Enemmän ja tehokkaammin

Pitäisi tehdä enemmän, olla kaikessa mukana ja keksiä uusia juttuja! Kuulostaako tutulta työelämältä?

Olen vuosien mittaan puhunut kollegoiden kanssa yliopistolla, että hartioillamme tuntuu paine: hanki tutkimusrahoitusta, julkaise paljon, verkostoidu kansainvälisesti, ole innovatiivinen opettaja, kohtaa opiskelijat, osallistu yhteiskunnalliseen keskusteluun ja hoida hallintoa.

Työ yliopistolla on vapaata, joten voimme lähteä mukaan melkein mihin tahansa. Kukaan ei sano, missä pitäisi olla mukana, eikä kukaan tai mikään myöskään rajoita. Työn vapaus on mahtavaa, mutta siinä on ansansa.

Paine ei kuitenkaan rajoitu yliopistoon. Niin yrityksissä kuin julkisella puolella ihmiset kamppailevat saman paineen kanssa. Rajaaminen on jätetty yksilön vastuulle. Ja jos rajaa, niin tuntee olevansa huono työntekijä.

Kiinnostavaa tässä on, ettei näitä vaatimuksia suoraan sanota. Paineen vain tuntee. Tietysti erilainen huippupuhe hyvin tuottaa tällaista painetta. Tavallisen hyvä kun ei riitä.

Voisiko tämä paine myös olla nuorten mielenterveysongelmien osasyynä? He valmistautuvat yhteiskuntaan, jossa pitää olla pätevä huippuammattilainen, joka brändää itseänsä eri some-kanavissa – ja yrittää siinä sivussa olla onnellinen.

Lukio- ja pääsykoeuudistukset ovat hyvin lisänneet painetta. Elämän suuret ratkaisut pitää tehdä lukion ekalla ja sen jälkeen huippuarvosanoilla voi päästä opiskelemaan haluamaansa paikkaa, mutta aikuisten ohjeen mukaisesti ”ei pidä stressata”.  

Tehokkuuden ja tuottavuuden paine nousee elävästi esille Anu Kantolan ja työryhmän tuoreessa tutkimuksessa. Yhteiskunta ei näytäkään jakautuvan voittajiin ja häviäjiin, vaan ”suuren ruuvin kasvava puristus tuntuu kaikkien elämässä ja vaatii entistä kovempia suorituksia”.  

Tuottaako tämä paine laadukkaampaa tekemistä ja tulosta? Ei välttämättä, kun kaikkea ei ehditä tehdä kunnolla. Tosin on sanottava, että akateemisesta maailmasta tulee paljon kansainvälisesti laadukasta tutkimusta. Ehkä paine sittenkin tuottaa tulosta.  

Loppukevennyksenä voisi Adam Smithiä mukaillen sanoa, että yhteiskuntamme yllä leijuu painostava näkymätön käsi. Lisää tehoja ja ruuvia kireämmälle, mutta miten meidän ihmisten käy?

Lähde: Anu Kantola & työryhmä (2022) Kahdeksan kuplan Suomi. Yhteiskunnan muutosten syvät tarinat. Gaudeamus.

Kunnia ja häpeä

Kunniasta puhutaan niin maailmanpolitiikassa kuin arkisessa elämässä. Putinille sanotaan olevan ongelma kunniakas irtautuminen sodasta, toisaalta haluamme arjessa säilyttää kunniamme ja välttää häpeää.

Tykästyin opiskeluaikana Rom Harrén sosiaalipsykologiseen teoriaan, jossa sosiaalisuutta kuvataan hyvin yleispätevällä tavalla. Yleispätevät teoriat ovat aina ongelmallisia, mutta työnnän nyt ongelmat syrjään ja keskityn Harrén antiin.

Harrén mukaan sosiaalinen maailma jakautuu käytännölliseen (praktiseen) ja ilmaukselliseen (ekspressiiviseen) järjestykseen. Käytännöllinen järjestys viittaa siihen, miten aineelliset ja biologiset päämäärät saavutetaan.

Ilmauksellinen järjestys puolestaan viittaa siihen, miten luomme kuvaa itsestämme vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Keskeistä ilmauksellisessa järjestyksessä on kunnian ylläpitäminen sekä halveksunnan ja häpeän välttäminen.

Kunnia ja häpeä ovat teemoja jotka näyttävät toistuvan. Maailman johtajien tulee säilyttää kunniansa, yhtäläiseen meistä jokainen haluaa säilyttää kunniansa työpaikalla, koululuokassa, harrastuksissa. Häpeä ja halveksunta ovat paitsi ikäviä tunteita, myös identiteettimme eheyttä uhkaavia tekijöitä.

