Keskitetään vai hajautetaan?

Hallinnossa ja politiikassa on kiinnostava päätöksenteon keskittämisen ja hajauttamisen välinen jännite ja vuorottelu.

Tästä on hyvä esimerkki koronakriisi. Alkuvaiheessa päätöksenteko keskitettiin maan hallitukselle. Sittemmin päätöksentekoa on hajautettu, mikä on tietysti järkevää, kun alueelliset erot ovat olleet suuria.

Hajauttamisesta on myös seurannut suurta epäselvyyttä: kuka päättää, mistä asiasta ja milloin? Lisäksi alueelliset viranomaiset ovat – ymmärrettävästi – varovaisia päätöksissään, kun kuitenkin odottavat maan johdon olevan päätösten tukena.

Jännite on tullut hyvin esille, kun ministerit ovat välillä toivoneet toisenlaisia päätöksiä alueilta. Mitäpä muuta alueellinen viranomainen voi tällaisessa tilanteessa tehdä, kuin päättää ministerien tahdon mukaisesti? Päätösvaltaa on siis hajautettu, mutta silti päätösten pitää olla maan johdon toiveiden mukaisia.

Samaa keskittämisen ja hajauttamisen jännite tai pikemminkin aaltoliike on nähtävissä monessa asiassa. Esimerkiksi opetussuunnitelmat ovat välillä keskitettyjä ja välillä annetaan kunnille ja jopa yksittäisille kouluille paljon valtaa.

Aaltoliike on seurausta siitä, ettei optimaalista päätöksentekomallia ole. Keskittynyt päätöksenteko on tehokasta ja yhdenmukaista. Haittapuolena on yksipuolinen päätöksenteko, joka ei huomioi alueiden tms. erityispiirteitä. Lisäksi sitoutuminen päätöksiin voi olla heikompaa, jos ne tehdään keskitetysti etäällä.

Hajauttamisesta puolestaan seuraa keskushallinnon huoli kontrollin menettämisestä. Toisin sanoen päätöksenteko ei olekaan keskusjohdon tahdon mukaista. Huoli voi olla täysin aiheellinen, jos alueiden erot kasvavat liikaa ja myös toiminnan laatuun tulee suuria eroja.  

Julkisessa hallinnossa on jo pitkään ollut vahva keskittämisbuumi. Usein se on perusteltua, ainakin säästämismielessä. Todennäköisesti jossain vaiheessa viriää ajatukset taas hajauttamisesta, kun päätöksenteko, palvelut ja kaikki toiminta on riittävän keskittynyttä.