Positiivisuus torppaa kriittisyyden

Niin mainio periaate kuin positiivisuus onkin arkielämässä, voi sen ylikorostamisella olla myös ikäviä seurauksia. Sanotaan selvyyden vuoksi heti alkuun, että uskon myönteisen ajattelun voimaan. Mutta mutta…

Vuorovaikutuksen tasolla positiivisuuden korostus voi pahimmillaan tarkoittaa kivaa juttelua, jossa tsempataan toisia tyhjiä sanoa hokemalla. Tuttua on myös muka-hauskojen vitsien keksiminen. Vitsit ja hauskat oivallukset ovat vuorovaikutuksen suola, mutta matka positiivisuuden väkisin vääntämiseen voi olla lyhyt. Sutkautuksilla voidaan pahimmillaan loukata toisia.

On vaikea olla väkisin positiivinen. Tämä voi johtaa teeskentelyyn, kuten sosiaapsykologi Jaana Venkula huomauttaa: ”Ihmiset teeskentelevät olevansa positiivisia ja siitä seuraa vain huonoa.”

Positiivisuus työyhteisöissä auttaa jaksamaan. Mutta positiivisen meiningin ja hyvän työyhteisön hokeminen voi johtaa siihen, ettei ikäviä asioita haluta tai uskalleta ottaa esille. Ettei vaan keikuteta positiivisuuden henkeä. Positiivisuus voi pahimmillaan kääntyä kulissiksi ja näytelmäksi, jota kukin työyhteisössä parhaansa mukaan esittää.

Positiivisuutta on korostettu myös yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Päätöksiä koitetaan juntata positiivisen pöhinän hengessä. Yhteiskunnassa asiat ovat kuitenkin monisyisiä. Erilaisia intressejä on paljon, joskus löydetään yhteinen sävel, joskus taas intressit törmäävät pahastikin. Harvoin saadaan tehtyä kaikkia miellyttäviä päätöksiä.  

Positiivisuuden vihollisena nähty kriittisyys sekoitetaan usein kielteisyyteen ja valittamiseen. Sitä kriittisyys ei tarkoita, vaan analyyttista ja uteliasta asennetta. Esimerkiksi yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksissä kriittiset kysymykset liittyvät asioiden taustoihin ja seurauksiin: Miksi jotain ratkaisuja ajetaan? Olisiko vaihtoehtoja? Kuka hyötyy eniten? Kuka kärsii? Mitä seurauksia päätöksillä on eri ryhmille?

Positiivisuus on myös ideologista ja poliittista. Yhteiskunnallisella tasolla positiivisella tekemisen meiningillä ajetaan tavallisesti liike-elämän etuja. Lisäksi positiivisuuteen on liitetty yksilökeskeisyyden korostus. Elämän ratkaisut ja vaikkapa onnellisuus kääntyvät helposti yksilön omiksi valinnoiksi: jos ei ole muistanut vaalia positiivisuutta, niin oma vika.

Positiivisuuteen nimissä kriitikot usein nimetään kehityksen jarruiksi, negatiivisiksi valittajiksi ja peruutuspeiliin katsojiksi. Tämä on näppärä retorinen keino, jolla kriittiset kysymykset saadaan näyttämään ikäviltä ja haitallisilta. On mukavampi keskittyä positiivisuuteen, jolla myös usein ajetaan omaa tai oman intressiryhmän asiaa.  

Positiivisuuden yksipuolinen painottaminen on yhtä yksipuolista kuin negatiivisuuden. Kaikki asiat eivät ole positiivisia, eikä kaikissa asioissa välttämättä ole positiivisia puolia. Silloin ei pidä yrittää hokea positiivisuuden mantraa. Onneksi useimmissa asioissa ja tilanteissa kuitenkin on myös positiivista! Ja mikä kantaakaan meitä ihmisiä paremmin eteenpäin kuin myönteiset sanat, eleet tai teot. Olemme kuitenkin hyviä tunnistamaan, milloin positiivisuus on aitoa ja milloin turhaa lässytystä.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Syyskuu 2020

Suunniteltu kohu

Miten saada mediahuomiota, kun mediahälyä on paljon? Perinteiset tiedotteet ja pressitilaisuudet eivät riitä, niinpä kannattaa järjestää kohu.

