Aihearkisto: Uncategorized

Läppärit pois luennolta, osa II

Aiempi bloggaukseni läppäreiden käytöstä luennoilla poiki monipolvisen keskustelun Facebookin tieto- ja viestintätekniikka opetuksessa -ryhmässä, mistä kiitos kaikille kommentoijille. Keskustelu herätti lisäajatuksia.

Ensimmäiseksi selvennys: en edellisessä kirjoituksessa esittänyt tietokoneiden käytön lopettamista opiskelussa. En myöskään puolustanut luentoja ainoana opetuksen muotona. Tarkoitukseni oli herättää keskustelua siitä, että teknologia ei aina edistä oppimista.

Kirjoitukseni pontimena ei ollut ainoastaan luennot, vaan myös kandi- ja graduseminaareissa opiskelijat viettävät aikaansa läppärillä, vaikka pienryhmässä opiskelijat pitävät toisilleen esitelmiä. Näissä tilanteissa ei ole kyse monotonisesta luennosta, vaan pienryhmän työskentelystä.

Peräänkuulutan opiskelijoiden vastuuta ja motivaatiota. Voisiko olla niin, että opiskelijat ovat oppineet lyhytjänteiseen viihtymiseen, jossa asiat jätetään kesken, jos ne eivät kiinnosta? Itse en tähän täysin usko, ovathan opiskelijat tehneet hurjan määrän työtä pääsykokeeseen. Ihmettelen, että kun kovan työn kautta on päästy opiskelemaan yliopistoon ja sitten opiskeltavat asiat eivät näytä – ainakaan opetustilanteessa – kiinnostavan.

Siitä olen kommentoijien kanssa ehdottoman samaa mieltä, että erilaisia pedagogisia ratkaisuja pitää kehittää. Juuri nyt käänteinen oppiminen (flipped learning) näyttäisi olevan mielekäs ja lupaava opetuksen kehittämisen muoto.

Kannatan myös teknologian hyödyntämistä sekä verkko-opetusta, jota olen käyttänyt 19 vuoden ajan.  Mutta olen myös skeptinen sokean teknologiaoptimismin suhteen. Läppärit ja tabletit tuskin sellaisenaan tuottavat yhtään parempaa oppimista kuin muutkaan opiskelumuodot. Hyvä oppiminen edellyttää aina ja ensisijaisesti pedagogista ja didaktista näkemystä.

Laajemmin olen havaitsevinani ajattelu- ja puhetavan, jossa opettaminen, kuten luennot, nähdään vanhanaikaisena, tylsänä ja oppimisen kannalta huonona. Tällaisen vanhanaikaisen opiskelun vastakohtana on uusi, hauska, pelillinen ja digitaalinen oppiminen, jossa ei tarvitse jahkailla tylsien asioiden kanssa. Tämä puhetapa on hyvin yleinen, ei ainoastaan dynaamisten kolmen pointtien poliitikoiden keskuudessa, vaan myös opetusalalla.

Näen tämän puhetavan ongelmallisena, koska oppiminen ei voi aina olla hauskaa ja helppoa, tylsiäkin vaiheita on kestettävä. En tietenkään puolusta tylsää ja huonoa opetusta, mutta kaikkia asioita ei vain opi tekemällä jotain kivaa.

Vertausta voi hakea soittamisen opettelusta: toistoa ja motoriikan harjoittelua tarvitaan. Kenestäkään ei voi tulla hyvää soittajaa ilman tällaista harjoittelua. Toinen esimerkki on gradun tekeminen. Prosessi on usein hidas, yksi askel teen ja toinen taakse, epätoivon hetkiä tulee, mutta samalla on myös nähtävissä ne kasvun, oppimisen ja valaistumisen hetket. Ilman kovaa työtä niitä ei saavuteta. Kolmanneksi voi miettiä kielen opiskelua, jossa sanojen oppimisen avain on toisto. Toistoa voi tietysti tehdä eri tavoin, mutta toiston tarpeesta ei päästä eroon, jos sanoja eli vierasta kieltä halutaan oppia.

