Kuka koulusta saa puhua? Ja miten?

Suomalaisesta koulusta ja sen kriisistä on puhuttu ja kirjoitettu paljon. Meillä kaikilla on mielipiteitä koulusta – olemmehan kaikki olleet koulussa.

Opettajat ovat kokeneet, ettei heidän äänensä kuulu riittävästi koulukeskustelussa. Hesari tarttui asiaan ja julkaisi laajan jutun, johon oli haastateltu opettajia.  

Opettajien näkökulman huomioiminen herätti kritiikkiä siitä, ettei lapsia kuulla ja heitä vain syytetään ongelmista.

Koulukeskustelussa on jatkuvasti ollut läsnä kysymys siitä, kenellä on asiantuntemusta koulun asioista ja kuka siitä oikeastaan saa keskustella? Hesarin juttu nosti tämän kysymyksen jälleen esille.

Tietyn alan asiantuntijoiden joukkoa kuvataan usein ns. episteemisen yhteisön käsitteellä. Episteeminen yhteisö voi muodostua virallisesti tunnustetun akateemisen osaamisen ympärille, mutta myös maallikoiden muodostaman verkoston ympärille. Olennaista on, että episteeminen yhteisö määrittelee oikean ja pätevän tiedon, sen alkuperän ja varsinkin sen, kuka tai mikä on luotettavan tiedon lähde.

Hesarin jutun yhteydessä episteemisen yhteisön määrittely näkyi aineiston koon ja edustavuuden arviointina. Vaikka jutussa korostettiin, ettei se ole tutkimus, arvioitiin sitä kuitenkin tutkimusaineiston perusteella.

Tämä kuvaa hyvin koulukeskustelun episteemisen yhteisön rajausta: koska Hesarin jutun aineisto ei ollut tieteellisesti pätevä, sen sisältö ei myöskään ole pätevää, eikä toimittajan tekemä selvitys kelpaa päteväksi tiedoksi.

Journalistinen juttu ei siis sovi akateemiseen kouluasiantuntijuuden episteemiseen yhteisöön. Tämä tuotiin osuvasti esille eräässä tviitissä: ”On huolestuttavaa, että koulun ammattilaiset toistelevat median olkiukkoja omaa työtään ohjaavana normina.”

Episteemistä yhteisöä rajataan toki kaikilla aloilla, esimerkiksi taloustieteilijät ovat puolustaneet omaa asiantuntijuuttaan ja yhteisöään Twitterissä vedoten vahvasti tutkimusmenetelmälliseen osaamiseen. Hieman samaa piirrettä on nyt nähtävissä koulukeskustelussa.

Myös puhetavan määrittely kuuluu episteemisen yhteisön rajaamiseen. Keskustelussa näyttäisi olevan myös vahva normi, miten koulusta saisi keskustella. Ei saisi mainita ongelmia, ei todeta vanhemmuuden olevan hukassa, ei moittia lasten pitkäjänteisyyden ja sinnikkyyden vähentymistä.

Ymmärrän toki, että näillä diskursseilla tuotetaan sosiaalista todellisuutta ja oppilaiden identiteettejä, millä voi olla haitallisia seurauksia. Mutta entäpä, jos koulussa on ongelmia, vanhemmuus on hukassa tai lasten pitkäjänteisyys on vähentynyt?

On selvää, että myös opettajien keskuudessa on oman yhteisön puhetapa, jossa korostuu käytännön työn merkitys ja varsinkin se, että käytännön työn kautta syntyy todellinen ymmärrys opettajan työstä.

Näyttää siis siltä, että opettajien ja tutkijoiden normit suotavista puhetavoista poikkeavat toisistaan. Käytännön työtä tekevien opettajien ja tutkijoiden välillä on ainakin julkisen keskustelun perusteella jännitteitä, molemminpuolista nokittelua on nähtävissä. Se on ikävä piirre, kun voisi kuvitella, että dialogilla koulua saataisiin kehitettyä eteenpäin.

Olisi tunnustettava erilaiset asiantuntijuuden lajit ja erilaisen tiedon arvo koulun kehittämisessä. Opettajilla on paljon käytännöllistä tietoa työstään ja he tuntevat parhaiten arjen työn ongelmat. Tutkijoilla puolestaan on tutkimusaineistojen pohjalta laaja näkemys koulumaailmasta.

Hokemien voima

Sketsit perustuvat usein hokemiin, omalle sukupolvelleni erityisen tuttuja ovat ”apuva” ja ”kyllä lähtee”, tuoreempi esimerkki on Putous, jossa olennainen osa hahmoja on hokema (”saletisti natsaa”, ”suut makiaks” jne.)

Hokeminen ei kuitenkaan rajoitus vain huumoriohjelmiin, sanoja ja ilmaisuja hoetaan kaikilla elämänalueilla.

Näin tapahtuu varsinkin politiikassa ja hallinnossa. Kunnallishallinnossa hoetaan elinvoimaa, lisäksi pitää mennä epämukavuusalueelle, eikä saa panostaa seiniin. 

Elinvoimalla voidaan tarkoittaa hyvin erilaisia asioita ja sillä voidaan perustella melkein mitä vaan. Sana elinvoima ei kerro, millä keinoin elinvoimaisuuteen voidaan päästä, kuten Kotuksen blogissa hyvin havainnollistetaan.

Julkista sektoria paljon konsultoivan yrityksen mukaan ”elinvoimaa johtamalla vahvistetaan alueellisia voimavaroja ja avataan uusia mahdollisuuksia kehitykselle”.  

