Median kulutus kannanottona

Kuluttaminen on lähes poikkeuksetta eettisten valintojen tekemistä. Valintoja joutuu tekemään entistä enemmän myös median kulutuksessa, median kuluttaja ja käyttäjä on siis hieman uudessa tilanteessa.

Jalkapallon MM-kisat ovat todella arveluttava kokonaisuus. Katsoja joutuu pohtimaan, onko ok katsoa kisoja? Vaakakupissa painavat eri suuntiin vetävät argumentit: Kiva katsoa futista marraskuun pimeydessä ja kysehän on vain jalkapallosta. Toisaalta kyse ei todellakaan ole vain jalkapallosta ja katsomalla pelejä annan hiljaisen hyväksynnän koko touhulle.

Toinen pohdinnan paikka on Twitter. Elon Muskin sekoilun ja Trumpin tilin sallimisen jälkeen moni Twitterin käyttäjä joutuu pohtimaan, haluaako olla tässä mukana? Paradoksaalisesti Twitterin tulevaisuutta koskeva keskustelu käydään juuri Twitterissä. 

Median kulutukseen on aina liittynyt sosiaalisen suotavuuden piirre. Perinteisesti on suotavampaa katsoa tv:stä uutisia ja ajankohtaisohjelmia kuin viihdettä. Useinhan arkisessa puheessa todettiin, että ”katson tosi vähän tv:tä, lähinnä uutisia”.

Sittemmin viihteestä on tullut hyväksyttävää ja nykyään varsinkin monet sarjat ovat suorastaan pakollista seurattavaa, jos haluaa pysyä päivän puheenaiheissa mukana. Hiukan häpeillen joutuu tunnustamaan, jos ei ole katsonut hienosti tehtyä sarjaa.

Näyttää kuitenkin siltä, että median kulutuspäätöksistä tulee entistä enemmän yhteiskunnallisia ja eettisiä, omat mieltymykset pitää jättää syrjään. Moni, kuten minä, haluaisi katsoa jalkapalloa, mutta se ei tunnu oikealta. Presidentti Niinistö painii saman ongelma kanssa: ”Täytyy katsoa, pystynkö jatkossa pidättäytymään ruudun ääreltä.”

On tietysti mahdollista, että kuluttamisen eettinen ulottuvuus on noussut tärkeämmäksi ja siksi asia koskettaa nyt entistä enemmän median kulutusta. Erilaisia mediaboikotteja on ollut pitkään. Myös urheilukisojen myöntäminen sortoa harjoittaviin maihin on ajoittain herättänyt keskustelua. Suurten some-palveluiden käytön eettisistä pulmista on puhuttu paljon viime vuosina.

Kuluttajalle tämä on haasteellista, olisi kyettävä selviytymään paitsi informaatiotulvasta myös pohdittava mitä mediaa voi käyttää ja seurata. Myös organisaatiot pohtivat tällä hetkellä kuumeisesti, miten Twitterin kanssa tulisi toimia, eikä hyviä vastauksia tunnu olevan kellään.

Rikolliset sankareina

Media eri muodoissaan on täynnä rikoksia: oikeudenkäynneistä live-seuranta, rikollisten haastatteluita, rikossarjoja ja dekkareita.

Silmiinpistävää on viime aikoina ollut kovan luokan rikollisten haastattelut tai heistä tehdyt sarjat.  

Erityisen paljon on kerännyt kritiikkiä ns. Katiska-vyyhdistä tehty sarja ja sen päähenkilön esiintyminen. Hän on hyväntuulinen heppu, jolle kiinnijääminen on ikävä jarru bisneksille.

Hän ei sanomansa mukaan kadu mitään ja yrittää ottaa opiksi. Avoimeksi jää, mitä tarkoittaa opiksi ottaminen, parantaa tapansa vai tekee rikoksia jäämättä kiinni. Paljon on julkisessa keskustelussa arvosteltu sitä, etteivät hyväntyylisen hepun huumebisneksen uhrit näy julkisuudessa.

Viime aikoina Jari Aarnio on ollut tiiviisti mediassa, kertoen esimerkiksi vankila-ajoistaan. Viime kesänä Aarnio oli Porissa Suomi-areenassa, tapahtumaa seurasi huomattava yleisö. Aarnio kiinnostaa.

Aarnio valinta herätti hieman keskustelua, silti vähälle huomille jää, että Aarnio on poikkeuksellisen huumerikollinen Suomessa.

Myös rikosten tiiviimpi seuranta tarkoittaa yleensä tekijän näkökulman korostumista. Todellisten rikosten mediaseurannasta tulee viihdettä, jossa unohtuu itse teko. Tekijä on usein ainoa uutiskuvissa oleva ihminen. Pakostakin hänestä tulee ihminen, ei vain rikollinen.

Uhri on sivuun jäävä abstrakti asia. Poikkeuksia toki on, kuten Ylen Trauma – henkirikoksen jäljet -sarja. 

On arveluttavaa, että rikokset arkipäiväistyvät, osin jopa romantisoituvat. Rikosten suuri määrä mediassa tuskin tekee kenestäkään rikollista. Se voi kuitenkin joidenkin ihmisten mieleen juurruttaa ajattelumallin ja ratkaisumallin, joka perustuu rikoksiin. Ja myös sankaruus voi kiehtoa.

Erityisen inhimillinen kuva rikollisista syntyy haastatteluissa, joissa rikollinen näyttäytyy inhimillisenä ihmisenä, jonka puolelle katsojan sympatiat kallistuvat.

Tässä korostuu median rooli ja vastuu. Ilman mediaa näitä kaikkia haastatteluita ja sarjoja ei olisi. Katsojia ne vetävät, mutta onko niiden tekeminen eettisesti kestävää?