Suomea nimitetään usein häpeän kulttuuriksi. Reseptit häpeän käsittelyyn ovat kuitenkin usein yksilöpsykologisia. Kulttuuri-sana kuitenkin jo viittaa häpeään sosiaalisena ilmiönä. Ja jos Harré on oikeassa, kyseessä on nimenomaan sosiaalisen maailman piirre, jossa me yksilöt yritämme luovia.

Pitäisi siis ymmärtää, ettei häpeä ole kunkin oma tunne, vaan osa meidän sosiaalista maailmaa. Harrén mukaan tämä on universaali piirre kaikille maailman kulttuureille.

Kunnian sekä häpeän ja halveksunnan tunnistaminen avaa ymmärrystä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja yksilöiden toiminnasta. On tärkeää, että meille kaikille lapsista vanhuksiin avautuu mahdollisuus kunnian säilyttämiseen.

Kunnian kriteerit kuitenkin vaihtelevat eri ihmis- ja ikäryhmissä. Tuoreessa Kahdeksan kuplan Suomi –tutkimuksessaan Anu Kantola työryhmineen paneutui eri ihmisryhmien ns. syviin tarinoihin (deep story). Niillä tarkoitetaan ihmisten tapaa jäsentää maailmaa ja omaa paikkaansa siinä sekä erityisesti tunteita, joita oma yhteiskunnallinen asema herättää: ”Syvät tarinat ovat tarinoita oikeasta ja väärästä, kertomuksia kunniasta ja uhkaavista voimista”. Ihmiset eri ryhmissä tai kuplissa löysivät omat tapansa säilyttää kunniansa.  

Jos kunniamme on uhattuna, voi se johtaa ikäviin seurauksiin niin itsemme kuin ympäristömme kannalta. Kunnioitusta voidaan hakea aivan vääristä asioista tai ryhmistä, mistä voi seurata pahimmillaan väkivaltaa. Väkivaltaa ei välttämättä aiheuta väkivallan tekijän pahuus vaan häpeän ja halveksunnan kokemukset.  

Yleensä häpeä ja halveksunta eivät onneksi johda väkivaltaan, mutta jättää jäljen identiteettimme, pahimmillaan pysyvän. Onkin tärkeää antaa toisten säilyttää kunniansa arkisessa elämässä ja vuorovaikutuksessa – ehkäpä metsää vastaa kuten sinne huudetaan ja saamme myös itse säilyttää kunniamme.  

Lähteet

Rom Harré (1979) Social being

Anu Kantola & työryhmä (2022) Kahdeksan kuplan Suomi     

Häirintää vai mielten manipulointia?

Venäjän taitoa käydä informaatiosotaa on viime vuosina pelätty. Venäjä onkin onnistunut hämmentämään ja häiritsemään. Tunnetuin esimerkki lienee Yhdysvaltain presidentinvaaleihin vaikuttaminen 2016.

Yleisessä hämmentämisessä Venäjä on muissakin maissa onnistunut kohtalaisesti. Martti J. Kari tiivistää hyvin venäläisten disinformaatiotaktiikan: ”harhauta, hyödynnä haavoittuvuuksia ja riko sääntöjä”.

Homma on lopulta aika helppo: pitää tuntea hieman kyseistä maata, osata kieltä ja sitten vaan hämmennystä, pelkoa ja sekaannusta aiheuttavaa sisältöä jakamaan. Sisällöt liittyvät tavallisesti kiistanalaisiin aiheisiin, kuten pakolaisiin, koronarokotteisiin tai ilmastonmuutokseen.

Infosota on erotettava kyberiskuista (palvelinhyökkäykset, haittaohjelmat jne.). Nämä iskut voivat aiheuttaa paljon kallista tuhoa infraan, aivan kuten perinteiset pommitukset. Näitä iskuja Venäjän osaa tehdä, kuten varmaan moni muukin maa halutessaan.

Infosodassa olennaista on, että Venäjä tunkeutuu yksittäisten maiden verkkojulkisuuteen. Yleensä eri maissa on myös Venäjälle hyödyllisiä puolestapuhujia, kuten Suomessa kohudosentti, jonka nimi jääköön mainitsematta.

Mutta Venäjä ei ole onnistunut infosodassaan lainkaan saamaan omaa viestiään läpi, eivätkä ihmiset ajattele Venäjästä myönteisemmin. Tässä mielessä Venäjän infosota on surkeaa.

