Selvitys tutkimuksen vaatteissa

Maailmassa tehdään kyselyitä enemmän kuin koskaan. Netti on mahdollistanut kyselyiden helpon tekemisen. Samalla kuitenkin kyselyiden ja tutkimusten pätevyyden arviointi on entistä tärkeämpää ja vaikeampaa.

Ensimmäinen ongelma on otos: miten vastaajat on valittu tai miten he ovat valikoituneet? Ongelma on, että otokset ovat usein epäedustavia. Viimeksi keskustelua herätti Ylen Prisma-tiedeohjelman nettikysely, jonka mukaan suomalaisten nukkuminen on vähentynyt nopeasti. Kyselyn ongelma on sattumanvarainen otos. Vaikka vastaajia on paljon, saattaa olla, että vastaajille nukkumisen ongelmat ovat läheisiä, minkä vuoksi he kiinnostuivat kyselystä.

Nettikyselyissä vastaajamäärät saattavat olla valtavia. Eräässä italialaistutkimuksessa 50 000 vastaajan voimin todettiin, että some heikentää hyvinvointia. Ei tutkimus huono ole, mutta vastaajien sattumanvaraisuus voi tehdä myös tuloksista sattumanvaraisia.

Tuore kotimainen esimerkki verkkokyselystä on Some ja nuoret 2016 -tutkimus , johon ”osallistui yhteensä 5520 vastaajaa eri puolilta Suomea”. Vastaajamäärä on eittämättä suuri ja antanee hyvän kuvan nuorten somen käytöstä. Vastaajien valikoitumista ei kuitenkaan ole mitenkään selostettu. On täysin mahdollista, että tutkimukseen ovat valikoituneet esimerkiksi hyvin aktiivisesti somea käyttävät nuoret.

Toinen haaste kyselyissä on niiden analysoiminen. Usein esitetään suorat prosenttijakaumat ja varsinaista analyysia ei itse asiassa tehdä lainkaan. Eivät suorat jakaumat tietenkään virheellisiä ole, mutta kovin yksinkertaisia. Aineisto hyödyntäminen jää puolitiehen.

Analyysin tarpeellisuudesta kertoo omalle kohdalleni sattunut kimurantti tilanne jokunen vuosi sitten. Suomalaisia hyvin edustava aineisto osoitti, että eläkeläiset ovat aktiivisia somen käyttäjiä. Oma intuitioni ja yleinen käsitys oli toisenlainen. Ihmettelin tulosta. Pohdinnan jälkeen ristiintaulukoin eläkeläiset iän kanssa ja tulos valkeni: eläkeläisiä oli 30-vuotiaista eteenpäin. Tulos oli siis aivan oikein, mutta käsitykseni eläkeläisistä väärä. Olisin saattanut kertoa tutkimustuloksen, että eläkeläiset ovat aktiivisia somen käyttäjiä tarkoittaen eläkeläisillä yli 60-vuotiaita ihmisiä. Jos näin olisin tehnyt, olisin välittänyt väärää tietoa.

Kyselyiden suuri määrä edellyttää siis entistä parempaa tutkimusten lukutaitoa. Pitäisi ymmärtää tutkimuksen kokonaisuus, otosten edustavuus ja analyysin pätevyys. Kenenkään ei tietenkään ole mahdollista arvioida eri alojen tutkimuksia, joten haaste on kova.

Toimittajien kohdalla tutkimusten lukutaito on erityisen tärkeää, koska monet tutkimukset kantautuvat ihmisten tietoon uutismedian kautta. Tutkimuksia ei tarvitsisi uutisjutuissa pelkästään referoida, vaan myös kriittisiä näkökulmia voisi uutisoinnissa esittää.

En kritisoi kyselyiden ja selvitysten tekemistä, mutta niiden tuloksia ei pitäisi käsitellä samanarvoisina oikeiden tutkimusten kanssa. Hyvin tehdyissä kyselytutkimuksissa on aina varauksia vastaajien ja otoksen suhteen. Nämä varaukset pitää myös tuoda esille. Tieteelliset tutkimukset käyvät läpi julkaisemiseen liittyvän arviointiprosessin, toisin kuin selvitykset. Selvitysten tuloksia voidaan levittää siitä riippumatta, onko niiden pätevyyttä arvioitu.