Läppärit luennolla liittyy lopulta laajempiin ulottuvuuksiin oppimisen ja teknologian, viihtymisen ja oppimisen sekä oppimisen ja opettamisen suhteesta. Optimaalista tasapainoa näiden suhteen tuskin saavutetaan. Uusiin tuuliin kannattaa suhtautua avoimin mielin, mutta se ei tarkoita, että kaikki vanha joutaisi romukoppaan.

 

 

 

 

Mainokset

5 kommenttia

Kategoria(t): Huhtikuu 2017, Uncategorized

Miten toimia joulupukkina? – Youtube oppimisen paikkana

 

Youtube mielletään painokkaasti viihdepalveluksi. Totta on, että katsotuimmat videot ovat musiikkivideoita, katsotuimpana Gangnam Style.

Viihdekäytön rinnalla Youtube on huomattava oppimisen paikka. Ajatus ei tietenkään ole uusi. Asiaa on tutkittu ja kehitelty paljon. Silti esimerkiksi Suomessa Youtube on monilta osin hyödyntämätön resurssi kouluopetuksessa. En tarkoita, että asiat opittaisiin katsomalla videoita, mutta ne voivat tarjota oppimisen resurssin. Hyvä sisältö ei vielä tuota oppimista, tietysti pitää olla oppijan omaa prosessointia.

Kiinnittän nyt huomiota virallisen eli kouluoppimisen ulkopuoliseen maailmaan. Youtube on huomattava epämuodollisen eli informaalin oppimisen paikka. Tätä ilmiötä tunnetaan huonosti, sen laatu ja määrä on monilta osin hämärän peitossa.

Kiinnostava havainto tosin on, että suomalaisten videokanavien ranking-listan kärjessä on opetuskanava Toddler World TV.

Kyse on pienille lapsille suunnatusta sisällöstä. Entäpä aikuiset?

Aikuisten oppiminen ajatellaan tapahtuvan kuuntelemalla ja katselemalla, Youtubessa onkin mahtava määrä luentoja, kuten tämä Esko Valtaojan luento.

Mutta Youtube on tärkeä myös taitojen oppimisessa. Pari esimerkkiä. Jos haluat opiskella rumpujen soittoa, hyviä opetusvideoita löytyy kasoittain. Yksi perusharjoitus on ns. paradiddle, joista löytyy lukuisia selkeitä opetusvideoita, nuoteilla  tai ilman.

Vastaavia esimerkkejä taitojen oppimisesta on loputtomiin, korjaatpa sitten autoa, teet lettejä, skeittaat tai opettelet jonkun tietokoneohjelman käyttöä.

Mahdollisuudet uuden asian oppimiseen ovat Youtuben ansiosta ennennäkemättömät. Mutta epäselvää on, kuinka paljon ja mitä ihmiset oppivat Youtubesta. Siinäpä tutkimukselle haaste. Tämä epämuodollinen oppiminen nousee henkilön tai ryhmien omista intresseistä. Kukaan tai mikään ei säätele oppimisen sisältöjä, tapoja ja ajankohtaa. Youtubesta voidaankin oppia hyvien asioiden lisäksi huonoja juttuja, kuten pomminrakentamista.

Verkko-oppimisessa on puhuttu tarvepohjaisesta oppimisesta eli learning on demand. Youtuben mallia voisi kutsua teaching on demand: saamme opettajan luoksemme milloin itse haluamme ja mistä aiheesta haluamme.

Entä miten toimia joulupukkina? Katso tästä!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Joulukuu 2016, Uncategorized

Miksi valheet vetoavat? Musta propaganda somessa

Viime aikoina on hämmästelty sosiaalisessa mediassa esitettyjä keksittyjä ja valheellisia väitteitä, esimerkiksi ulkomaalaisten tekemistä rikoksista. Väitteet ovat valheellisuudestaan huolimatta levinneet ja osa niistä on jopa otettu tosissaan.

Kyse on propagandasta, joka voidaan jakaa kolmeen luokkaan: Valkoinen propaganda on totuudellista, myönteistä ja lähde on tiedossa. Musta propaganda sen sijaan on valheellista, vääristeltyä eikä lähde ole tiedossa. Harmaa propaganda sijoittuu näiden kahden välimaastoon.