Venäjän selitykset ja valheet ovat läpinäkyviä, kuten malesialaisen koneen ampumisen yhteydessä Bellingcat-ryhmä osoitti väitteet vääriksi ja tekaistuiksi. Tietysti voi olla niin, että kömpelöillä valheilla harhautetaan huomio toisaalle ja varsinainen infosta käydäänkin jossain muualla vaivihkaisesti.

Venäjän sisällä tilanne on toinen, kun viestintä on täysin valtionjohdon hallussa. Ukrainasta on ainakin kymmenen vuotta rakennettu Venäjän haluamaa narratiivia: natsit hallitsevat Ukrainaa ja Venäjän pitää se vapauttaa. 

Arvailujen varaan jää, kuinka paljon venäläiset ihmiset uskovat tätä aggressiivista ja yksipuolista propagandaa. On hyvä muistaa, että venäläisillä on perustavaa laatua oleva epäluottamus viranomaisia kohtaan.

Venäjän strategia infosodassa perustuu pitkälti siihen, että se säännöistä tai sopivuudesta piittaamatta häiritsee ja hämmentää. Se pelaa eri peliä ja eri säännöillä kuin muut. Mutta omaa viestiään Venäjän ei ole saanut läpi, eikä siihen suhtauduta myönteisemmin.  

Venäjän infosota kääntyy myös sitä itseään vastaa. Kukaan ei enää usko mitään sen puheita, vaikka se puhuisikin totta. Tässäkin asiassa Venäjä on ajanut itsensä nurkkaan.

Varuillaan pitää kuitenkin olla kaikenlaisten info- ja kyberiskujen suhteen. Kyberturvallisuudella suojellaan infraa, infosotaan paras lääke on hyvä koulutustaso ja medialukutaito, avoin ja vapaa media sekä vastuulliset some-alustat, joissa varsinkin on parannettavaa.

Venäjän johto ryhmäajattelun vankina

Venäjän toiminnan mielettömyyttä on länsimaissa hämmästelty järkyttyneenä. Miksi se toimii näin, vaikka aiheuttaa itselleen vahinkoa? Syitä on etsitty koko järjestelmästä, huonosta organisoinnista, puutteellisesta tiedustelusta ja Putinin persoonasta.

Yksi selitys mielettömyydelle on ryhmäajattelun ilmiö (groupthink). Sosiaalipsykologian perusoppikirjoissa esiteltävä ilmiö tarkoittaa sitä, että ryhmän päätöksenteossa vältetään erimielisyyksiä, minkä seurauksena ryhmän päätökset ovat huonoja.

Ryhmä haluaa olla yhtenäinen, joka pohjautuu illuusioon ryhmän samanmielisyydestä. Kriittistä ajattelua ja vaihtoehtojen esittämistä ei ole, jotta ryhmän yhtenäisyys ei kärsisi. Ryhmän moraalisesta oikeellisuudesta ja haavoittumattomuudesta elätellään illuusiota.

Erittäin kiinnostavaa on, että ulkoryhmää – nykytilanteessa ukrainalaisia –  pidetään stereotyyppisesti moraalisesti ja älyllisesti alempiarvoisina.

Johtajan rooli on keskeinen ryhmäajattelu-ilmiössä. Yleensä ilmiö syntyy, kun ryhmällä on voimakas johtaja, jota myötäillään. Kritiikkiä ei uskalleta esittää johtajaa kohtaan, eikä johtaja myöskään rohkaise kriittiseen ajatteluun ja keskusteluun.

Ryhmäajattelu syntyy, kun ryhmä kokee kovaa painetta, tyypillisesti kriisitilanteissa. Tällöin ryhmä on usein eristäytynyt ja tiedonsaanti voi olla rajoittunutta. Tai tietoa käsitellään valikoiden, koska ryhmässä vallitsee itsesensuuri.

Monissa organisaatioissa johtoryhmä on kriisitilanteessa tehnyt huonoja päätöksiä, koska ryhmä on ajautunut ryhmäajatteluun. Koko käsite sai alkunsa, kun Irving Janis (1972) tutki Yhdysvaltojen ulkopolitiikan epäonnistumisia. Yksi esimerkki on Sikojen lahden maihinnousu Kuubassa, jossa on yhteneväisyyttä Venäjän hyökkäykseen: maihinnousu oli huonosti suunniteltu ja vastustaja oli aliarvioitu. Epäonnistumisen taustalla pidetään pitkälti ryhmäajattelua.  

On myös paljon esimerkkejä, niin politiikassa kuin yrityksissä, joissa ryhmäajattelun vaarat on vältetty huolehtimalla avoimesta ja kriittisestä keskustelusta. Venäjän johdossa tämä ei enää ole mahdollista, mutta suomen Nato-keskustelussa ryhmäajattelun vaarat voidaan vielä välttää.