Näin ympäripyöreää sanaa onkin hyvä hokea, kun ei tarvitse sanoa mitään konkreettista.

Toinen yleinen hokema on valtionvelka. Kansan pariin paniikki saatiin iskostettua tehokkaasti asiaa hokemalla, vaikka ekonomistit eivät puhu velkapaniikista.

Miksi sitten hoetaan? Politiikan ja hallinnon kohdalla kyse voi olla strategisesta viestinnästä. Toisto on vanha vaikuttamisen muoto: riittävästi toistamalla ihmiset alkavat pitämään asiaa tärkeänä.

Toki muitakin motiiveja on. Yksilötasolla tärkeää lienee se, että hokemia toistamalla osoitamme olevamme ajan hermolla ja mukana hokemia viljelevissä yhteisöissä.

Lisäksi hokemilla on yhteisöllistä merkitystä. Toisteisuudella ylläpidetään yhteisöä, kuten viestinnän ritualistinen malli esittää. Lisäksi ikävät asiat saadaan siistittyä. On mukavampi puhua elinvoimasta kuin metsän tuhoamisesta autotien vuoksi tai velan hillitsemisestä leikkausten sijaan.

Hokemat kuuluvat ihmisyhteisöihin, ne ovat myös huumorin ydintä. Se kuitenkin yllättää, kuinka kritiikittömästi niitä käytetään politiikassa ja hallinnossa. Nehän eivät ole vain retoriikkaa, vaan hokemilla on vaikutuksia päätöksiin – vai pohjustetaanko päätöksiä juurruttamalla hokemia?

Kaltoinkohdellut vanhemmat

Mediassa aika ajoin pääsee ääneen vanhemmat, jotka ovat kokeneet yhteiskunnan koneiston kohdelleen heitä huonosti tai peräti kaltoin. Tottakai on tärkeää, että mahdolliset epäkohdat tuodaan esille.

Näissä jutuissa ei kuitenkaan toteudu tasapuolisuus, sillä toinen osapuoli eli viranomainen ei saa vaitiolovelvollisuuden vuoksi kommentoida yksittäistapausta lainkaan. Niinpä vanhempien kertomus jää yksittäisestä tapauksesta ainoaksi mediaesitykseksi ja ehkäpä joidenkin mieliin totuudeksi kyseisestä tapauksesta.

Hyvä esimerkki tästä on Ylen MOT-ohjelman jakso opetuksen inkluusiosta, jossa vanhemmat kertoivat poikansa vaikeuksista ja väkivaltaisuudesta. Jutusta syntyi vaikutelma, ettei koulu osannut toimia oikein, vaikka tukea oli tarjottu, melko paljonkin. Lopulta oli vaihdettu koulua ja siellä sujui paremmin, vanhempien mukaan kyse oli lopulta opettajan ja oppilaan ”henkilökemioista”.

Jutun perusteella jäi vaikutelma, että vikaa oli ollut koulussa. Olisi kuitenkin tärkeää kuulla toisenkin osapuolen eli koulun näkemys asiasta, mutta se ei ole mahdollista. Journalistisesti siis hankala tilanne: epäkohdat tuotava esille, mutta eri osapuolten näkemyksiä ei voi tuoda julkisuuteen. 

Vanhemmat voivat hakea myös itse julkisuutta verkossa. Vuonna 2014 levisi perheen isän kuvaama video, jossa sosiaalityöntekijä ja poliisi hakevat lapset perheen kotoa huostaanottopäätöksen vuoksi. Video on varsin dramaattinen ja herätti verkossa runsaasti huomiota. Myös uutismedia tarttui asiaan.

Iltalehti (8.1.2014) haastatteli videon kuvannutta perheenisää, joka totesi seuraavaa: ”En ole hakenut meidän perheelle julkisuutta. Siitä tässä ei ole kyse. Haluan vain, että kaikki näkevät, mitä viranomaistoiminta todellisuudessa on ja miten se satuttaa perhettämme. Haluan, että perheeni jätetään rauhaan ja lapset palautetaan.”

Kiinnostava on julkisuuden rooli, sillä sen avulla pyritään vaikuttamaan. Videon dramaattisuus on nimenomaan keino herättää julkinen mielenkiinto. Videon katselija ei tosin tiedä tapauksen taustoja, edeltävää tilannetta eikä vanhempien roolia.

Journalistit ovat vaikea valinnan edessä: epäkohdat pitää tuoda esille. Juttuihin on hyvä saada ”kokemusasiantuntijoita”, pelkät asiantuntijat eivät riitä – Hannu Karpo oli tässä suunnannäyttäjä. Toisaalta taas kokemusasiantuntijoiden kokemus ei välttämättä lainkaan tuo esille tapauksen kaikkia puolia, eikä välttämättä ole totta – sikäli kuin totuus ylipäätään voidaan saavuttaa.

Voihan olla, että näissä tapauksissa poikaa oli kohdeltu koulussa huonosti ja lastensuojelupäätös oli tehty perusteetta. Tällöin asia on tärkeä tuoda julkisuuteen.

Yhtä hyvin voi olla niin, ettei virassa olevien henkilöiden toimissaan ole moittimista tai ainakaan perheen ongelmat eivät johdu viranomaisista.

On perin inhimillistä, että vaikeuksia kohdatessaan ihmiset hakevat syyllisiä. Virantoimituksessa oleva ammattilainen on helppo syntipukki, eikä tämä syntipukki voi edes puolustautua julkisesti.