Musta propaganda on joukkoviestinnän aikakaudella mahdollista vain yksinvaltaisissa yhteiskunnissa, hyvänä esimerkkinä itänaapurimme. Sosiaalinen media ja sen myötä mahdollistuva henkilökohtainen joukkoviestintä mahdollistavat mustan propagandan myös vapaan tiedonvälityksen yhteiskunnissa. Mustaa propagandaa voi tuottaa kuka vaan, hyvänä esimerkkinä MV-lehti.

Miksi musta propaganda vetoaa ihmisiin? Verkossa muodostuu omia yhteisöjä erilaisten asioiden ympärille. Näitä voidaan nimittää intressiyhteisöiksi.  Nämä yhteisöt voivat liittyä ravintoon, kuten karppaukseen, maahanmuuttoon tai vaikkapa rokotuksiin ja niiden vastustamiseen.

Olennaista on ryhmäytyminen: yhteisöstä muodostuu kiinteä ryhmä, joka jollain tavalla asettuu valtavirtaa vastaan. Ryhmä saattaa asettaa itsensä uhrin tai väärinymmärretyn asemaan. Kiinteillä ryhmillä on myös mahdollista ns. ryhmäajattelu (groupthink). Tämä tarkoittaa, että erityksissä olevan, kiinteän ryhmän ajattelutapa ja päätöksenteko saattavat siirtyä äärimmäiseen suuntaan.

Tällaisia ryhmiä on nimitetty episteemisiksi yhteisöiksi. Episteemisyys tarkoittaa tiedonmuodostusta. Yhteisöt ja ryhmät muodostavat omat käsityksensä siitä, mikä on oikeaa ja hyvää tietoa. Yhteisöt myös muotoilevat ongelmat ja vastaukset niihin parhaaksi katsomallaan tavallaan. Yhteisöt määrittelevät asiantuntijuuden: mikä on oikeaa asiantuntijuutta, kehen tai mihin voi luottaa?

Miksi näihin yhteisöihin samastutaan? Meillä ihmisillä on perustarve kuulua ryhmiin. Identiteettimme rakentuu ryhmäjäsenyyksien kautta. Tätä identiteetin osaa nimitetään sosiaaliseksi identiteetiksi. Ryhmään kuuluminen käsitystämme sisä- ja ulkoryhmistä, keitä ovat ”me ja muut”.

Havainnot, kokemukset ja tieto tulkitaan niin, että ne rakentavat sosiaalista identiteettiä. Tällöin myös valheellinen tieto voi vahvistaa maailmankuvaa. Mikäli samastuminen johonkin yhteisöön on voimakasta, alttius mustalle propagandalle kasvaa. Sosiaalinen media puolestaan avaa mahdollisuuden mustalle propagandalle.

Kärjistyneet yhteiskunnalliset tilanteet ja taloudelliset vaikeudet kiihdyttävät toisilleen vastakkaisten ryhmien ja yhteisöjen syntyä. Tällöin voidaan siirtyä mustan propagandan aikaan, jota ei vapaissa yhteiskunnissa harjoiteta valtioiden, vaan yhteisöjen tasolla.

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Huhtikuu 2016, Uncategorized

Terrorismia suorana lähetyksenä

Sosiaalinen media on tunnetusti nopea tiedonvälittäjä, mikä tulee erityisen hyvin esille onnettomuuksissa, katastrofeissa ja terrori-iskuissa.

Näin tapahtui myös Brysselin iskuissa. Hyvin pian iskujen jälkeen sosiaaliseen mediaan, varsinkin Twitteriin, tulvi tietoja, kuvia ja videoita iskuista. Näppituntumalta voisi sanoa, että minuutissa tuli useita kymmeniä viestejä, ehkäpä noin viesti/sekunti tahtia.

Myös muut kanavat olivat käytössä. Youtubeen ladattiin nopeasti ensimmäiset videot ja Periscopessa esitettiin suoraa kuvaa. Lentokoneiden reittejä kuvaava Flightradar24-palvelu näytti kuinka Brysseliin saapuvat lennot kääntyivät muille lentoasemille. Tapahtumiin pääsi hyvin lähelle myös suomalaisen kirjoituspöydän ääreltä. Verkot Brysselin lentoasemalla myös ylikuormittuivat, eivätkä kaikki viestit välittyneet.