Kolme pointtia polarisaatiosta

Viime päivinä on taas puhuttu kuplien syventymisestä ja polarisaation kasvusta. Polarisaatio on monisyinen ilmiö ja sitä voi lähestyä monelta kantilta, kuten sosiaalipsykologisesta vinkkelistä.

Mutta nyt kolme pointtia.

Pointti 1: Polarisaatio on lisääntynyt

Poliittinen polarisaatio näyttää tutkimusaineistojen valossa vahvistuneen viimeisen 15 vuoden aikana. Polarisaatio ei kuitenkaan ole puoluesidonnaista, vaan pikemminkin blokki-sidonnaista. Toisin sanoen ihmisillä ei ole niin vahvasti yhtä suosikkipuoluetta, vaan tietyn blokin sisällä on useampi mahdollinen puolue.

Polarisaation määrää on vaikea tutkia ja todentaa: Mihin verrataan ja miten tutkitaan tai mitataan? Esimerkiksi 70-luvulla oli varmasti polarisaatiota, mutta vertailtavia aineistoja ei niin vaan ole. Lisäksi polarisaation mittaaminen on yllättävän hankalaa.

Pointti 2: Yhteiskuntaluokka ei sido puolueeseen

Aikaisempiin kupliin verrattuna jakolinjat näyttää menneen uusiksi. Entisenlainen puoluesidonnaisuus on hälvennyt ja tilalle on tullut esimerkiksi identiteetteihin liittyvät asiat.

Poliittiset jakolinjat eivät välttämättä perustu enää yhteiskuntaluokkiin. Asiaa valaisee hyvin tuore väitöstutkimus, jossa tutkittiin työväenluokkaisuuden suhdetta äänestämiseen.

Työväenluokka jaetaan tutkimuksessa perinteiseen työväenluokkaan (ammattikuva ja samaistuminen työväenluokkaan), ammatilliseen työväenluokkaan (ammattikuva työväenluokassa, samaistuminen johonkin muuhun luokkaan) ja ideologiseen työväenluokkaan (ammattikuva jossain muussa luokassa, samaistuminen työväenluokkaan).

Yhteiskuntaluokka selittää vain osin poliittista suuntautumista. Varsinkin ammatillinen työväenluokka on kiinnostava: ihminen kuuluu ammatin puolesta työnväenluokkaan, mutta poliittiset mielipiteet ovat jotain muuta. Tätä vasten on ymmärrettävissä jopa työväenluokan vastaiset mielipiteet, kuten yhteiskunnan tukien heikentäminen, sillä henkilö samaistuu keskiluokkaan ja äänestää sen mukaisesti.

Pointti 3: Uhattuna olemisen tunne kärjistää mielipiteitä

Polarisaatiota ei lisää niinkään yhteiskunnan ulkopuolelle pudonnut joukko, vaan olonsa ja työnsä uhatuksi tunteva joukko. Nämä, usein automaation, uhkaamat työntekijät ovat tiukkoja sosiaaliturvaetuuksia ja työllistymistä koskevissa näkemyksissään. Kiinnostavasti siis ihmiset, jotka saattavat lähitulevaisuudessa joutua itse hyödyntämään yhteiskunnan etuja, ovat myös kriittisiä niitä kohtaan.

Populistiset puolueet ja radikaali oikeisto vastaavat parhaiten näiden ihmisten huoleen ja pelkoon maailman muutoksesta ja oman aseman romahtamisesta.

Nämä kolme pointtia kuvaavat hyvin, että Convoyn kaltaisten joukkojen taustalla on monenlaisia ihmisiä ja ryhmiä. Yksi yhdistävä ja sytyttävä asia on korona, mutta tyytymättömyyden ja turhautumisen taustalla näen laajempia ja jo paljon ennen koronaa alkaneita yhteiskunnallisia ilmiöitä.

On syntynyt uudenlainen tyytymättömien ja uhatuksi tuntevien joukko, jonka mielipiteet eivät yksioikoisesti palaudu johonkin yhteiskuntaluokkaan tai puolueeseen.

Aivan oikein viime päivinä on paljon kirjoiteltu, että houkutuksesta huolimatta Convoyn kaltaisille porukoille ei ole soveliasta ilkkua. Ilmiö on otettava tosissaan, tosin ei niinkään bensan hinta, vaan se,millaiset yhteiskunnalliset olot tuottavat tällaisia ilmauksia.