Yksi ulottuvuus tutkimusten lukutaidossa on ”tutkimusten” tekeminen markkinoinnin tai päätöksenteon tarpeisiin. Tutkimuksella voidaan todeta jokin tarve, johon sitten tarjotaan omia tuotteita tai palveluita. Kunnan tai valtion kohdalla jokin poliittinen päätös voidaan hyvin perustella ”tutkimuksella” tai selvityksellä, joka on itse asiassa tehty tukemaan jo ennalta tehtyä päätöstä.

Kyselyistä tuleva tieto ei siis ole puhdasta faktaa, vaan aina tuotettua tietoa. Nämä tuottamisen tavat – tutkimuksen taustat, otos, kyselylomake ja analyysitavat – tulisi esitellä, jotta tulosten pätevyyttä voidaan arvioida. Mikäli näitä ei esitellä, kyse ei ole tutkimuksesta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Helmikuu 2017

Viestinnän mittaamisen vaikeus – sokaiseeko data?

Viestinnän tehokkuutta ja vaikuttavuutta on aina haluttu mitata. Sosiaalisesta mediasta kertyvät datan myötä mittaamisen tarve on vain kasvanut. Some tuottaa ison kasan dataa käyttäjistä ja organisaatioista, mikä periaatteessa helpottaa mittaamista.

Käytännön näppituntuma kuitenkin on, että monissa organisaatioissa ollaan hämmennyksissä datan kanssa: mitä siitä mitataan, miten ja miten tuloksia pitäisi tulkita? Tarve löytää uusia ja parempia mittareita on kova.

Hämmennys ei kuitenkaan johdu vain mittareiden puutteesta. Taustalla on ainakin kaksi tekijää tai ristiriitaa. Viestintäopit ja -oppaat korostavat tarinoita, merkityksiä, mielikuvia ja dialogia eli varsin monimutkaisia ilmiöitä, joiden mittaaminen on vaikeaa. Mittaaminen puolestaan perustuu ajatukseen ilmiön mitattavuudesta.

Tästä ristiriidasta hahmottuu viestinnän peruskäsitykset informaation siirtona ja merkitysten luomisena. Jos viestintää ajatellaan tiedon siirtona, mittaaminen on helppoa. Merkitys-näkemys mutkistaa asiaa: miten merkityksiä mitataan? Entä tarinaa? Tai dialogia? Näyttää siltä, että mittaamisen toive kytketään ”vääriin” käsitteisiin ja ilmiöihin. Mittaaminen sopii parhaiten ajatukseen viestinnästä tiedon siirtona, mikä on monella tavalla hylätty viestintäkäsitys – vai onko?

Toinen pointti liittyy ihmisten ajatusten ja toiminnan mittaamiseen. Viestinnän mittaaminen on tietysti paljon muutakin, mutta kiinnitän nyt tähän huomiota. Tietoa ihmisten ajatuksista ja toiminnasta on kerätty lomakkeilla ja haastatteluilla vuosikymmeniä ja nyt some tuottaa sitä itsekseen. Tämän tiedon yhteys ihmisten ”todellisiin” asenteisiin ja käyttäytymiseen on haastavaa. Vertausta voidaan hakea asennetutkimuksesta, jossa on vuosikymmeniä yritetty mitata asenteita.

Asennemittareiden yhteys ihmisen ajatuksiin ja varsinkin käyttäytymiseen ja toimintaan on kuitenkin epäselvää. Vaikka asenteita mitattaisiin kuinka hyvin, voimme lopulta sanoa hyvin vähän siitä, miten ihminen oikeasti käyttäytyy. Tieteellisessä asenteiden tutkimuksessa koko mittaamisen ideaa on kyseenalaistettu jo kauan.