Tämä tuli mieleen Perussuomalaisten ajatuspajan julkaisemasta kirjasta. Kohua tarvittiin: koronan vuoksi hallitus on vienyt mediahuomion, oppositio jäänyt pieneen rooliin, gallup-kannatus laskenut ja vaalit tulossa.

Monet aiheet on jo käytetty, ulkomaalaiset, ilmastonmuutos ja lepakot eivät enää toimi. Tarvittiin uusia aiheita. Ajatuspajan kirja sisälsi kaikenlaista, mutta päällimmäiseksi nousi naisvihamielisyys.

Kirjasta on kirjoitettu monia hyviä ja kriittisiä kolumneja. Samalla nämä ovat juuri sitä, mitä kohulla haetaan. Voisi kärjistäen sanoa, että kolumnistit ja arvostelijat toteuttavat sitä käsikirjoitusta, jota on haettu: Muut tuomitsevat Perussuomalaiset, heidän sananvapauttaan rajoitetaan ja ajatuspajan rahoitusta kyseenalaistetaan. Eli kaikki ovat heitä vastaan ja he uhriutuvat.

Onkin todennäköistä, että Perussuomalaisten johdossa oltiin hyvin tietoisia kirjan sisällöstä ja nyt kirjan kommentointi on osa etukäteen suunniteltua kohua.

Kohussa on aina riskinsä. Kohu voi lähteä ennalta arvaamattomaan suuntaan ja varsinkin paheksuttavan aiheen kohdalla. Puoleen johto turvasi asemansa pitämällä ajatuspajan erossa puolueesta. Tiedotustilaisuus (tuumaustunti) oli kuitenkin puolueen tilaisuus, jossa kirjan kirjoittajakin puhui ”me puolueena”.

Perussuomalaisten naisvihamielisyys varmasti heijastelee puolueessa olevaa ajattelua, mutta olennaisinta puolueen kannalta on herättää kohu, jolla herätetään kovaa arvostelua puoluetta kohtaan ja siten vahvistetaan omien kannattajien sitoutumista. Klassinen me ja muut -asetelma vahvistuu.

Joku voisi sanoa tätä taitavaksi mediapeliksi. Hyvyys on kuitenkin pitkälti sitä, että Perussuomalaiset pelaavat omilla säännöillään ja moraalinkin kanssa vähän niin ja näin.

Hyvyyden sijaan kyse on siitä, että julkisuuteen tuodaan avoimen rasistisia tai naisvihamielisiä kommentteja. Eihän mikään vastuullinen ja eettisiä periaatteita noudattava puolue voi aiheuttaa kohua tällaisilla teemoilla. Naisviha taatusti herättää paljon enemmän keskustelua kuin vaikkapa valtionvelka.

Suunniteltuja kohuja on muillakin aloilla. Kiinteistövälitysfirma Igglo tuli aikanaan suurella kohulla kuvaamalla ihmisten koteja heidän tietämättään. Operaatioon kuului myös suunnittelukansion ”unohtaminen” vessaan kiinteistöalan tapahtumassa.

Myös Ylen elokuva Mannerheimista sisälsi paljon suunnitellun kohun aineksia. Monien tosi-tv-ohjelmien kohut ovat pitkälti käsikirjoitettuja.

Suunnitellut kohut ovat haaste kriittiselle medialukutaidolle. Menemällä mukaan kohun kommentointiin voikin huomaamattaan edistää kohun toteuttajan tavoitteita. Olisi tärkeää nähdä metataso: kohun sisältö ei välttämättä olekaan olennaisin asia, vaan se, millainen asetelma sillä saadaan aikaan.

Toisaalta on myös tärkeää osallistua keskusteluun. Nyt esillä olevaa naisvihaa ei voi sivuuttaa metatason pohdinnoilla.