Erityisen tärkeää on se, ettei liikehdintä voimistu ja muutu väkivaltaisemmaksi. Lääkkeitä ihmisten aseman korjaamiseen onkin vaikeampi keksiä, entiset asemat, ammatit ja arvot kun eivät haikailuista huolimatta palaa. Jokaisen pitäisi kuitenkin tuntea itsensä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi yhteiskunnan jäseneksi.    

Keskitetään vai hajautetaan?

Hallinnossa ja politiikassa on kiinnostava päätöksenteon keskittämisen ja hajauttamisen välinen jännite ja vuorottelu.

Tästä on hyvä esimerkki koronakriisi. Alkuvaiheessa päätöksenteko keskitettiin maan hallitukselle. Sittemmin päätöksentekoa on hajautettu, mikä on tietysti järkevää, kun alueelliset erot ovat olleet suuria.

Hajauttamisesta on myös seurannut suurta epäselvyyttä: kuka päättää, mistä asiasta ja milloin? Lisäksi alueelliset viranomaiset ovat – ymmärrettävästi – varovaisia päätöksissään, kun kuitenkin odottavat maan johdon olevan päätösten tukena.

Jännite on tullut hyvin esille, kun ministerit ovat välillä toivoneet toisenlaisia päätöksiä alueilta. Mitäpä muuta alueellinen viranomainen voi tällaisessa tilanteessa tehdä, kuin päättää ministerien tahdon mukaisesti? Päätösvaltaa on siis hajautettu, mutta silti päätösten pitää olla maan johdon toiveiden mukaisia.

Samaa keskittämisen ja hajauttamisen jännite tai pikemminkin aaltoliike on nähtävissä monessa asiassa. Esimerkiksi opetussuunnitelmat ovat välillä keskitettyjä ja välillä annetaan kunnille ja jopa yksittäisille kouluille paljon valtaa.

Aaltoliike on seurausta siitä, ettei optimaalista päätöksentekomallia ole. Keskittynyt päätöksenteko on tehokasta ja yhdenmukaista. Haittapuolena on yksipuolinen päätöksenteko, joka ei huomioi alueiden tms. erityispiirteitä. Lisäksi sitoutuminen päätöksiin voi olla heikompaa, jos ne tehdään keskitetysti etäällä.

Hajauttamisesta puolestaan seuraa keskushallinnon huoli kontrollin menettämisestä. Toisin sanoen päätöksenteko ei olekaan keskusjohdon tahdon mukaista. Huoli voi olla täysin aiheellinen, jos alueiden erot kasvavat liikaa ja myös toiminnan laatuun tulee suuria eroja.  

Julkisessa hallinnossa on jo pitkään ollut vahva keskittämisbuumi. Usein se on perusteltua, ainakin säästämismielessä. Todennäköisesti jossain vaiheessa viriää ajatukset taas hajauttamisesta, kun päätöksenteko, palvelut ja kaikki toiminta on riittävän keskittynyttä.  

Mikä ansaittu media?

Kasvavassa mediahälyssä organisaatioiden on entistä vaikeampi saada ääntään kuuluville. Mainonnan eli ostetun median keinoja on entistä enemmän: perinteisen median mainosten lisäksi on some-kampanjoita, hakukonemarkkinointia jne. Silti yleisöjen tavoittaminen on vaikeampaa.

Organisaatio voi myös perustaa oman median, siis verkkosivut tai lehden, kuten Pirkka tai Yhteishyvä. Vaatii kuitenkin paljon resurssia ja taitoa saada omalle medialle näkyvyyttä ja yleisöjä.

On sanottu, että mediahälyssä viestinnän tavoite on huomion saaminen. Tällöin organisaatio voi tavoitella ansaittua mediaa, joka tarkoittaa huomiota ja näkyvyyttä, jota organisaation tuotteet, palvelu tai brändi saavat erilaisissa mediaympäristöissä. Toisin sanoen ansaittua mediaa on se, kun jostain tuotteesta, palvelusta, brändistä tai sisällöistä puhutaan perinteisessä ja/tai sosiaalisessa mediassa.

Mainonta ja markkinointi eivät juurikaan mene läpi uutismediassa, joten organisaation keksittävä yleisempää ja usein kantaaottavaa sisältöä. Myös somevaikuttajat suhtautuvat torjuvasti, mikäli heitä yritetään käyttää markkinoinnissa ilmaiseksi.

Hyvä esimerkki on Finlayson, joka on ottanut kantaa tasa-arvon ja seksuaalivähemmistöjen puolesta. Yrityksestä on puhuttu paljon julkisuudessa. Erityisen paljon huomiota sai Finlaysonin ilmoitus vetää tuotteensa myynnistä Kärkkäisen tavarataloista. Syynä tähän oli Kärkkäisen tukema Magneettimedia, joka levittää juutalaisvastaista sisältöä.