En tarkoita, etteikö viestintää voi mitata. Asiaa on paljon pohdittu ja jäsennetty, kuten vaikkapa tästä oppaasta käy ilmi. Erilaisia niin määrällisiä kuin laadullisia tapoja on kehitelty viestinnän mittaamiseen. Kuitenkin pitää olla perillä mitä oikeastaan mittaa. Ja onko kyse sellaisesta asiasta, jota voidaan mitata. Kaikkea ei nimittäin voi mitata – tai toki voi mitata, mutta tulokset eivät välttämättä kerro halutusta asiasta.

Ihmisten toiminnan dokumentoituminen someen voi luoda harhan, että kaikesta kertyy dataa ja kaikkea voidaan mitata. Ihmisten ajatukset, tunteet ja asenteet ovat edelleen vaikeasti tavoitettavissa. Inhimillisesti katsoen on ehkä hyväkin, ettei meitä voida tyhjentävästi mitata. Loppuun sopiikin hyvin Ismo Alangon lyriikat:

Mikä riemu!

Kukaan ei tunne mua, kukaan ei tiedä,

Mitä mun pääni sisältää. En taida tietää itsekään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Tammikuu 2017

Miten toimia joulupukkina? – Youtube oppimisen paikkana

 

Youtube mielletään painokkaasti viihdepalveluksi. Totta on, että katsotuimmat videot ovat musiikkivideoita, katsotuimpana Gangnam Style.

Viihdekäytön rinnalla Youtube on huomattava oppimisen paikka. Ajatus ei tietenkään ole uusi. Asiaa on tutkittu ja kehitelty paljon. Silti esimerkiksi Suomessa Youtube on monilta osin hyödyntämätön resurssi kouluopetuksessa. En tarkoita, että asiat opittaisiin katsomalla videoita, mutta ne voivat tarjota oppimisen resurssin. Hyvä sisältö ei vielä tuota oppimista, tietysti pitää olla oppijan omaa prosessointia.

Kiinnittän nyt huomiota virallisen eli kouluoppimisen ulkopuoliseen maailmaan. Youtube on huomattava epämuodollisen eli informaalin oppimisen paikka. Tätä ilmiötä tunnetaan huonosti, sen laatu ja määrä on monilta osin hämärän peitossa.

Kiinnostava havainto tosin on, että suomalaisten videokanavien ranking-listan kärjessä on opetuskanava Toddler World TV.

Kyse on pienille lapsille suunnatusta sisällöstä. Entäpä aikuiset?

Aikuisten oppiminen ajatellaan tapahtuvan kuuntelemalla ja katselemalla, Youtubessa onkin mahtava määrä luentoja, kuten tämä Esko Valtaojan luento.

Mutta Youtube on tärkeä myös taitojen oppimisessa. Pari esimerkkiä. Jos haluat opiskella rumpujen soittoa, hyviä opetusvideoita löytyy kasoittain. Yksi perusharjoitus on ns. paradiddle, joista löytyy lukuisia selkeitä opetusvideoita, nuoteilla  tai ilman.

Vastaavia esimerkkejä taitojen oppimisesta on loputtomiin, korjaatpa sitten autoa, teet lettejä, skeittaat tai opettelet jonkun tietokoneohjelman käyttöä.

Mahdollisuudet uuden asian oppimiseen ovat Youtuben ansiosta ennennäkemättömät. Mutta epäselvää on, kuinka paljon ja mitä ihmiset oppivat Youtubesta. Siinäpä tutkimukselle haaste. Tämä epämuodollinen oppiminen nousee henkilön tai ryhmien omista intresseistä. Kukaan tai mikään ei säätele oppimisen sisältöjä, tapoja ja ajankohtaa. Youtubesta voidaankin oppia hyvien asioiden lisäksi huonoja juttuja, kuten pomminrakentamista.

Verkko-oppimisessa on puhuttu tarvepohjaisesta oppimisesta eli learning on demand. Youtuben mallia voisi kutsua teaching on demand: saamme opettajan luoksemme milloin itse haluamme ja mistä aiheesta haluamme.

Entä miten toimia joulupukkina? Katso tästä!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Joulukuu 2016, Uncategorized

Rakenteellista itsesensuuria

Yle-Sipilä-Jääskeläinen -kohussa keskeinen pointti on se, vähensikö Yle uutisointia Sipilän toiveesta vai laittoiko Yle sordiinoa päälle oma-aloitteisesti – eli harrastiko Yle itsesensuuria. Kiinnittäisin huomiota itsesensuuriin ja siihen, miten järjestelmä tai rakenne tuottaa sitä. Nimitän tätä rakenteelliseksi itsesensuuriksi.

