Aihearkisto: Lokakuu 2019

Onko elämä nykyään helpompaa kuin ennen?

Sain käsiini isoäitini muistelot lapsuudestaan, jolloin hän asui perheensä kanssa Venäjällä. He lähtivät matkaan 1910-luvun alussa ja olivat Venäjällä myös vallankumouksen jälkeen. Aluksi he asuivat Pietarin ja Petroskoin alueella. Vallankumouksen jälkeen olot huononivat ja he lähtivät parempien olojen toivossa kohti etelää, kulkien lopulta Volgaa pitkin Saratoviin saakka: ”Äitini kuuli ihmisten puhuvan, että Saratoviin menee ihmisiä, että siellä ei ole puutetta ja on rauhallista.”

Elämä oli todella kovaa: nälkää, vilua, varkaita ja surua. Perheen isä sekä neljästä lapsesta kaksi kuolivat Venäjän vuosien aikana. Lohdullista kyllä, mukana on myös hyviä muistoja ja ihmisten hyvyyttä: ”Hän (mummoni äiti) lähti pyytämään hevosta, jolla päästäisiin eteenpäin. Hänellä oli hyvä onni matkassa, sattui menemään niin ystävällisen perheen luo, se oli tataariperhe. Ne olivat antaneet teetä ja kaikkea muuta teen kera. He tulivat meitä hakemaan hevosen kyytiin ja toivat meille lapsille piparkakkuja ja muuta hyvää.”

Muistelut luettuani, ensimmäinen ajatukseni oli, että oma elämä on aika helppoa. Mitään materiaa meiltä ei puutu. Mummoni lapsuuden näkökulmasta elämme käsittämättömässä yltäkylläisyydessä. Tämä koskee tietysti vain pientä osaa maapallon väestöstä, uutisjutut Syyriasta muistuttavat kovasti mummoni tarinaa.

Kun mietin elämän helppoutta, hiipi mieleen Maslowin tarvehierarkia. Ideana hierarkiassa on, että meidän pitää ensin saada tyydytettyä perustarpeemme, jotta voimme tyydyttää ylempiä tarpeita. Perustarpeita ovat fysiologiset ja turvallisuuden tarpeet. Mummoni perhe joutui joka päivä taistelemaan näiden tarpeiden tyydyttämiseksi.

Ylempiä tarpeita ovat tunnustuksen ja itsensä kehittämisen tarpeet. Nykyihmisen haasteet ovat juuri näissä tarpeissa. Pitää miettiä omaa osaamistaan, mainettaan, itsensä kehittämistä, some-persoonansa kiinnostavuutta ja onnellisuutta. Varmasti mummoni aikana ihmiset miettivät myös tämäntyylisiä asioita, mutta lähes kaikki energia meni ruuan ja suojan hankkimiseen, joten aikaa ei paljon jäänyt sen miettimiseen, voinko toteuttaa itseäni tai olenko näiden ihmisten seurassa onnellinen.

Olisi väärin väheksyä nykypäivän haasteita. Oman persoonan muokkaaminen työelämän tai somemaailman dynaamisiin vaatimuksiin on psyykkisesti raskasta. Voisi kuvitella, että mielenterveysongelmat ovat toisenlaisia, kun ihmisen oleminen keskittyy ylempiin tarpeisiin ja varsinkin ongelmiin, jotka johtuvat niiden vajavaisesta tyydyttymisestä.

Lopulta on myös mahdotonta verrata entisaikaa nykypäivään. Tarpeiden tyydyttämisen vinkkelistä ajat ovat niin erilaiset, ettei niitä voi verrata. Fysiologisten tarpeiden osalta meillä on helppoa. Mutta se ei tarkoita, että elämä olisi kokonaisuudessaan helppoa, kun aina pitäisi olla dynaaminen, uudistua ja innovoida.

Toisaalta ihmisiä kalvavat myös monet samat huolet. Ihmisten välinen vihanpito näyttää olevan yhteinen huoli, mummoni kertoo junamatkasta Pietarista kohti etelää:

”Siinä vaunussa oli 15-vuotias tyttö ja hän teki kreppipaperista kukkia sukkapuikolla ja koristeli sitä vaunua, ja hän jutteli, että mitä varten pitää olla puolueita ja sotia, ei me nuoret vihata ainakaan toisiamme, vaikka oltais mitä puoluetta tai maata.”

Mieleen tulee tämän päivän nuoret, jotka suurella joukolla kantavat huolta ilmastonmuutoksesta. Nuoret ovat ennenkin halunneet ja edelleen haluavat tehdä maailmasta paremman paikan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Lokakuu 2019

Kun organisaatio elää vanhassa viestintämaailmassa: case Oaj

Jo lähes puhkikulutettu mantra toistaa, että organisaatiot eivät enää voi hallita itseään koskevaa julkisuutta, vaan keskustelua käydään pitkälti netin ja somen ansiosta erilaisissa paikoissa, eikä organisaatio voi olla välittämättä tästä keskustelusta.