Myös perinteinen uutismedia reagoi nopeasti: esimerkiksi Yle aloitti verkossa live-lähetyksen nopeasti ja Quardian avasi live-blogin tapahtumien seuraamiseen. Esimerkkejä on loputtomiin. Tärkeä huomio on, että uutismedian yksi keskeinen lähde oli Twitter. Sama lähde oli siis kenen tahansa saatavilla.

Twitter viestien virtaan ilmestyi myös erilaisia huhuja. Kouluampumisista raportoitiin, vaikka niitä ei onneksi tapahtunut. Tietoon ei voinut kaikilta osin luottaa. Kuvien ja videoiden luotettavuus on luonnollisesti paremmalla tolalla. Kuvat lentoasemalta ja metrotunnelista kertoivat autenttisesti tilanteesta. Tosin melko pian Twitteriin ladattiin valvontakamerakuvaa räjähdyksestä. Ihmettelin, miten kuvaa saatiin näin nopeasti. Hieman myöhemmin kävi ilmi, että video oli jostain vanhemmasta iskusta.

Samoja kuvia ja videoita jaettiin, uuden tiedon tai sisällön määrä laski aika nopeasti. Viesteissä oli nähtävissä elinkaari: ensin raportoitiin tapahtumasta, tämän jälkeen osoitettiin myötätuntoa ja myötätunnon osoittamisen kanssa rinnakkain osoitettiin syyllisiä. Tässä kohdin pääsivät ääneen maahanmuuton ja islamin vastustajat.

Terrori-iskut ovat, varsinkin länsimaissa, valtavia mediaspektaakkeleita. Isku Afrikassa ei kerää läheskään yhtä suurta mediahuomiota. Tämä ei ole jäänyt huomaamatta terroristeilta. Mediaspektaakkeli syntyy, vaikka terroristit eivät itse millään tavalla viesti. Sosiaalinen media palvelee tässä mielessä hyvin terroristeja: iskun voima, tuho, uhrit ja kärsimys välittyvät elävästi, nopeasti ja sensuroimatta.

Entäpä jos terroristit ottaisivat sosiaalisen median tehokkaammin käyttöön? Välittäisivätkö he iskun suorana lähetyksenä? Jossain iskuissa myös terroristit ovat lähettäneet viestejä tai kuvaa. Näin tehtiin esimeriksi Nairobin ostoskeskusiskussa syyskuussa 2013. Tilanne kesti useamman päivän, jolloin terroristit ehtivät myös viestimään.

Elämme mediayhteiskunnassa, jossa  terrori-iskusta tulee mediaspektaakkeli. Silti herää kysymys, ketä runsas tiedon jakaminen palvelee? Ja voiko siitä olla haittaa? Brysselissä viranomaiset pyysivät jossain vaiheessa hillitsemään viestimistä, koska terroristit saattoivat sosiaalisesta mediasta saada tietoa poliisin liikkeistä.

Myös uhrien yksityisyys herättää kysymyksiä. Loukkaantuneista ja kuolleista oli kuvia Twitterissä, jonne ne myös jäävät ja lähtevät kiertoon erilaisille verkkosivuille. Pitäisikö loukkaantuneilla olla oikeus kieltää kuvien maailmanlaajuinen leviäminen? Entäpä kuolleiden omaisilla?

Vapaassa yhteiskunnassa tiedon välitystä ei pidä rajoittaa. Terrori-iskut saattavat kuitenkin olla tilanne, jossa runsaasta viestinnästä saattaa olla myös haittaa ja palvella terroristien tavoitteita. Vapaus pitää sisällään myös vastuun.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Maaliskuu 2016, Uncategorized

Kasvattajia kaihertavia kysymyksiä

Kävin pitämässä koulun vanhempainillassa alustuksen otsikolla Nuoret mobiilin lumoissa. Esittelin nuorten netin ja varsinkin mobiilipalveluiden käyttöä. Esitin myös kysymyksiä, jotka oletettavasti kaihertavat kasvattajia nuorten älypuhelimien käytössä.

Mikä on liikaa?

