Monissa korkeakouluissa luentoja siirretään verkkoon, josta opiskelijat voivat niitä seurata oman aikataulun mukaisesti. Videoluennot tarjoavat joustoa ja (toivottavasti) laadukkaat luennot saadaan useampien saataville, kuten Turun yliopiston opiskelija blogissaan toteaa.
Joissain tapauksissa pääaineen opiskelu tapahtuu ensimmäisenä vuotena pelkästään videoluentoja katsomalla. Tämä on tietysti tehokasta, miksipä samoja luentoja pitäisi toistaa joka vuosi. Vaarana on, että opiskelija jää yksin kotiin. Opiskelija- ja korkeakouluyhteisöön sosiaalistuminen voi jäädä puolitiehen ja pahimmillaan yksinäisyys vieraalla paikkakunnalla voi käydä tukalaksi.
Videoluentojen käyttö tällä tavalla on merkki digiopetuksen käytöstä kustannusten säästämiseksi. Se on tietysti ihan hyvä peruste, mutta oppimista tämä ei vielä hyödytä mitenkään.
Sama ilmiö on havaittavissa lukion digikirjoissa, joissa printtikirja on siirretty digimuotoon sellaisenaan. Oppimisen kannalta lisäarvoa ei synny, jokin aika sitten eräs vanhempi purki mielipidekirjoituksessaan pettymystään lukion kirjoihin.
Ekologistakaan hyötyä ei välttämättä synny, sillä tietokoneiden ja tablettien ekologinen selkäreppu on melkoinen. Mutta kustantajat hyötyvät, kun digikirjoja ei voi myydä käytettynä.
Videoluennot ja lukion kirjat ovat esimerkkejä siitä, että digitaalisuudesta koitetaan ottaa hyöty irti säästämällä tai lisäämällä voittoja, mutta pedagogista hyötyä ei synny. Tätä voisi nimittää digiloikan kerman kuorinnaksi.
Olisi tärkeää kaivaa digioppimisen ja -materiaalien vahvuudet esiin. Verkon suuri vahvuus on vuorovaikutus, monet digimateriaalit eivät hyödynnä tätä mitenkään. Digitaalisuus mahdollistaa multimediaalisen materiaalin ja ilmaisun, joten pelkän kuvan katsominen tai tekstin lukeminen ruudulta on digin vajaakäyttöä. Hyvän materiaalin tuottaminen on tietysti kallista, minkä vuoksi sitä ei esimerkiksi lukion materiaaleissa ole nähtävissä.
Kehittämisen kannalta haaste myös on, että digioppimiseen liittyvä keskustelu on jakautunut kahteen heimoon. On vaikea esittää rakentavaa kritiikkiä digioppimista kohtaan, kun kritiikki leimataan tietämättömyydeksi tai vanhojen jäärien valitukseksi. Vastaavasti digioppimisen kritiikkikin on usein yksisilmäistä digin mollaamista. Nämä kaksi heimoa elävät kaukana toisistaan, eikä dialogia synny. Lähinnä syytellään ja herjataan toista heimoa.
Digiopetuksen kehittämisen kannalta olisi tärkeää, että nämä heimot löytäisivät keskusteluyhteyden. Niin digiopetuksen intoilijoilla kuin vastustajilla on hyviä argumentteja – kunhan argumenteista siivotaan pois pahimmat ylilyönnit digin haitoista ja hyödyistä.
Janne Matikainen 