Ylen kohdalla rakenne on sellainen, että Ylen suurista linjoista, varsinkin rahoituksesta, päättävät poliitikot. Ja samalla Ylen pitäisi toimia poliitikoita kohtaan vallan vahtikoirana.

Yle on ollut kovien paineiden alla. Erilaiset, lähinnä poliitikoista, koostuvat työryhmät vuosi toisensa jälkeen pohtivat Ylen tehtäviä, asemaa ja rahoitusta. Viimeisin näistä oli ns. Satosen työryhmä.

Kaupallinen media on osaltaan kritisoinut Yleä väittäen, että Yle vääristää markkinoita tarjoamalla ilmaisia sisältöjä, varsinkin verkossa. Paineita tulee myös muualta: ulkomaalaisvastaiset syyttävät Yleä liian liberaaliksi ja monikulttuurisuutta puolustavaksi. Tämäkin kritiikki on taatusti luonut paineita, sillä yksi kuuluvin ulkomaalaisvastustaja Olli Immonen (ps.) istuu Ylen hallintoneuvostossa.

Nämä eri suunnilta tulevat paineet taatusti näkyvät Ylen toiminnassa. Uutismedian pitäisi toimia itsenäisesti, mutta Ylen sidonnaisuudet, varsinkin rahoituksessa, helposti johtavat itsesensuuriin.

Tämä ristiriitainen tilanne kiteytyi viime viikolla ainakin kahdessa haastattelussa, kun Susanne Päivärinta ja Ruben Stiller hiillostivat omaa esimiestään Atte Jääskeläistä. Syntyi omituinen näytelmä, jossa kaikki roolit olivat yleläisillä. Olisi voinut kuvitella, että myös muut uutismediat olisivat mukana näytelmässä.

Näiden näytelmien taustalla oli varmasti tulehtuneet henkilösuhteet ja työyhteisöongelmat. On tärkeää nähdä, että edellä kuvattu Ylen asema erilaisissa ristipaineissa tuottaa haastatteluissa esille tulleita jännitteitä ja ratkaisuja. Ne eivät aina ole onnistuneita ja muistuttavat itsesensuuria.

Rakenteellinen itsesensuuri ei tietenkään ole vain Ylen ongelma, vaan se koskee myös kaupallista mediaa. Sensuurin kohde on toinen. Kaupallisen median ei tarvitse välittää niin paljoa päätöksentekijöistä, mutta liike-elämästä ja varsinkin mainostuloista pitää olla huolissaan. Tämä näkyy varsinkin paikallistasolla: paikallislehti ei viitsi tehdä kriittistä juttua suuresta ilmoittajasta ja toisaalta marketin avaamisesta tai ravintolan remontista tehdään puffaamista muistuttavia uutisjuttuja.

Rakenteellisten tekijöiden huomioiminen ei tarkoita henkilöiden häivyttämistä kuvasta. Päätoimittajalla on iso rooli ja vastuu ja hänen toimintaansa pitää kaikissa medioissa arvioita kriittisesti. Henkilötason kritiikin lisäksi on nähtävä rakenteet, jotka tuottavat itsesensuuria. Olisipa Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen päätoimittajana kuka tahansa, vastaavia tapauksia olisi joka tapauksessa, sen verran paljon poliitikot hiillostavat Yleä ja toki muitakin medioita.

Itsesensuuria pidetään Suomessa yhtenä vakavampina sananvapauden uhkana, näin väittää mm. toimittaja Jari Hanska. Myös Ilkka Nousiainen Toimittajat ilman rajoja -järjestöstä pitää itsesensuuria Suomen kannalta vakavana uhkana.

Yle-Sipilä-Jääskeläinen -kohussa on liikaa keskitytty Jääskeläisen toimintaan, kun suuri ongelma on siinä, miten vallankäyttäjät pyrkivät vaikuttamaan mediaan ja kuinka tämä johtaa itsesensuuriin ja miten rakenteet, varsinkin rahoitus, tuottavat itsesensuuria.