Suunnitellut kohut on haaste myös journalisteille. Pitäisi uutisoida itse sisältö, mutta silloin toteuttaakin kohun aiheuttajan tavoitteita. Ja jos ei uutisoi, niin syytetään sensuurista ja sisältö kuitenkin leviää somessa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kesäkuu 2020

Tilastojen lukutaitoa etsimässä

Tänä keväänä koronatilastojen seuraaminen on usein herättänyt kysymyksen, voiko niihin luottaa? Vanha vitsi vale, emävale ja tilasto on aiheellinen, mutta aika usein tilastot ovat myös oikeaan osuneita. Tilastoja lukiessa onkin hyvä olla kriittinen, mutta kriittisyys vaatii tilastojen lukutaitoa.

Emävale-vitsi liittyy osin siihen, että tilastoja voidaan esittää harhaanjohtavasti, tässä Ylen jutussa on hyvin kuvattu esimerkkitapauksia.

Tilastojen alkuperä on tärkeää tuntea. Koronan maailmanlaajuisten lukujen vertailussa se pakosti jää hämäräksi. Tilastojen keruu on jossain kehittyneempää ja jossain vajavaista. Maailmanlaajuisia tilastoja on seurattu esimerkiksi Worldometer-palvelusta

Hesarin juttu hyvin avasi palvelun taustoja ja luotettavuutta. Palvelussa olevat tiedot lienevät oikeansuuntaisia, mutta paljon on myös ongelmia.

On hyvä muistaa, ettei Suomessakaan koronatilastot ole aina pysyneet ajan tasalla, vaikka Suomi on tilastojen keruunkin suhteen hyvin järjestäytynyt yhteiskunta ja meillä on korona-tapauksia ollut kohtalaisen vähän.

Kriittisyys tilastojen alkuperää kohtaan on tärkeää aina. Hyvin tehdyissä kyselytutkimuksissa alkuperä tunnetaan ja varsinkin tunnetaan datan keruuseen liittyvät rajoitukset. Ns. itsevalikoituvien nettikyselyiden suhteen on oltava tarkkana. Vastaajia voi olla paljon, mutta otoksen edustavuudesta ei ole mitään takeita.

Tilastojen luotettavuuden kannalta on kiinnostava psykologissa, sosiaalipsykologiassa ja biolääketieteessä laajaa keskustelua herättänyt toistettavuuskriisi. Uusimmassa Psykologia-lehdessä on asiasta hyvä katsaus (valitettavasti vain tilaajille).

Kyse on siitä, että klassisten psykologian kokeiden tuloksia ei ole onnistuttu toistamaan. Syitä tähän on monia: liian pieniä ja epäedustavia otoksia, vain onnistunut osa tuloksista raportoitu, aineistoa on käsitelty eri tavoin, jotta tulokset ovat parempia. Taustalla on myös tutkimusmaailman kova kilpailu ja julkaisupaine.

Kyse ei ole pelkästään tilastotieteellisistä ongelmista, mutta usein taustalla on tutkimusasetelmaan ja tilastolliseen testaukseen liittyviä ongelmia ja joskus suoranaisia virheitä – harvemmin onneksi huijauksia. Hätkähdyttävin lienee hollantilaisen Diederik Stapelin vilppi, kun hän oli sepittänyt aineistoja, joista saatuja tuloksia oli raportoitu arvovaltaisissa julkaisuissa.

Toistettavuuskriisi ei suinkaan tarkoita, että kaikki tutkimustulokset tulisi hylätä. Aika usein tulokset ovat oikeita tai ainakin oikean suuntaisia. Tilastollisen lukutaidon kannalta opetus on, ettei yksittäisen tutkimuksen tuloksiin ylipäätään pitäisi liikaa nojata, vaan laajempaan tutkimusten joukkoon.

Tilastojen lukutaito vaatii kriittisyyden lisäksi tilastotieteen tuntemusta. Esimerkiksi uutisissa mainittu virhemarginaali ymmärretään usein väärin. Virhemarginaali ±3 prosenttia ei tarkoita, että todellinen tulos on mitä tahansa tuon kuuden prosentin sisällä. Se tarkoittaa sitä, että todellinen tulos on sovitun 95 % todennäköisyydellä tämän kuuden prosentin sisällä ja kaikkein todennäköisemmin se on keskellä ja epätodennäköisimmin laidoilla.

