Myöntääkö media ajojahtien virheitä?

”Journalistit kovin harvoin myöntävät virheitään. Se on yksi syy, miksi monet inhoavat journalisteja. Se myös syö median uskottavuutta.” 

Näin sanoo Aftonbladetin kulttuuriosaston päällikön Åsa Linderborg, joka kirjoitti vuonna 2017 jutun teatterijohtaja Benny Fredrikssonin epäasiallisista johtamistavoista. Sittemmin Fredriksson teki itsemurhan ja Linderborgin juttua on pidetty yhtenä osatekijänä tapahtuneeseen.

Linderborgh ei kadu asian esille ottamista, vaan sitä miten asiaa käsiteltiin. Päällimmäisenä oli yksittäisten henkilöiden ajojahti. Ja lopulta journalistit eivät hänen mukaansa myönnä tehneensä virheitä ajojahdissa.

Tapaus rinnastui Suomessa tapahtuneeseen Brother Christmas –tapaukseen, jossa Helsingin Sanomat melko kevyin perustein esitti isossa jutussa epäilyjä Brother Christmasin rahankeruun epäselvyyksistä, jopa rikoksista.

Myöhemmin kävi ilmi, ettei suurempia epäselvyyksiä ollut. Tomi Lindblom on koonnut tapauksen yksityiskohtaisesti kansien väliin.

Brother Christmas -tapausta edelsi lelusalakuljettajan tapaus, jonka epäselvyydet Helsingin Sanomien toimittajat olivat ansiokkaasti paljastaneet. Oli siis otollinen lähtökohta hyväntekijöiden epäselvyyksien paljastamiseen.

Virhe tehtiin kuitenkin siinä, että köykäisin perustein lähdettiin syyttämään epäselvyyksistä. Tutkijana on helppo sanoa, että oikea tapa olisi lähteä kysymään, onko epäselvyyksiä? Tämä ei tietysti ole kovin vetävää journalismia. Yhteiskunnallisesti ja journalistisesti oli täysin perusteltua lähteä selvittämään asiaa, mutta syytöksiä esitettiin liian helposti.

Tällaisissa tapauksissa uutismedian ja journalismin kannalta olisi tarpeen myöntää virhe, syytöksille ei ollut pohjaa. Usein kuitenkin media puolustaa toimintaansa, vaikka puolustettavaa ei enää olisi. Joskus ajojahdista tulee kollektiivinen, mikä lienee seurausta uutiskilpailusta.

Kuten Linderborgh totesi, virheiden myöntäminen voisi parantaa median uskottavuutta. Uutismedian uskottavuus ja luottamus sitä kohtaan on monissa maissa heikentynyt. Suomessa luottamus poikkeuksellisen korkealla, mutta kritiikki uutismediaan kohtaan on voimistunut.

Mediakohujen ja virheiden hinta voi yksilötasolla olla kova. Hyväntekijän epäselvyydet on mitä herkullisin aihe. Pienikin epäilys herättää valtavan media- ja somemylläkän. Siinä todelliset epäilyt, rikkeiden mittakaava ja yksilön oikeudet unohtuvat.

Some-tuomioistuimille on vähän tehtävissä, mutta ammattimaisen journalismin tulisi huolehtia, että ensin tutkitaan ja sitten vasta hutkitaan. Skuuppikilpailussa ylilyöntejä tulee, mutta ylilyönnit ja virheet ajojahdeissa pitäisi osata myöntää ja korjata. Tämä on erinomaisen hyvä tapa säilyttää ammattimaisen journalismin uskottavuus ja luottamus sitä kohtaan.   

Positiivisuus torppaa kriittisyyden

Niin mainio periaate kuin positiivisuus onkin arkielämässä, voi sen ylikorostamisella olla myös ikäviä seurauksia. Sanotaan selvyyden vuoksi heti alkuun, että uskon myönteisen ajattelun voimaan. Mutta mutta…

Vuorovaikutuksen tasolla positiivisuuden korostus voi pahimmillaan tarkoittaa kivaa juttelua, jossa tsempataan toisia tyhjiä sanoa hokemalla. Tuttua on myös muka-hauskojen vitsien keksiminen. Vitsit ja hauskat oivallukset ovat vuorovaikutuksen suola, mutta matka positiivisuuden väkisin vääntämiseen voi olla lyhyt. Sutkautuksilla voidaan pahimmillaan loukata toisia.

On vaikea olla väkisin positiivinen. Tämä voi johtaa teeskentelyyn, kuten sosiaapsykologi Jaana Venkula huomauttaa: ”Ihmiset teeskentelevät olevansa positiivisia ja siitä seuraa vain huonoa.”

Positiivisuus työyhteisöissä auttaa jaksamaan. Mutta positiivisen meiningin ja hyvän työyhteisön hokeminen voi johtaa siihen, ettei ikäviä asioita haluta tai uskalleta ottaa esille. Ettei vaan keikuteta positiivisuuden henkeä. Positiivisuus voi pahimmillaan kääntyä kulissiksi ja näytelmäksi, jota kukin työyhteisössä parhaansa mukaan esittää.

Positiivisuutta on korostettu myös yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Päätöksiä koitetaan juntata positiivisen pöhinän hengessä. Yhteiskunnassa asiat ovat kuitenkin monisyisiä. Erilaisia intressejä on paljon, joskus löydetään yhteinen sävel, joskus taas intressit törmäävät pahastikin. Harvoin saadaan tehtyä kaikkia miellyttäviä päätöksiä.  

Positiivisuuden vihollisena nähty kriittisyys sekoitetaan usein kielteisyyteen ja valittamiseen. Sitä kriittisyys ei tarkoita, vaan analyyttista ja uteliasta asennetta. Esimerkiksi yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksissä kriittiset kysymykset liittyvät asioiden taustoihin ja seurauksiin: Miksi jotain ratkaisuja ajetaan? Olisiko vaihtoehtoja? Kuka hyötyy eniten? Kuka kärsii? Mitä seurauksia päätöksillä on eri ryhmille?

Positiivisuus on myös ideologista ja poliittista. Yhteiskunnallisella tasolla positiivisella tekemisen meiningillä ajetaan tavallisesti liike-elämän etuja. Lisäksi positiivisuuteen on liitetty yksilökeskeisyyden korostus. Elämän ratkaisut ja vaikkapa onnellisuus kääntyvät helposti yksilön omiksi valinnoiksi: jos ei ole muistanut vaalia positiivisuutta, niin oma vika.

Positiivisuuteen nimissä kriitikot usein nimetään kehityksen jarruiksi, negatiivisiksi valittajiksi ja peruutuspeiliin katsojiksi. Tämä on näppärä retorinen keino, jolla kriittiset kysymykset saadaan näyttämään ikäviltä ja haitallisilta. On mukavampi keskittyä positiivisuuteen, jolla myös usein ajetaan omaa tai oman intressiryhmän asiaa.  

Positiivisuuden yksipuolinen painottaminen on yhtä yksipuolista kuin negatiivisuuden. Kaikki asiat eivät ole positiivisia, eikä kaikissa asioissa välttämättä ole positiivisia puolia. Silloin ei pidä yrittää hokea positiivisuuden mantraa. Onneksi useimmissa asioissa ja tilanteissa kuitenkin on myös positiivista! Ja mikä kantaakaan meitä ihmisiä paremmin eteenpäin kuin myönteiset sanat, eleet tai teot. Olemme kuitenkin hyviä tunnistamaan, milloin positiivisuus on aitoa ja milloin turhaa lässytystä.