1 kommentti

Kategoria(t): Joulukuu 2016

Lyhytjännitteistä malttamattomuutta

Tutkimuksen pitäisi tuottaa nopeasti käytäntöön sovellettavia malleja ja tuloksia.

Tulos tai ulos vaadittiin Rion olympialaisten jälkeen urheilujohtajilta.

Puoluejohdot vaihtuvat tiuhaan vaalivoittojen toivossa.

Pääministeri tuskastuu kun valtiontalous ja yhteiskunnan monimutkaiset järjestelmät eivät muutamassa kuukaudessa muutu.

Toimitusjohtajia tulee ja menee, kvartaalitalous on armoton, voittajat ja häviäjät erotellaan kolmen kuukauden välein.

Aikaamme kuvaa hyvin se, että tuloksia ja muutoksia pitäisi saada nopeasti aikaan. Syynä tähän pidetään nopeasti muuttuvaa maailmaa. Nopeatempoisuuden myötä lyhytjännitteisyys kasvaa.

Tarvitseeko näin olla? Onko lyhytjännitteisyys hyvä asia?

Urheilu tarjoaa hyvän esimerkin. Valmentajan pesti on erityisen tuulinen, huonoja tuloksia ei kauaa katsella. Toisenlainen esimerkki on jalkapalloseura Manchester United. Seuraa valmensi Sir Alex Ferguson 27 vuotta (!) voittaen useita mestaruuksia. Fergusonin jälkeen seurassa on ollut kolmen vuoden aikana kolme valmentajaa, huippupelaajia on ostettu ja myyty ja tulos on ollut surkea.

Pitkäjänteisyys vaihtui Manussa lyhytjänteisyyteen ja tulokset huononivat. Tietysti voi ottaa aikansa, että löydetään uusi pitkäjänteisempi ja toimivampi valmentajan ja pelaajien yhdistelmä.

Voisiko joskus rauhoittua ja keskittyä? Vaikka maailma menee ympärillä kovaa vauhtia, niin itse ei välttämättä tarvitse mennä tuulispäänä. Saattaa olla päinvastoin. Analysointi, harkinta ja pitkäjänteinen työ voivat lopulta tuottaa paljon paremmin tuloksen kuin hektinen hötkyily.

Paradoksaalista tässä on, että samaan aikaan kauhistellaan lasten ja nuorten lyhytjännitteisyyttä. He eivät jaksa keskittyä kunnolla, vaan haluavat nopeasti uusia asioita ja elämyksiä. Onko vika nuorissa? Vai ovatko he tulosta maailman menosta? Mitä muutakaan voisi odottaa kun maailma ympärillä on entistä nopeatempoisempi ja lyhytjännitteisempi.

Huolestuttavaa on se, jos tiedolta edellytetään pelkästään nopeaa käytännön sovellettavuutta. Syvällisempi, haasteellisempi ja laajempi tieto on tylsää ajanhukkaa. Lyhytjännitteisyyden myötä saattaa tietämyksemme kapeutua, vaikka infomaatiota maailmassa onkin enemmän kuin koskaan. Tietoa pitää kuitenkin tulkita, jotta sitä ymmärretään. Paavo Haavikko totesi aikanaan: ”Tietoyhteiskunta tietää kaiken eikä ymmärrä mitään.”

Kirjoitukseni pointti? Kiireen, lyhytjännitteisyyden ja malttamattomuuden ei pitäisi olla automaattisesti hyve. Harkitsevampi, analyyttisempi ja pitkäjänteisempi tyyli, koskipa se sitten ihmistä tai organisaatiota, voi olla yhtä hyvä, joskus jopa parempi tyyli.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Marraskuu 2016

”Kun Suomi putos puusta” – tarina Suomen romahduksesta

Tarinoiden ja kertomusten voima on suuri. Niillä annamme asioille merkityksen, luomme kuvan historiasta, nykytilanteesta ja tulevaisuudesta. Tarinoilla oikeutamme toimintaa. Tarinat tuottavat todellisuutta.