Monille organisaatioille uuteen viestintäympäristöön sopeutuminen näyttää kuitenkin vaikealta. Tästä tuore esimerkki on Opettajien ammattijärjestö Oaj. Järjestön jäsenistössä on tyytymättömyyttä vuosityöaikakokeilusta, joka on ainakin joidenkin kohdalla laskenut palkkaa ja heikentänyt työehtoja. Vuosityöaikaan kriittisesti suhtautuvat ovat perustaneet Facebook-ryhmän, jossa on noin 10 000 jäsentä.

FB-ryhmässä keskustelu on kriittistä. Uutismediassa järjestön johto kuitenkin kuvailee tilannetta täysin eri tavalla: ”Opettajien kuulemisten perusteella (pj. Olli-Pekka) Luukkaiselle on jäänyt kuva, että suurin osa opettajista on tyytyväisiä”. Kun katsoo järjestön kommentteja uutisissa sekä FB-ryhmän keskustelua, syntyy kuvaa kahdesta eri todellisuudesta.

Vanha viisaus on, että asiat ovat niin kuin ne näyttävät olevan. Nyt jäsenistölle asetelma näyttäytyy sellaisena, ettei järjestön johto pidä jäsenien puolta, vaan kääntyy kriittisiä jäseniään vastaan. Monille jäsenille on syntynyt kuva, että oma ammattijärjestö on enemmän työnantajan kuin jäsenistönsä puolella.

Kriitikoita moititaan tällaisissa tilanteista tunteen vallassa toimiviksi. Tämä on paitsi retorinen keino vähätellä kriittisiä puheenvuoroja, myös dramaattinen virhe. Mikäli jäsenille ei synny tunnetta heitä puolustavasta, vaan heitä vastaan asettuvasta johdosta, on järjestön toiminta pahasti pielessä.

Myös jäsenistön kykyä itsenäiseen ajatteluun kyseenalaistetaan, järjestön pj. toteaa: ”Tyytymättömyyttä on paljon, mutta ne (vuosityöaika ja muut tyytymättömyyden lähteet) ovat jossain määrin sekoittuneet keskenään. Siitä tässä on kyse.” Tässä yritetään määritellä ydinongelmaa ja samalla vähätellään jäsenistön ajattelukykyä.

Eräs keino on vähätellä nettiä keskustelupaikkana. Oaj haluaa määritellä itselleen sopivan keskusteluareenan, FB-ryhmä ei käy: ”Haluamme kuitenkin käydä keskustelua julkisessa verkossa, johon kaikki opettajat pääsevät – emme suljetussa ryhmässä”. Liiton virallinen foorumi on Opettaja-lehti. Lehdessä on kriittisiä puheenvuoroja ollut vähän, syyksi on sanottu, että ”Opettaja-lehteen kaikki kriittiset kirjoitukset eivät vain mahdu”.

Onko 10 000 henkilön FB-ryhmä merkittävä julkisuus? Se on hieman vajaa 10 % järjestön jäsenmäärästä, tosin kaikki FB-ryhmässä eivät liene jäseniä. Mutta FB-ryhmä on aktiivisten ja kriittisesti ajattelevien kohtalaisen iso ryhmä, jonka merkitystä ei pidä vähätellä. Järjestön johto luottaa siihen, että suurin osa jäsenistä entiseen tapaan on passiivisen hyväksyviä. On hyvä tiedostaa ns. vähemmistöefekti: pieni yhtenäinen vähemmistö voikin muodostua enemmistöksi.

Järjestön viestinnän kannalta ongelma on jo se, että kritiikki nousee mediaan uutisaiheeksi. Nyt järjestön viestintä joutuu reaktiivisesti paikkailemaan asioita. Viestinnän agenda on entistä vähemmän järjestön omissa käsissä ja mahdollisuudet vaikuttaa itseään koskevaan julkisuuteen hupenevat.

Viestinnän ongelmat myönnetään: ”Sen (tiedottaminen) olisi voinut tehdä paremminkin, Luukkainen sanoo.” Kyse ei kuitenkaan ole vain viestinnästä. Viestinnällä ei voida esittää toimintaa erilaisena kuin se on. Ytimessä on varsinainen toiminta, johon tietysti viestintä kuuluu.

Kaiken kaikkiaan kyse on kykenemättömyydestä ymmärtää ja toimia uudessa viestintäympäristössä. Oaj ei ole ainoa organisaatio, joka yrittää määritellä keskustelun agendan, areenat ja argumentit.

Koska tämä ei ole mahdollista, syntyy tilanne, jossa organisaatio ja sidosryhmät eivät kohtaa toisiaan. Jos olisin viestintäkonsultti, antaisin seuraavia neuvoja: Salli keskustelu ja kritiikki, käy keskustelua erilaisilla foorumeilla, synnytä jäsenistölle tunne, että olet heidän puolellaan. Älä ole ylimielinen, äläkä syytä tai vähättele!

