Viime päivinä on taas puhuttu kuplien syventymisestä ja polarisaation kasvusta. Polarisaatio on monisyinen ilmiö ja sitä voi lähestyä monelta kantilta, kuten sosiaalipsykologisesta vinkkelistä.
Mutta nyt kolme pointtia.
Pointti 1: Polarisaatio on lisääntynyt
Poliittinen polarisaatio näyttää tutkimusaineistojen valossa vahvistuneen viimeisen 15 vuoden aikana. Polarisaatio ei kuitenkaan ole puoluesidonnaista, vaan pikemminkin blokki-sidonnaista. Toisin sanoen ihmisillä ei ole niin vahvasti yhtä suosikkipuoluetta, vaan tietyn blokin sisällä on useampi mahdollinen puolue.
Polarisaation määrää on vaikea tutkia ja todentaa: Mihin verrataan ja miten tutkitaan tai mitataan? Esimerkiksi 70-luvulla oli varmasti polarisaatiota, mutta vertailtavia aineistoja ei niin vaan ole. Lisäksi polarisaation mittaaminen on yllättävän hankalaa.
Pointti 2: Yhteiskuntaluokka ei sido puolueeseen
Aikaisempiin kupliin verrattuna jakolinjat näyttää menneen uusiksi. Entisenlainen puoluesidonnaisuus on hälvennyt ja tilalle on tullut esimerkiksi identiteetteihin liittyvät asiat.
Poliittiset jakolinjat eivät välttämättä perustu enää yhteiskuntaluokkiin. Asiaa valaisee hyvin tuore väitöstutkimus, jossa tutkittiin työväenluokkaisuuden suhdetta äänestämiseen.
Työväenluokka jaetaan tutkimuksessa perinteiseen työväenluokkaan (ammattikuva ja samaistuminen työväenluokkaan), ammatilliseen työväenluokkaan (ammattikuva työväenluokassa, samaistuminen johonkin muuhun luokkaan) ja ideologiseen työväenluokkaan (ammattikuva jossain muussa luokassa, samaistuminen työväenluokkaan).
Yhteiskuntaluokka selittää vain osin poliittista suuntautumista. Varsinkin ammatillinen työväenluokka on kiinnostava: ihminen kuuluu ammatin puolesta työnväenluokkaan, mutta poliittiset mielipiteet ovat jotain muuta. Tätä vasten on ymmärrettävissä jopa työväenluokan vastaiset mielipiteet, kuten yhteiskunnan tukien heikentäminen, sillä henkilö samaistuu keskiluokkaan ja äänestää sen mukaisesti.
Pointti 3: Uhattuna olemisen tunne kärjistää mielipiteitä
Polarisaatiota ei lisää niinkään yhteiskunnan ulkopuolelle pudonnut joukko, vaan olonsa ja työnsä uhatuksi tunteva joukko. Nämä, usein automaation, uhkaamat työntekijät ovat tiukkoja sosiaaliturvaetuuksia ja työllistymistä koskevissa näkemyksissään. Kiinnostavasti siis ihmiset, jotka saattavat lähitulevaisuudessa joutua itse hyödyntämään yhteiskunnan etuja, ovat myös kriittisiä niitä kohtaan.
Populistiset puolueet ja radikaali oikeisto vastaavat parhaiten näiden ihmisten huoleen ja pelkoon maailman muutoksesta ja oman aseman romahtamisesta.
Nämä kolme pointtia kuvaavat hyvin, että Convoyn kaltaisten joukkojen taustalla on monenlaisia ihmisiä ja ryhmiä. Yksi yhdistävä ja sytyttävä asia on korona, mutta tyytymättömyyden ja turhautumisen taustalla näen laajempia ja jo paljon ennen koronaa alkaneita yhteiskunnallisia ilmiöitä.
On syntynyt uudenlainen tyytymättömien ja uhatuksi tuntevien joukko, jonka mielipiteet eivät yksioikoisesti palaudu johonkin yhteiskuntaluokkaan tai puolueeseen.
Aivan oikein viime päivinä on paljon kirjoiteltu, että houkutuksesta huolimatta Convoyn kaltaisille porukoille ei ole soveliasta ilkkua. Ilmiö on otettava tosissaan, tosin ei niinkään bensan hinta, vaan se,millaiset yhteiskunnalliset olot tuottavat tällaisia ilmauksia.
Erityisen tärkeää on se, ettei liikehdintä voimistu ja muutu väkivaltaisemmaksi. Lääkkeitä ihmisten aseman korjaamiseen onkin vaikeampi keksiä, entiset asemat, ammatit ja arvot kun eivät haikailuista huolimatta palaa. Jokaisen pitäisi kuitenkin tuntea itsensä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi yhteiskunnan jäseneksi.
Janne Matikainen 