Uutisissa, lehtijutuissa ja seminaareissa on vuosi toisensa jälkeen todisteltu, kuinka Suomella on synkkä tulevaisuus. ”Ilonpilaajia” ovat olleet ne, jotka eivät ole uskoneet synkkiä ennusteista. Joskus on talous kuralla, joskus suomalainen koulu on luhistumisen partaalla, joskus taas henkinen tila huolestuttaa ja milloin mikäkin. Viime aikojen murheenkryyni on ollut yliopistolaitos, joka on putoamassa maailman menosta, vaikka valtiovalta on sitä jo monta vuotta yrittänyt trimmata.

Kriisitietoisuuden puutteesta suomalaisia on moitittu parin viime vuoden aikana. Optimismi johtuu siitä, ettei ymmärretä kuinka huonosti asiat ovat.

Sama kertomus näyttää jatkuvan oikeastaan siitä riippumatta, miten taloudessa menee. Tätä tarinaa olen nimittäin kuunnellut koko työelämäni, vuodesta 1995. Silloin lama todella koetteli kovintakin optimistia.

Nokian supervuosinakin monet jaksoivat muistuttaa, että hyvästä tilanteesta ei pidä liikaa innostua, kun kohta menee huonosti.

Yleensä tätä tarinaa kertoo talouseliitti ja sen ympärillä oleva joukko. Esimerkiksi opetusalan seminaareissa joku opetusalan ulkopuolinen on käynyt kertomassa, kuinka suomalainen koulu laahaa perässä ja on aivan hilkulla pudota maailman menosta. Sinänsä ihmeellistä, että vuodesta toiseen ulkomailta tullaan suomalaisesta koulusta ottamaan oppia.

Ulkopuoliset eivät muuten aina ymmärrä, kuinka huonosti asiat ovat: OECD ei pidä Suomen taloutta ollenkaan niin huonona, Suomi pärjää edelleen Pisa-arvioinneissa ja ylipäätään kaikissa kansainvälisissä vertailuissa Suomi on maailman kärkeä.

Mutta huolissaan on syytä olla, voidaan pudota puusta kovin äkkiä!

Synkistelijät saattavat toisinaan olla oikeassakin. Olennaista on tarina. Miksi Suomessa halutaan kertoa tarinaa odottavasti romahduksesta? Onko se huonoa itsetuntoa? Onko se pessimismiä? Realismia?

Miksi tällainen tarina elää saaden erilaisia muotoja? Talous on tässä tarinassa ollut miltei aina mukana. Vanhoista uutisista käy ilmi, että samat virret on laulettu jo vuosikymmeniä. Talouseliitti on huolissaan Suomesta: pitää leikata, kiristää ja juustohöylätä.

Viime aikoina samaan tarinaan on uutena juonteena tullut ulkomaalaiset, jotka uhkaavat tuhota eheän ja puhtaan suomalaisen kulttuurin. Islamilainen kulttuuri salakavalasti valtaa ja ryövää valtakulttuurin aseman.

Jännittävällä tavalla samaa tarinaa kertovat nyt sekä talouseliitti että maahanmuuton vastustajat, jotka usein ovat sosioekonomisesti talouseliitin vastakohta.

Olisiko hyvä vaihtaa tarinaa? Entäpä jos Suomella meneekin ihan hyvin ja kun asioita tehdään vielä paremmin, niin sitten menee entistä paremmin. Liian positiivista? Onko mukavampaa olla tuomipäivän ennustaja? Pessimisti ei pety.

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Lokakuu 2016

Journalismi: tiedon välitystä vai kritiikkiä?

Journalistin ohjeissa todetaan, että ”journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen”. Tätä ohjetta on koeteltu viime aikoina uudella tavalla. Poliitikoilta ja muitakin julkisuuden henkilöiltä on kuultu monenlaisia möläytyksiä. Journalistille tilanne on hankala: välitetäänkö viesti sellaisenaan, oikaistaanko väärät tiedot ja haastetaanko moraalisesti arveluttavat kannanotot tai teot?