Mobiililaitteiden eli käytännössä älypuhelimien ansiosta olemme netissä koko ajan. Tällöin voi miettiä, kasvaako riippuvuuden riski? Koska riski on ilmeinen, monet vanhemmat asettavat rajoja lasten ja nuorten netin käytölle. Usein mietitään sopivaa tuntirajaa. Kun netti on mukana koko ajan, on rajan asettaminen hankalaa. Lisäksi voi olla keinotekoista asettaa tietty aikaraja, kun aikaa ei oikein voi mitata.

Käytön määrä riippuu ratkaisevasti ikävaiheesta ja käytön luonteesta. Olennaista lienee suhde muuhun toimintaan eli sosiaalisiin suhteisiin, harrastuksiin, liikuntaan ja nukkumiseen. Usein ajatellaan, että netissä voi olla pidempään, jos tekee ”fiksuja asioista”. Mikä sitten on fiksua? Netin käytössä on pitkälti kyse sosiaalisista suhteista, mitä voitaneen pitää fiksuna asiana.

Miten valvoa?

Vanhemmat luonnollisesti haluavat valvoa lasten ja nuorten netin käyttöä. Sosiaalisen median kohdalla yleinen käytäntö lienee se, että lapsen tai nuoren pitää olla vanhemman kaveri some-palveluissa. Tämä voi olla perusteltuakin, mutta toisaalta nuoren itsenäistymistä pitäisi tukea. Nuorelle on annettava tilaa itsenäiseen toimintaan. En pidä kovin hyvänä vaatimusta, että nuoren pitää olla vanhemman kaveri somessa. Tottakai saa olla, jos nuori niin haluaa.

Joissain tilanteissa voi tulla houkutus lukea nuoren viestejä. Saako näin tehdä? Nettipoliisi Foppa Forss on kirjoittanut asiasta hyvän selostuksen. Pähkinänkuoressa asia on niin, että perustuslain mukaan meitä kaikkia – myös omia lapsiamme – suojelee viestintäsalaisuus. Toisten viestejä ei saa ilman lupaa lukea. Toisaalta holhoustoimilain mukaan viestejä voidaan lukea perustellusta syystä, mikäli huollettavan eli lapsen tai nuoren etu sitä vaatii. Tällainen tilanne voi olla esimerkiksi kiusaaminen.

Vanhempi ei siis saa lukea lapsen viestejä rutiininomaisesti, ikä ja tilanne on otettava huomioon. Mitä nuorempi, sitä perustellumpaa voi olla puuttua asiaan. Kaiken kaikkiaan parasta ja ennaltaehkäisevää valvontaa on keskustelu nuoren kanssa nettielämästä – ja miksei elämästä ylipäätään!

Mitä voi jakaa?

Sosiaalisen median perusajatus on jakaminen: kuvia, videoita, kommentteja ja mielipiteitä. Tämä herättää kysymyksen jakamisen rajoista ja yksityisyyden suojaamisesta. Ovatko yksityisyyden kriteerit muuttumassa? Eri sukupolvien käsityksissä näyttäisi olevan jonkun verran eroja. Tuore kysely kertoo, että nuoret ovat huolissaan siitä, osaavatko vanhemmat harkita sisältöjen jakamista. Ehkä nuoret ovat tässä suhteessa fiksumpia kuin oletamme.

Vanhempien onkin syytä olla tarkkana lasten kuvien laittamisessa nettiin kahdesta syystä. Ensinnäkin on mietittävä lapsen oikeuksia ja hänelle syntyvää digitaalista jalanjälkeä ja historiaa. Haluaako lapsi aikuistuttuaan, että hänen lapsuutensa on digitaalisesti tallennettu nettiin? Toinen syy on kuvien mahdollinen joutuminen vääriin käsiin. Tämä on varsin minimaalinen riski, mutta kuitenkin mahdollinen.

Olennaista jakamisessa on se, kenelle jaetaan? Kaveripiirin laajuuden ja luonteen merkitys korostuu. Täytyy muistaa, että digitaaliset sisällöt on helppo edelleen jakaa. Luotettavastakin kaveriporukasta saattaa sisällöt lähteä laajempaan kiertoon. Jos kyseessä arkaluontoinen tai henkilökohtainen asia, kannattaa jakamista miettiä kahteen kertaan.

Millaista kiusaaminen on?