Kärkkäinen on myös esimerkki ansaitusta sekä omasta mediasta. Magneettimedia nimittäin edustaa omaa mediaa. Kärkkäisen aktiivisesta ja osin rikollisesta propagandasta on myös puhuttu paljon, mikä voidaan nähdä ansaittuna mediana – tosin ei yleensä kovin positiivisessa mielessä.  

Hyvä keino ansaita mediahuomiota on erilaiset kyselyt, joista uutisoidaan mielellään. Nettioperaattorit julkaisevat tuloksia digitaalisten laitteiden käytöstä, mikä yleensä herättää medioiden huomion.

Yksi keino ansaita mediahuomiota on järjestää kilpailu. Suomen paras olut –kilpailun tavoitteena on nostaa suomalaisten oluiden tunnettuutta. Uutisjutut tuovat julkisuutta ilman mainoksia.

Onko ansaittu media kannattavaa? Hyviä esimerkkejä on paljon, siitä ei ole tietoa, onko viivan alle jäänyt euroja. Todennäköisesti on, kun ansaittua mediaa yritetään käyttää paljon. Saatua myönteistä julkisuutta voi olla myös vaikea mitata euroissa.

Ansaittuun mediaan sisältyy myös riskinsä. Huomion saamiseksi pitää ottaa kantaa. Onko organisaatio oikeasti kannanottojensa takana? Keskustelu voi myös lähteä omille raiteilleen, josta voi olla haittaa. Kaikki julkisuus ei välttämättä ole hyvää julkisuutta.

Ansaittu media haastaa kuluttajan medialukutaidon. Kannanotot, kyselyt ja kilpailut ovat osa organisaation strategista viestintää, siitäkin huolimatta, että kannanotto taustalla olisi aito halu parantaa maailmaa.

Metsään meni opiskelijavalinta

Korkeakoulujen opiskelijavalinnasta on viime vuosina puhuttu riittämiin. Ylioppilastodistukseen perustuva valinta on tehnyt lukiosta uuvuttavan valmennuskurssin, joka kestää nykyään usein neljä vuotta. Kaupalliset valmennuskurssit eivät ole kadonneet, vaan niitä kaupitellaan lukiolaisten lisäksi peruskoululaisille.

Vaikka uudistuksen tavoite oli toinen, on merkkejä siitä, että välivuosien määrä on kasvanut. Myös lukiosta on joidenkin kohdalla tullut nelivuotinen, jotta arvosanat ovat mahdollisimman hyviä. Laajempaa tietoa ilmiöstä ei kuitenkaan vielä ole.

Paljon on keskustelu matematiikan suuresta merkityksestä opiskelijavalinnassa. Matematiikan hyötyjä ei käy kiistäminen, mutta on absurdi ajatus, että matemaattisella ajattelulla pärjää alalla kuin alalla.

Lukion opettaja Tommi Kinnunen kertoo kuuntelevansa ”itkuisia opiskelijoita, jotka valitsevat väkisin pitkän matematiikan, koska se tuo lisää pisteitä korkeakouluhaussa”.

Taustalla saattaa olla ajatus, että korkeakouluihin saadaan matematiikkaa painottamalla lisää miehiä opiskelijoiksi, sillä korkeakouluopiskelijoiden enemmistö on nykyään naisia.

Tänä syksynä huomasin, että valtsikaan tulee entistä enemmän toista tutkintoa suorittavia, hyvällä yo-todistuksella kun voi vaan ilmoittautua uusiin opiskelupaikkoihin. Eräs papereilla meille tullut kahden tutkinnon suorittaja sanoi: ”Onhan tämä hullua, että pääsen tuosta vaan eri paikkoihin opiskelemaan.”

Helsingin yliopistossa todistusvalinta koskee vain ensikertalaisia suosituimmilla aloilla (lääketiede, psykologia, oikeustiede), muilla aloilla ei rajoituksia ole. Hyvällä todistuksella voi siis haalia useita opiskelupaikkoja.

Ilmenneiden ongelmien jälkeen on tietysti helppo olla jälkiviisas – vai onko kyse jälkiviisaudesta? Kaikesta tästä varoitettiin, mutta varoitukset kaikuivat kuuroille korville.

Opiskelijavalintaan ei ole parasta tapaa, kaikissa on omat ongelmansa. Todistusvalinta ei tietenkään ole kokonaan mätä systeemi, vaan sitäkin voi käyttää. On reilua palkita siitä, jos lukio on mennyt huippuarvosanoilla.