Sama esimerkin kera. Jos jonkun puolueen kannatus on 20 % ja virhemarginaali ±3, niin kannatus on kaikkein todennäköisimmin tuon 20 % ja todennäköisyys sille, että se olisi 17 % tai 23 % on melko pieni ja vain 5 % todennäköisyys sille, että todellinen kannatus on 17-23 % ulkopuolella.

Tilastojen lukeminen vaatii siis lukutaitoa. Tilastojen taustalla ei yleensä ole mitään hämärää, eikä niillä yritetä huijata, mutta erilaisia rajoituksia niihin liittyy. Näiden rajoitusten ymmärtäminen vaatii syvällisempää paneutumista ja tilastotieteen ymmärtämistä.

Loppuun vielä täsmennys kirjoittajasta: en edes yritä olla tilastotieteilijä, vaan haluan herätellä tilastojen lukutaitoa, jota tarvitaan esimerkiksi uutisten seuraamiseen ja varsinkin tekemiseen!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Toukokuu 2020

Keitä ne on ne tutkijat?

Tällä viikolla on suomalaisessa mediassa uutisoitu, kun kansainvälinen tutkijaverkosto luokitteli maat voittajiin ja häviäjiin koronaan suhteen.

Luokittelu herätti kummastusta, Suomi oli hoitanut sen mukaan huonosti koronaa. Luokittelu ei perustunut mihinkään pätevään tutkimukseen, mutta mediassa se meni melko kritiikittä läpi. Onneksi Hesarin mielipideosastolla oli tutkijaverkoston luokittelusta kriittinen kirjoitus.

Tästä herää kysymys kuka on tutkija? Kyseessä olevaa tutkijaverkostoa johtaa fysiikan tohtori, joka tituleeraa itseään professoriksi ja työskentelee itsenäisessä akateemisessa tutkimus- ja koulutusinstituutissa, mikä se sitten onkaan. Ehkä konsulttitoimisto?

Mutta missä sitten menee tutkijan raja? Pitääkö työskennellä yliopistossa tai tutkimuslaitoksessa vai riittääkö tutkijan koulutus eli käytännössä tohtorin tutkinto?

Joillain aloilla saattaa maallikollakin olla alan hyvä tuntemus, joten voisiko hän pitää itseään tutkijana? Ainakaan hänen näkemyksiään ei pidä sivuuttaa sen vuoksi, ettei hänellä ole tutkijan virallista asemaa tai titteliä.

Ero tutkijaan syntyy ainakin kahdessa asiassa. Maallikko ei tunne alaa yhtä syvällisesti, kyse on usein sirpaleisemmasta tiedosta. Toiseksi ero syntyy tutkimusmenetelmien ja metodologian tuntemuksesta. Alaan syvästi perehtynyt tutkija pystyy analysoimaan aineistoihin ja menetelmiin liittyvät rajoitukset ja haasteet, joita on kaikissa tutkimuksissa.

Oma haasteensa on se, mitä alaa tutkija edustaa ja mitä aiheita hän voi tutkijana kommentoida? Tutkijan on tunnustettava asiantuntemuksensa rajat – monet tutkijat tekevät tämän tosin vähän turhankin tunnollisesti. Esimerkiksi itse en tutkijana koronaan voi sanoa mitään, sen sijaan siihen liittyvään viestintään kyllä. Ja tietysti kansalaisena minulla on täysi sananvapaus.

Omassa asiantuntemuksessa pysymiseen törmään usein, kun toimittaja kysyy kommenttia johonkin someen liittyvään asiaan. En todellakaan ole kaikkea tutkinut, enkä tunne kaikkea tutkimusta. Mutta sanon toimittajalle, että voin esittää tutkimukseen perustuvia näkökulmia. Ehkä taustalla on tiedostamaton halu olla esillä. Ylevämpi ajatukseni kuitenkin on, että kun joku julkisen tilan kuitenkin ottaa, niin tutkijan se on hyvä ottaa.