Kiusaaminen netissä on häirintää, provosointia, juorujen levittämistä, tietojen vuotamista, huijaamista tai joukosta eristämistä. Usein, mutta ei aina, kyseessä on koulukiusaamisen jatke. Mobiilipalveluiden kohdalla ongelma on se, että kiusaaminen tapahtuu piilossa pienissä suljetuissa ryhmissä. Avoimeen nettiin verrattuna ulkopuolisen on lähes mahdotonta päästä kiinni kiusaamiseen.

Mobiilipalveluissa puhelinnumero on keskeinen henkilötieto, jonka avulla yhteydet luodaan. Tällöin pitää miettiä, mihin tai kenelle puhelinnumeron kertoo. Toisaalta jos ei anna kenellekään, ei uusia kavereitakaan saa. Kiusaamiseen ei ole oikein muuta mahdollisuutta päästä käsiksi kuin juttelu nuorten kanssa.

Onko ikärajoja?

Palveluilla on omia ikärajoja, Facebookilla 13 vuotta ja WhatsAppilla 16 vuotta. Nämä ovat kuitenkin palveluiden itse asettamia rajoja, eivätkä ne mitenkään rajoita palvelun käyttöä, eikä niitä kukaan valvo. Lisäksi voi miettiä rajojen järkevyyttä. Onko 15-vuotias liian nuori käyttämään WhatsAppia kavereidensa tai perheensä kanssa? Mielestäni ei ole.

Palveluiden omat ikärajat ovat pikemminkin keino osoittaa, että kyseinen palvelu on vastuullinen – tai haluaa näyttää vastuulliselta. Lisäksi esimerkiksi deittisovellus Tinderin 13 vuoden ikäraja osoittaa, ettei ikärajoja ole kovin harkitusti asetettu.

EU on asettamassa ikärajat vuodesta 2018 lähtien. Alle 16-vuotias voi käyttää some-palveluita vain huoltajan suostumuksella, tosin jäsenvaltio voi alentaa rajan 13-vuoteen. Kiinnostava nähdä, miten tämä käytännössä järjestetään. Ehkä palveluihin tulee kohta, jossa vakuutetaan, että nuorella on huoltajan lupa.

Sen sijaan vanhempien on hyvä muistaa, että peleissä on Pegi-järjestelmä, jonka ikärajat ovat sitovia, niitä siis pitää noudattaa! Ne eivät kerro pelien haastavuudesta tai sopivasta kohderyhmän iästä, vaan ovat todellakin lapsia suojelevia ikärajoja.

Vanhempainillan lopuksi kehotin positiiviseen ajatteluun. Vaikka verkossa ja mobiilipalveluissa tapahtuu ikäviäkin asioita, mitään mörköjä ne eivät ole – elämme tällaisessa media-ajassa, halusimme tai emme. Lasten ja nuorten median käytöstä pitää olla kiinnostunut ja keskustella siitä. Pitää myös osata luottaa. Jos nuoriin luotetaan, he pääosin toimivat luottamuksen arvoisesti.

Älypuhelimen käytöllä uhkailu ja rajoittaminen voivat kääntyä itseään vastaan. Käyttö voi vain lisääntyä ja tapahtua piilossa ja salassa. Tärkeää on sopia pelisäännöistä, ja nimenomaan sopia, mikä ei tarkoita sääntöjen sanelemista.

Ja aina kannattaa pitää mielessä, mitä hyvää netti tuo: yhteydenpitoa, kavereita, uusia asioita, tietoa, viihtymistä. Monen kohdalla netti voi vähentää yksinäisyyttä.

Lopuksi esitin hankalan kysymyksen: Millaisia esimerkkejä itse olemme? On meidän aikuisten ruutuaika liiallinen, teemmekö vain hyödyllisiä asioita tai ymmärrämmekö esimerkiksi sitä, miten kuvia voi jakaa?

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Maaliskuu 2016, Uncategorized

Viestintä ei ole hämäämistä

VR ilmoitti laskevansa junalippujen hintoja neljänneksen, josta luonnollisesti uutisoitiin paljon. Uutisten perusteella ainoa päätelmä oli, että kaikkien lippujen hintoja lasketaan, mutta mutta…

Alennus koskee ainoastaan kaukojunia. Nyt on myös uutisoitu, että opiskelijoiden ja eläkeläisten junaliput joissain tapauksissa jopa kallistuivat.

