Mediassa aika ajoin pääsee ääneen vanhemmat, jotka ovat kokeneet yhteiskunnan koneiston kohdelleen heitä huonosti tai peräti kaltoin. Tottakai on tärkeää, että mahdolliset epäkohdat tuodaan esille.
Näissä jutuissa ei kuitenkaan toteudu tasapuolisuus, sillä toinen osapuoli eli viranomainen ei saa vaitiolovelvollisuuden vuoksi kommentoida yksittäistapausta lainkaan. Niinpä vanhempien kertomus jää yksittäisestä tapauksesta ainoaksi mediaesitykseksi ja ehkäpä joidenkin mieliin totuudeksi kyseisestä tapauksesta.
Hyvä esimerkki tästä on Ylen MOT-ohjelman jakso opetuksen inkluusiosta, jossa vanhemmat kertoivat poikansa vaikeuksista ja väkivaltaisuudesta. Jutusta syntyi vaikutelma, ettei koulu osannut toimia oikein, vaikka tukea oli tarjottu, melko paljonkin. Lopulta oli vaihdettu koulua ja siellä sujui paremmin, vanhempien mukaan kyse oli lopulta opettajan ja oppilaan ”henkilökemioista”.
Jutun perusteella jäi vaikutelma, että vikaa oli ollut koulussa. Olisi kuitenkin tärkeää kuulla toisenkin osapuolen eli koulun näkemys asiasta, mutta se ei ole mahdollista. Journalistisesti siis hankala tilanne: epäkohdat tuotava esille, mutta eri osapuolten näkemyksiä ei voi tuoda julkisuuteen.
Vanhemmat voivat hakea myös itse julkisuutta verkossa. Vuonna 2014 levisi perheen isän kuvaama video, jossa sosiaalityöntekijä ja poliisi hakevat lapset perheen kotoa huostaanottopäätöksen vuoksi. Video on varsin dramaattinen ja herätti verkossa runsaasti huomiota. Myös uutismedia tarttui asiaan.
Iltalehti (8.1.2014) haastatteli videon kuvannutta perheenisää, joka totesi seuraavaa: ”En ole hakenut meidän perheelle julkisuutta. Siitä tässä ei ole kyse. Haluan vain, että kaikki näkevät, mitä viranomaistoiminta todellisuudessa on ja miten se satuttaa perhettämme. Haluan, että perheeni jätetään rauhaan ja lapset palautetaan.”
Kiinnostava on julkisuuden rooli, sillä sen avulla pyritään vaikuttamaan. Videon dramaattisuus on nimenomaan keino herättää julkinen mielenkiinto. Videon katselija ei tosin tiedä tapauksen taustoja, edeltävää tilannetta eikä vanhempien roolia.
Journalistit ovat vaikea valinnan edessä: epäkohdat pitää tuoda esille. Juttuihin on hyvä saada ”kokemusasiantuntijoita”, pelkät asiantuntijat eivät riitä – Hannu Karpo oli tässä suunnannäyttäjä. Toisaalta taas kokemusasiantuntijoiden kokemus ei välttämättä lainkaan tuo esille tapauksen kaikkia puolia, eikä välttämättä ole totta – sikäli kuin totuus ylipäätään voidaan saavuttaa.
Voihan olla, että näissä tapauksissa poikaa oli kohdeltu koulussa huonosti ja lastensuojelupäätös oli tehty perusteetta. Tällöin asia on tärkeä tuoda julkisuuteen.
Yhtä hyvin voi olla niin, ettei virassa olevien henkilöiden toimissaan ole moittimista tai ainakaan perheen ongelmat eivät johdu viranomaisista.
On perin inhimillistä, että vaikeuksia kohdatessaan ihmiset hakevat syyllisiä. Virantoimituksessa oleva ammattilainen on helppo syntipukki, eikä tämä syntipukki voi edes puolustautua julkisesti.
Janne Matikainen 