Nykysysteemin ongelmat ovat kuitenkin niin ilmeiset, että muutoksia pitäisi tehdä. Niitä ei voi kuitenkaan tehdä nopealla aikataululla, sillä lukion aloittavilla pitää olla varma tieto opiskelijavalinnan käytännöistä.

Hienosäätöä voidaan tehdä: todistuvalinnan määrää voisi laskea ja matematiikan ylivaltaa pienentää. Pääsykokeissa suunta on ollut kunkin alan valtakunnallisiin kokeisiin, mikä vaikuttaa järkevältä linjalta. Se on hakijoille hyvä sekä pienentää korkeakoulujen ja yliopistojen taakkaa.

Viesti lukiossa uupuvista nuorista on otettava tosissaan. Todistusvalinta tuskin on ainoa uupumista aiheuttava tekijä, mutta kyllä se stressiä lisää. Lisäksi valmennuskurssien kysyntä kasvaa, ehkä myös välivuosien. Vanhempien tausta ja varallisuus ovat entistä merkityksellisempiä, mikä ei edistä koulutuksellista tasa-arvoa.

Työssä jaksaminen yksilön vastuulla?

Maailma on pullollaan erilaisia työssä jaksamisen ja työhyvinvoinnin vinkkilistoja: suunnittele työt ja keskity yhteen asiaan kerrallaan, ole armollinen itsellesi, rajaa työmäärääsi, nuku, syö ja liiku hyvin, huolehdi sosiaalisista suhteista jne.

Kaikki ovat tietysti hyviä neuvoja, eikä niiden merkitystä käy kiistäminen. Niissä on kuitenkin (ainakin) kaksi ongelmaa. Ensinnäkin listat ovat usein itsestäänselviä, jopa naiiveja. Luulisi, että kaikki ihmiset tietävät jo listoissa luetellut asiat, mutta niiden toteuttaminen onkin hankalampaa. Sitä vinkkilistat eivät kerro, miten uneton voi nukkua paremmin tai miten rajataan työmäärää sanomalla hiostavalle pomolle ei.

Neuvot voivat olla jopa haitaksi syyllistämällä. Entäpä jos uupunut ei jaksa toteuttaa näitä neuvoja? Vähän vastaavaa, kun masentuneelle sanottaisiin, että koitappas nyt ryhdistäytyä ja lähteä ulos reippailemaan, kyllä se mieli siitä piristyy!

Toinen ongelma on, että työssä jaksaminen näyttäytyy vinkkilistoilla pelkästään yksilön omana asiana. Jos et jaksa ja toteuta hyviä neuvoja, niin omapa on ongelmasi. Entäpä jos työmäärä, työn rakenne tai työyhteisö onkin ongelma?

Syy huonoon työhyvinvointiin ja jaksamisen ongelmiin voi löytyä yksilön ulkopuolelta. Tietysti yksilöissä ja varsinkin elämäntilanteissa on eroja. Toinen jaksaa paremmin kuin toinen.

Enkä tarkoita, etteikö meillä yksilöinä olisi vastuuta jaksamisestamme. Se on tietysti suuri. Mutta vastuu ei voi pelkästään olla yksilöillä, vaan myös ympäristöllä eli työpaikalla, ehkä koko organisaatiolla tai jopa toimialalla.  

Kun jaksamisen vinkkejä hieman pureksii tarkemmin, näyttäytyvät nekin aika haasteellisina. Mitä itse asiassa tarkoittaa armollisuus ja rajaaminen? Miten kaupan kassa, lääkäri, opettaja tai ihan kuka tahansa rajaa työtään? Kaupan kassa latoo tavarat hitaammin, lääkäri hoitaa osan potilaista vähän huonommin tai opettaja ei korvaansa lotkauta oppilaiden ongelmille?

Tietysti on hyvä, ettei työssä ole liian kunnianhimoinen, mutta ei armollisuus voi tarkoittaa työn tekemistä huonosti. Tällöin myös katoaa työn tekemisen mieli ja imu. Olen vaan töissä täällä –menttaliteetti ei edistä työssä jaksamista, vaikka se vähentääkin työmäärää. Koko työn tekemisen mieli voi kadota.

Väitteitä ja vastauksia tieteestä

Tiedettä, ja varsinkin yhteiskuntatiedettä, on viime aikoina kovasti kritisoitu. Yritän vastata selkeästi esitettyihin väittämiin kuvitellen, että joku esittäisi ne minulle.

Tieteestä pitää olla hyötyä!

Kyllä pitää olla hyötyä, mutta hyöty on hyvin laaja asia. Vain osa tutkimuksesta tuottaa kaupallisia ja yhteiskunnallisia innovaatioita. Moni tieto olisi jäänyt löytymättä ja keksintö keksimättä, jos tutkimusta olisi ohjannut kaupallinen hyödyn tavoittelu.