Miten tässä näin kävi? VR verkkosivuillaan kyllä ilmoittaa alennuksen koskevan vain kaukojunia, tosin ei mitenkään näyttävästi. Tiedotteista ja uutisoinnista syntyi kuitenkin väärä mielikuva kaikkien lippujen hinnan laskemisesta. Homma kuulosti paremmalta kuin oikeasti olikaan.

Tuttu tunne, esimerkkejä riittää. Carunan paljon julkisuutta saaneessa sähkönsiirtomaksun korottamisesta kertovassa kirjeessä sanottiin, että ”laatua” parannetaan. Alempana kirjeessä vasta todettiin, että kyse on hinnankorotuksesta. Puhelinoperaattori puolestaan ”uudisti” paketteja ja nosti hintoja 33 %. Helsingin yliopisto toteuttaa ”muutosohjelmaa”. Tosiasiassa kyse on saneerausohjelmasta, toki pakon sanelemasta. Hallitus taannoin sanoi ”panostavansa” koulutukseen, vaikka tosiasiassa leikkaukset olivat paljon suurempia kuin panostukset.

Miksi meille yleisöille ja kuluttajille syntyy tunne, että viestinällä yritetään hämätä, esittää asiat toisenlaisena kuin ne ovat tai kertoa vain osa asioista? Tällaisessa viestinnässä vastaanottajat oletetaan yksinkertaiseksi massaksi, jolle voidaan syöttää osatotuuksia. Asia on kuitenkin niin, että suurin osa viestien vastaanottajista ovat suhteellisen fiksua porukkaa. He ihan itse oivaltavat, että heitä yritetään hämätä.

Miksi näin sitten tehdään? Ehkä viestien lähettäjät itsekin haluavat uskoa viesteihin. On paljon mukavampi kertoa hyviä uutisia kuin hintojen noususta tai leikkauksista. VR:n oli paljon Mukavampi kertoa suuresta hinnanlaskusta, kuin vain kaukoliikenteen hintojen laskusta.

Verkon ja somen myötä hämääminen tai silotellun kuvan antaminen on entistä hankalampaa. Syy on yksinkertainen. Ihmiset voivat julkaista juttuja samoista asioista. Kaikki tiedot leviävät nopeasti. Tällä viikolla on somessa paljon puitu VR:n lippujen hintoja, eikä aina niin positiivisessa valossa.

Organisaatioiden kannattaa muistaa Manuel Castellsin lanseeraama käsite henkilökohtainen joukkoviestintä (mass self-communication). Joukkoviestintää voi periaatteessa harrastaa kuka vaan. Organisaatioiden on entistä vaikeampi vaikuttaa julkisuuteen. Kaikenlaiset hämäämiset tai kilven kiillotukset tulevat esille ja joutuvat some-myllyyn, mikä yleensä tarkoittaa organisaatiolle negatiivista julkisuutta.

Esitänkin toiveen: organisaatiot, kertokaa asiat niin kuin ne ovat. Siloteltu kuvaus on vähän nolo, kun ikävät asiat yritetään muuttaa positiiviseksi. Jälkeenpäin on aina hankalampi selitellä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Helmikuu 2016, Uncategorized

Kuviteltu vähemmistö?

Kansakunnat ja kansat ovat hämmentävä ilmiö. Vaikka ne nitisevät liitoksistaan, ne pysyvät kasassa. Miksi? Tunnetun nationalismin tutkijan Benedict Andersonin käsite kuvitellut yhteisöt kuvaa tätä ilmiötä. Kansakunnat ovat kuviteltuja yhteisöjä, joiden jäsenet eivät tunne toisiaan, mutta samastuvat kuviteltuun yhteisöön, kansaan. Samastumista avittavat yhteinen kieli, kertomukset historiasta, sankarit, symbolit – ja yhteiset viholliset.

