Häirintää vai mielten manipulointia?

Venäjän taitoa käydä informaatiosotaa on viime vuosina pelätty. Venäjä onkin onnistunut hämmentämään ja häiritsemään. Tunnetuin esimerkki lienee Yhdysvaltain presidentinvaaleihin vaikuttaminen 2016.

Yleisessä hämmentämisessä Venäjä on muissakin maissa onnistunut kohtalaisesti. Martti J. Kari tiivistää hyvin venäläisten disinformaatiotaktiikan: ”harhauta, hyödynnä haavoittuvuuksia ja riko sääntöjä”.

Homma on lopulta aika helppo: pitää tuntea hieman kyseistä maata, osata kieltä ja sitten vaan hämmennystä, pelkoa ja sekaannusta aiheuttavaa sisältöä jakamaan. Sisällöt liittyvät tavallisesti kiistanalaisiin aiheisiin, kuten pakolaisiin, koronarokotteisiin tai ilmastonmuutokseen.

Infosota on erotettava kyberiskuista (palvelinhyökkäykset, haittaohjelmat jne.). Nämä iskut voivat aiheuttaa paljon kallista tuhoa infraan, aivan kuten perinteiset pommitukset. Näitä iskuja Venäjän osaa tehdä, kuten varmaan moni muukin maa halutessaan.

Infosodassa olennaista on, että Venäjä tunkeutuu yksittäisten maiden verkkojulkisuuteen. Yleensä eri maissa on myös Venäjälle hyödyllisiä puolestapuhujia, kuten Suomessa kohudosentti, jonka nimi jääköön mainitsematta.

Mutta Venäjä ei ole onnistunut infosodassaan lainkaan saamaan omaa viestiään läpi, eivätkä ihmiset ajattele Venäjästä myönteisemmin. Tässä mielessä Venäjän infosota on surkeaa.

Venäjän selitykset ja valheet ovat läpinäkyviä, kuten malesialaisen koneen ampumisen yhteydessä Bellingcat-ryhmä osoitti väitteet vääriksi ja tekaistuiksi. Tietysti voi olla niin, että kömpelöillä valheilla harhautetaan huomio toisaalle ja varsinainen infosta käydäänkin jossain muualla vaivihkaisesti.

Venäjän sisällä tilanne on toinen, kun viestintä on täysin valtionjohdon hallussa. Ukrainasta on ainakin kymmenen vuotta rakennettu Venäjän haluamaa narratiivia: natsit hallitsevat Ukrainaa ja Venäjän pitää se vapauttaa. 

Arvailujen varaan jää, kuinka paljon venäläiset ihmiset uskovat tätä aggressiivista ja yksipuolista propagandaa. On hyvä muistaa, että venäläisillä on perustavaa laatua oleva epäluottamus viranomaisia kohtaan.

Venäjän strategia infosodassa perustuu pitkälti siihen, että se säännöistä tai sopivuudesta piittaamatta häiritsee ja hämmentää. Se pelaa eri peliä ja eri säännöillä kuin muut. Mutta omaa viestiään Venäjän ei ole saanut läpi, eikä siihen suhtauduta myönteisemmin.  

Venäjän infosota kääntyy myös sitä itseään vastaa. Kukaan ei enää usko mitään sen puheita, vaikka se puhuisikin totta. Tässäkin asiassa Venäjä on ajanut itsensä nurkkaan.

Varuillaan pitää kuitenkin olla kaikenlaisten info- ja kyberiskujen suhteen. Kyberturvallisuudella suojellaan infraa, infosotaan paras lääke on hyvä koulutustaso ja medialukutaito, avoin ja vapaa media sekä vastuulliset some-alustat, joissa varsinkin on parannettavaa.

Venäjän johto ryhmäajattelun vankina

Venäjän toiminnan mielettömyyttä on länsimaissa hämmästelty järkyttyneenä. Miksi se toimii näin, vaikka aiheuttaa itselleen vahinkoa? Syitä on etsitty koko järjestelmästä, huonosta organisoinnista, puutteellisesta tiedustelusta ja Putinin persoonasta.

Yksi selitys mielettömyydelle on ryhmäajattelun ilmiö (groupthink). Sosiaalipsykologian perusoppikirjoissa esiteltävä ilmiö tarkoittaa sitä, että ryhmän päätöksenteossa vältetään erimielisyyksiä, minkä seurauksena ryhmän päätökset ovat huonoja.

Ryhmä haluaa olla yhtenäinen, joka pohjautuu illuusioon ryhmän samanmielisyydestä. Kriittistä ajattelua ja vaihtoehtojen esittämistä ei ole, jotta ryhmän yhtenäisyys ei kärsisi. Ryhmän moraalisesta oikeellisuudesta ja haavoittumattomuudesta elätellään illuusiota.

Erittäin kiinnostavaa on, että ulkoryhmää – nykytilanteessa ukrainalaisia –  pidetään stereotyyppisesti moraalisesti ja älyllisesti alempiarvoisina.

Johtajan rooli on keskeinen ryhmäajattelu-ilmiössä. Yleensä ilmiö syntyy, kun ryhmällä on voimakas johtaja, jota myötäillään. Kritiikkiä ei uskalleta esittää johtajaa kohtaan, eikä johtaja myöskään rohkaise kriittiseen ajatteluun ja keskusteluun.

Ryhmäajattelu syntyy, kun ryhmä kokee kovaa painetta, tyypillisesti kriisitilanteissa. Tällöin ryhmä on usein eristäytynyt ja tiedonsaanti voi olla rajoittunutta. Tai tietoa käsitellään valikoiden, koska ryhmässä vallitsee itsesensuuri.

Monissa organisaatioissa johtoryhmä on kriisitilanteessa tehnyt huonoja päätöksiä, koska ryhmä on ajautunut ryhmäajatteluun. Koko käsite sai alkunsa, kun Irving Janis (1972) tutki Yhdysvaltojen ulkopolitiikan epäonnistumisia. Yksi esimerkki on Sikojen lahden maihinnousu Kuubassa, jossa on yhteneväisyyttä Venäjän hyökkäykseen: maihinnousu oli huonosti suunniteltu ja vastustaja oli aliarvioitu. Epäonnistumisen taustalla pidetään pitkälti ryhmäajattelua.  

On myös paljon esimerkkejä, niin politiikassa kuin yrityksissä, joissa ryhmäajattelun vaarat on vältetty huolehtimalla avoimesta ja kriittisestä keskustelusta. Venäjän johdossa tämä ei enää ole mahdollista, mutta suomen Nato-keskustelussa ryhmäajattelun vaarat voidaan vielä välttää.