Yhteiskuntatieteet ja ”ihmistieteet” tuottavat paljon tietoa yhteiskunnan kehittämiseen ja päätöksentekoon sekä auttavat meitä ymmärtämään itseämme, yhteiskuntaamme ja historiaamme. Aina ei tajuta, kuinka vähän tietäisimme yhteiskunnastamme ilman tutkimusta.

Tutkimus kanavoituu myös aina opetukseen, minkä kautta yhteiskuntamme jäsenet oppivat maailmasta uusia asioita. Eikä tutkimus hyödytä vain korkeampaa opetusta, vaan ihan kaikkea, ekasta luokasta lähtien.

Yhteiskuntatiede on ideologista!

Kaikki tiede voi olla ideologista, tästä hyvä esimerkki oli Neuvostoliitto. Mutta sielläkin tehtiin pätevää tutkimusta, ideologisesta painostuksesta huolimatta. Vapaissa yhteiskunnissa ideologisuus voi kytkeytyä tieteeseen eri tavoin, eikä mikään tiede ole tälle immuuni. Luonnontieteitä pidetään usein puhtaana ideologiasta, mutta tutkimuksen rahoitus, tavoitteet ja raportointi voivat myös luonnontieteissä olla ideologista.

Nykyään kilpailu kaikilla tieteenaloilla on kuitenkin niin kovaa ja julkaistavat tutkimukset käyvät läpi tiukan kansainvälisen vertaisarvioinnin, jolloin ideologisia tutkimuksia ei saa julkaistua. Lisäksi kaikissa tieteissä, myös yhteiskuntatieteessä, tulee noudattaa tutkimusmenetelmiä, muuten ei tutkimustuloksia saa julkaistua.

Vaarana nykytieteessä on tehokkuuden ja kilpailun ideologia, joka on ajanut joitain tutkijoita tieteelliseen vilppiin saadakseen tuotettua mahdollisimman paljon julkaisuja.

Kaikilla tutkijoilla on tietysti mielipiteitä ja heillä samanlainen oikeus esittää niitä kuin kaikilla muilla. Mutta tämä ei tee heidän tutkimuksestaan ideologista. Kokemukseni on, että monet tutkijat ovat hyvin varovaisia ottamaan kantaa julkisesti juurikin puolueettomuuden takaamiseksi.

Tiedettä ei saa kritisoida!

Kyllä saa ja sitä pitääkin kritisoida. Tutkijat ovat tottuneet kovaan kritiikkiin – toisinaan tiedemaailman sisältä tulevaan kohtuuttomankin kovaan kritiikkiin. Viime aikoina esitetty kritiikki on monella tavalla ollut tutkijoiden mollaamista, ei varsinaista kritiikkiä, mikä turhauttaa tutkijoita.

Tiede on mennyt monilla aloilla niin pitkälle, ettei alaa tuntematon osaa siitä esittää kritiikkiä. Yksittäisen hankkeen kritisointi, varsinkin pelkän otsikon pohjalta, on täysin kohtuutonta. Olisi tunnettava kokonainen tutkimusala. Tiede nimittäin rakentuu yksittäisistä hankkeista ja pala palalta rakentuu suurempi kokonaiskuva. Yksittäinen hanke voi kuulostaa triviaalilta, mutta se voi olla olennainen osa suurempaa palapeliä.

Tiedettä pitäisi kuitenkin entistä paremmin avata suurelle yleisölle. Lisäksi rahoituspäätöksiä voisi avata enemmän. Esimerkiksi hankkeiden rahasummat on ymmärretty väärin, ei isot summat mene yhdelle tutkijalle, vaan tutkimusryhmille, jossa monilla voi olla määräaikaisissa työsuhteissa hyvinkin pienet palkat.  

Haluan tietää mitä verorahoillani tehdään!

Niinhän me kaikki haluamme, mutta sinun verorahasi eivät ole sinun. Kun valtio ottaa meiltä omansa, rahat ovat valtion. Tietysti vaaleilla valitut päättäjät ovat vastuussa rahojen käytöstä. Verorahoja käytetään yhteisesti päätettyihin kohteisiin, kaikki käyttötavat eivät miellytä kaikkia. Monissa yhteiskunnissa on viisaasti nähty, että tutkimus ja siihen perustuva opetus lisäävät yhteiskunnan menestymistä, hyvinvointia, harkintakykyä ja ihmisten onnellisuutta.

Ja muuten, myös tutkijat maksavat veroja!