. Aluksi he asuivat Pietarin ja Petroskoin alueella. Vallankumouksen jälkeen olot huononivat ja he lähtivät parempien olojen toivossa kohti etelää, kulkien lopulta Volgaa pitkin Saratoviin saakka: ”Äitini kuuli ihmisten puhuvan, että Saratoviin menee ihmisiä, että siellä ei ole puutetta ja on rauhallista.”
Elämä oli todella kovaa: nälkää, vilua, varkaita ja surua. Perheen isä sekä neljästä lapsesta kaksi kuolivat Venäjän vuosien aikana. Lohdullista kyllä, mukana on myös hyviä muistoja ja ihmisten hyvyyttä: ”Hän (mummoni äiti) lähti pyytämään hevosta, jolla päästäisiin eteenpäin. Hänellä oli hyvä onni matkassa, sattui menemään niin ystävällisen perheen luo, se oli tataariperhe. Ne olivat antaneet teetä ja kaikkea muuta teen kera. He tulivat meitä hakemaan hevosen kyytiin ja toivat meille lapsille piparkakkuja ja muuta hyvää.”
Muistelut luettuani, ensimmäinen ajatukseni oli, että oma elämä on aika helppoa. Mitään materiaa meiltä ei puutu. Mummoni lapsuuden näkökulmasta elämme käsittämättömässä yltäkylläisyydessä. Tämä koskee tietysti vain pientä osaa maapallon väestöstä, uutisjutut Syyriasta muistuttavat kovasti mummoni tarinaa.
Kun mietin elämän helppoutta, hiipi mieleen Maslowin tarvehierarkia. Ideana hierarkiassa on, että meidän pitää ensin saada tyydytettyä perustarpeemme, jotta voimme tyydyttää ylempiä tarpeita. Perustarpeita ovat fysiologiset ja turvallisuuden tarpeet. Mummoni perhe joutui joka päivä taistelemaan näiden tarpeiden tyydyttämiseksi.
Ylempiä tarpeita ovat tunnustuksen ja itsensä kehittämisen tarpeet. Nykyihmisen haasteet ovat juuri näissä tarpeissa. Pitää miettiä omaa osaamistaan, mainettaan, itsensä kehittämistä, some-persoonansa kiinnostavuutta ja onnellisuutta. Varmasti mummoni aikana ihmiset miettivät myös tämäntyylisiä asioita, mutta lähes kaikki energia meni ruuan ja suojan hankkimiseen, joten aikaa ei paljon jäänyt sen miettimiseen, voinko toteuttaa itseäni tai olenko näiden ihmisten seurassa onnellinen.
Olisi väärin väheksyä nykypäivän haasteita. Oman persoonan muokkaaminen työelämän tai somemaailman dynaamisiin vaatimuksiin on psyykkisesti raskasta. Voisi kuvitella, että mielenterveysongelmat ovat toisenlaisia, kun ihmisen oleminen keskittyy ylempiin tarpeisiin ja varsinkin ongelmiin, jotka johtuvat niiden vajavaisesta tyydyttymisestä.
Lopulta on myös mahdotonta verrata entisaikaa nykypäivään. Tarpeiden tyydyttämisen vinkkelistä ajat ovat niin erilaiset, ettei niitä voi verrata. Fysiologisten tarpeiden osalta meillä on helppoa. Mutta se ei tarkoita, että elämä olisi kokonaisuudessaan helppoa, kun aina pitäisi olla dynaaminen, uudistua ja innovoida.
Toisaalta ihmisiä kalvavat myös monet samat huolet. Ihmisten välinen vihanpito näyttää olevan yhteinen huoli, mummoni kertoo junamatkasta Pietarista kohti etelää:
”Siinä vaunussa oli 15-vuotias tyttö ja hän teki kreppipaperista kukkia sukkapuikolla ja koristeli sitä vaunua, ja hän jutteli, että mitä varten pitää olla puolueita ja sotia, ei me nuoret vihata ainakaan toisiamme, vaikka oltais mitä puoluetta tai maata.”
Mieleen tulee tämän päivän nuoret, jotka suurella joukolla kantavat huolta ilmastonmuutoksesta. Nuoret ovat ennenkin halunneet ja edelleen haluavat tehdä maailmasta paremman paikan.
Janne Matikainen 