Möläytykset kuitataan esittäjien, Suomessa varsinkin Perussuomalaisten, taholta huumoriksi tai sarkasmiksi. Kun kyse on hallituspuolueesta, niin pelkkänä huumorina möläytyksiä uutismedia ei voi ottaa.

Ongelma ei ole yksin Suomessa. Populistiset poliitikot ja puolueet suoltavat tekstiä ja puhetta, jossa aikaisempaa räikeämmin koetellaan totuuden rajoja. Britannian ero EU:sta kannattaneet lupailivat monia asioita kampanjoinnissa ja jälkeenpäin on käynyt ilmi, että lupaukset olivat katteettomia.

Donald Trump on Yhdysvalloissa ollut hankala pala journalisteille. Kun Trump väitti Obaman perustaneen ISIS-terrorijärjestön, journalistien asema oli tukala. Faktapohjaisen tiedonvälityksen kannalta on tietysti oikein sanoa, että Trump sanoi näin. Mutta samaan aikaan selkeä fakta myös on, ettei Obama perustanut ISIStä.

Mitä tällaisessa tilanteessa on totuudenmukainen tiedonvälitys? Pulmallista on se, että Trumpin väitteen kaltaiset virheelliset väitteet voivat hyvinkin jäädä elämään.

Valheita tai puolitotuuksia latelevat poliitikot pääsevät toisinaan melko vähällä. Trump jatkaa kampanjaa sujuvasti. Kesällä 2015 Olli Immosen Facebook-päivityksestä alkaneessa kohussa Timo Soini lupasi, että Immonen harjataan kunnolla. Mitään harjausta ei tullut ja asia vaiettiin unohduksiin. Immonen erosi muodollisesti eduskuntaryhmästä hetkeksi.

Viimeisin esimerkki on perussuomalaisten Juho Eerola, joka valittiin hallintovaliokunnan puheenjohtajaksi. Samaan aikaan esille nousi musiikkivideo, jossa Eerola esiintyi poliitikolle sopimattomalla tavalla. Lisäksi Eerola on ohjeistanut, kuinka äärioikeiston kannattaisi soluttautua yleisötilaisuuksiin.

Eerolan musiikkivideo kuitattiin pienellä puhuttelulla, ainoa seuraus on ollut se, että muut puolueet eivät päästäneet häntä Pohjoismaiden neuvoston kärkipaikalle. Muuten kritiikki Eerolaa kohtaan on ollut vähäistä, niin muiden poliitikkojen ja median osalta. Eerolan oma puolue ei puutu asiaan. Hallituskumppanitkaan eivät puutu, jottei hallitustyöhön tule säröjä.

Kun Eerolan kohtelua vertaa Ilkka Kanervaan, joka erosi ministerin tehtävistään muutamien tuhmien tekstiviestien vuoksi, ei voi kuin hämmästellä poliitikolle sopivan käyttäytymisen normien muutosta. Ajatusleikkinä voisi spekuloida, millainen olisi kohu, jos musiikkivideolla olisi esiintynyt naispoliitikko vähissä vaatteissa huumeita nenään vetäen?

Kun muut poliitikot ovat hiljaa, median tehtävä on puuttua ja niin se tekeekin. Usein paras terä kuitenkin puuttuu. Media ottaa tiedon välittäjän roolin, kun pitäisi myös haastaa ja kritisoida. Pelikenttä on muuttunut. Puhutaan faktojen jälkeisestä politiikasta. Poliitikon ei olekaan enää välttämätöntä esittää faktoja, eikä valehtelusta koidu haittaa.

Tässä faktojen jälkeisessä ajassa media voisi entistä enemmän haastaa: Mikä on poliitikolle sopivaa? Pitääkö valheita kertovan poliitikon puheita toistaa? Miten suhtautua sopivuuden rajoja toistuvasti rikkoviin poliitikkoihin?

Median tosin voi olla hankala haastaa, kun poliitikot välttelevät mediaa, esimerkiksi Juha Sipilää on vaikea saada haastateltavaksi. Toisaalta, kun pääministeri uhkailee rahahanojen sulkemisella, ei kukaan järkevä journalisti jatka kriittisten kysymysten esittämistä.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Syyskuu 2016