Suunnanmuutos voi olla vaikea tehdä – usein se onnistuu vain johtoa vaihtamalla.

Lähteet, joista sitaatit poimittu:

https://yle.fi/uutiset/3-10939413

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/opettajille-testataan-uutta-vuosityoaikaa-joka-voi-laskea-palkkoja-liiton-jasenisto-arvostelee-omaa-jarjestoaan-ankarasti-johtajat-eivat-kuuntele-kritiikkia-eika-kokeilu-kiinnosta-ketaan/7548112#gs.3i1jmo

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Lokakuu 2019

Miksausta ja sämpläämistä

Vaatemerkki Makiaa on viime päivinä syytetty erilaisten printtien lainaamisesta tai peräti varastamisesta tuotteisiinsa. Yhtiötä edustava viestintäkonsultti sanoo, että tällainen referenssien hakeminen kuuluu katuvaatekulttuuriin:

”Fiilistellään jotain juttuja ja tuodaan niitä uudestaan esille. Referointi on fiilistelyä eikä kopiointia”

Kyse on rajojen hakemisesta, mikä on lainausta ja mikä ei? Mutta kyse on myös kulttuurisesta muutoksesta, jossa aiempia teoksia lainataan, sämplätään, muokataan, kopioidaan, miksataan ja ehkä myös ironisoidaan. Uusien teosten kohdalla ei aina tiedä, mikä on uutta, mikä vanhaa ja mikä niiden sekoitusta.

Erityisen hyvin tämä näkyy musiikissa. Vanhoista kappaleista tehdään uusia versioita, joista ei aina tunnista alkuperäistä. Uusissa kappaleissa voi olla runsaasti lainauksia vanhoista kappaleista. Tämä sämplääminen on koko hip hop -muusikin perusta.

Yksi ulottuvuus tätä sekoittamista on fiittaaminen eli artistien esiintyminen toisen artistin kappaleessa. Ilmiönä tämä ei ole uusi, mutta sen merkitys ja yleisyys on kasvanut huimasti. Kappaleiden ja levyjen merkitys ja suosio ei enää perustu pelkästään artistiin itseensä, vaan siihen kuka fiittaa missäkin kappaleessa.

Toinen esimerkki lainaamisesta ja miksaamisesta on meemit, erityisesti nettimeemit. Niiden perusta on kopioimisessa, muokkaamisessa ja uusien merkitysten tuottamisessa. Meemeistä on muodostettu oma teoriansa, joka perustuu geeneille: meemit leviävät ja kopioituvat teorian mukaan kuten geenit.

Nettimeemeissä olennaista on usein tuttujen asioiden miksaaminen ja niistä yllättävän, hauskan tai kritisoivan meemin tuottaminen. Homman ydin usein nimenomaan miksaamisessa. Sellainen meemi leviää, jossa on hyvin yhdistetty asioita tai luotu uusi – usein hauska – näkökulma.

Erilaisia lainauksia ja intertekstuaalisia viittauksia teosten välillä on tietysti ollut aina. Teosten sämplääminen ja miksaaminen on kuitenkin yleistynyt huimasti. Yksi keskeinen syy on digitalisaatio, joka mahdollistaa miksaamisen. Musiikin sämpläys tuli 80-luvulla, jolloin musiikin tekeminen digitalisoitui.

Toinen syy on kulttuurin muutos. Sämpläämisestä ja miksaamisesta on tullut oma tapansa tehdä teoksia. Se ei ole lainaamista ja varastamisesta. Kulttuuriseen muutokseen kuuluu myös sirpaloituminen. Musiikkia ei julkaista ehyenä levynä, vaan biisi kerrallaan. Yksittäinen meemi on osa kokonaisuutta, jossa meemit ovat vuorovaikutuksessa, ehkä myös kamppailevat.

Teosten rajat käyvät epäselvemmiksi. Kokonaisuus voi muodostua esimerkiksi meemien kirjosta tai kokonaisuutta ei enää ole, on vain palasia, kuten biisejä. Herää myös kysymys, onko musiikkia tai muita teoksia ja sisältöjä jo niin paljon, että uuden luominen on lähes mahdotonta. Voiko Makia luoda printtejä, jotka eivät jollain tavalla muistuttaisi jotain aiempaa printtiä? Olennainen kysymys tietysti on, onko jokin teos tai printti luotu aiemmasta tietämättä, tarkoituksellisesti haettu aiemmalle teokselle uusia merkityksiä vai vilpillisessä mielessä kopioitu? Miksaaminen ja sämplääminen voi olla yhtä hyvin uusien merkitysten luomista kuin varastamista, raja on veteen piirretty.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Lokakuu 2019