Suomalaisista koostuvaa kuviteltua yhteisöä koetellaan. Sitä uhkaavat maailman myllerrykset, mutta eniten kuitenkin suomalaisten omat ristiriidat ja näkemyserot. On oikeastaan vaikea sanoa tällä hetkellä, mitä suomalaiset ajattelevat, millaiseen kuviteltuun yhteisöön tai yhteisöihin voisimme samastua. Suomalaiset ovat jakautuneet erilaisiin vähemmistöihin ja enemmistöihin. Jakolinjat liittyvät ensisijaisesti mielipiteisiin pakolaisista, mitkä puolestaan kytkeytyvät perinteisempiin oikeistolaisuus-vasemmistolaisuus sekä konservatismi-liberalismi -jakoihin.

Kysymys enemmistön ja vähemmistön suhteesta on nyt erityisen hankala. Ovatko pakolaisiin liittyvät myönteiset vai kielteiset asenteet enemmistönä? Enemmistön mielipide on tärkeä siksi, että meillä ihmisillä on taipumus mukautua enemmistön asenteisiin.

Ranskalainen sosiaalipsykologi Serge Moscovici on esittänyt tärkeän näkökulman vähemmistöjen voimaan. Vähemmistö voi toisinaan saada enemmistön mielipiteen puolelleen. Olennaista on vähemmistön toiminnan ja käyttäytymistyylin johdonmukaisuus. Yksilöiden tulee vähemmistössä olla mielipiteissään pysyviä ja toisaalta jäsenten tulee olla keskenään yksimielisiä. Vähemmistön tulee myös olla kuuluva ja reagoida joustavasti uusiin tilanteisiin.

Suomessa on joukko ihmisiä, jotka vastustavat pakolaisia ja ulkomaalaisia voimakkaasti. Heidän yksimielisyytensä on vahvaa. Joukko toimii eri tavoilla ja areenoilla: verkossa, mielenosoituksissa ja katupartioissa. Vaikka joukko ei ole selkeästi johdettu, toimii se silti yhdenmukaisesti, sen viesti on koko ajan samansisältöinen ja kuuluva.

Onkin syytä pohtia, onko äänekäs rasistinen voima todellakin vähemmistö ja voisiko se muuttua enemmistöksi? Suuri joukko suomalaisia on epävarmoja siitä, mitä pakolaisista pitäisi ajatella. Onko heistä vaaraa vai ei? Onko heitä liikaa vai ei? Hämmennystä lisää julkisuuden pirstaloituminen. Uutisia tuottavat erilaiset tahot, eikä aina voi tietää pitävätkö ne paikkansa.

Elämme tilanteessa, jossa yhtenäinen ja äänekäs vähemmistö voi huomaamatta kasvaa ja jossain vaiheessa muuttua enemmistöksi. Silloin astutaan vaaralliselle tielle, sillä kiinteät ja äänekkäät vähemmistöt kaipaavat usein kuria, sääntöjä, valvontaa ja auktoriteetteja. Mekanismi muistuttaa Erich Frommin jo vuonna 1941 kuvaamaa pakoa vapaudesta. Ihminen ratkoo kokemaansa epävarmuutta yhdenmukaistumalla ihmisjoukon kanssa tai alistumalla auktoriteettien valtaan. Nopeat muutokset, heikko taloustilanne ja koettu epävarmuus voivat johtaa kaipuuseen auktoriteetista, josta elämään haetaan varmuutta ja selkeyttä. Frommin kuvaus tuntuu hätkähdyttävän ajankohtaiselta.

Emme saa tuudittautua kuvitelmaan, että pienet, ääriliikkeitä liehittelevät vähemmistöt ovat vain marginaalisia ilmiöitä. Tämä koskee tietysti kaikkia ääriliikkeitä. Tällä hetkellä näistä ääriliikkeistä maahanmuuttovastainen joukko on selvästi äänekkäin.

Näiden ryhmien kasvualustaan ja kasvuun tulisi puuttua ajoissa. Pelkästään kieltämällä  tämä ei kuitenkaan onnistu. Ihmisille on – ikään, sukupuoleen tai ihonväriin katsomatta – tarjottava näköaloja ja tulevaisuuden toivoa, jotta auktoriteettiuskoiset kuvitellut vähemmistöt eivät näytä liian houkuttelevilta. Jos ne tarjoavat ratkaisuja ja turvaa, jota muuten ei ole, niistä voi pahimmassa tapauksessa tulla enemmistöjä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Helmikuu 2016, Uncategorized