Monet esiintyvät julkisuudessa mielellään tutkijana. Varsinkin ulkomaisten titteleiden tai instituuttien tasosta on välillä vaikea ottaa selvää. Toimittajien ja median kuluttajien pitää olla tarkkana: Minkä alan tutkija hän on? Mihin sanottava perustuu? Onko professorin titteli aito? Mikä verkosto tai instituutti oikeastaan on?

Rajaa tutkijan ja ei-tutkija välille voi olla mahdotonta vetää, mutta aika usein kummankin kyllä erottaa aika hyvin. Median kuluttajan on hyvä tiedostaa, että tiedemaailma perustuu debattiin ja tutkimustulokset voivat kumota, vahvistaa tai täydentää edellisiä tuloksia. Tämän vuoksi tutkijoilla on aina uusia ja kummallisia tuloksia ja silti kaikki ovat ihan oikeita tutkijoita.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Toukokuu 2020

Journalismi omaa oksaansa sahaamassa

”Missä on kansankynttilöiden solidaarisuus ja moraali?”

Näin kirjoitti Hämeen Sanomien toimituspäällikkö kolumnissaan kritisoidessaan opettajia. Kolumni on saanut lukijoissa ja varsinkin opettajissa tyrmistyneen vastaanoton, paikallisen Oaj:n puheenjohtaja kirjoitti vastakommentin juuri kielenkäytöstä.

Hämeen Sanomien Facebook arvattavasti täyttyi kommenteista. Huomionarvoista on, että kommenteissa kritisoidaan journalismin tasoa.

Kolumnissa on periaatteessa aito huoli oppilaiden hyvinvoinnista, mutta kirjoittaja on huonosti perehtynyt asiaan ja esittää asiat yksinkertaistavan kärjekkäästi. Se tietysti kuuluu tyylilajiin, mutta luo samalla mielikuvaa huonosta journalismista. Kirjoittaja on kuitenkin toimittaja, olipa tyylilaji mikä hyvänsä.

Tämä esimerkki ilmentää laajempaa ongelmaa. Viime vuosina on kaivattu laadukasta ja vastuullista journalismia, on kehitetty jopa vastuullisen journalismin merkki.

Samaan aikaa erilaisia journalistien rimanalituksia näkee tasaisesti. Ne eivät riko hyvää journalistista tapaa, mutta eivät mitenkään luo kuvaa ammattitaitoisesta journalismista. Tässäkin tapauksessa lukijat ilmaisivat pettymystä tyyliin ja perehtymiseen eli laatujournalismin keskeisiin piirteisiin.

Monet uutismediat ovat aivan aiheesta tuskailleet some-keskusteluiden tasoa. Tällaiset kolumnit eivät sitä taatusti nosta. Tässä tapauksessa on sanottava, että some-keskustelu oli asiallisempaa kuin itse kolumni.

Käykö tässä niin, että huomion ja klikkausten toivossa myös journalistit sortuvat huonoon tyyliin ja juttujen tasoon? Tietysti suurin osa on hyvin tehtyjä juttuja, mutta muutama huonokin voi pilata ammattikunnan mainetta paljon.

Asiallinen juttu on tietysti tylsä, mutta ehkä kuitenkin pidemmän päälle kannattava. Kritiikkiä voi ja pitääkin esittää, mutta sen pitää olla perusteltua, hyvin esitettyä ja tosiasioihin perustuvaa.

Ja ihan vertailun vuoksi, kirjoittaisikohan kolumnisti lääkäreitä kritisoidessaan: ”Missä on puoskareiden solidaarisuus ja moraali?”

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Huhtikuu 2020, Uncategorized

Koulun kehykset julkisuudessa

Koulu on kestoaihe julkisessa keskustelussa, mutta koulua koskevat puhetavat vaihtelevat suuresti. Seuraavassa on muutama hahmotelma siitä, miten koulusta puhutaan. Käytän kehyksen käsitettä, joka tarkoittaa kulloinkin käytettävää tulkintakehystä: Millaisena puheen kohde nähdään? Millaisia merkityksiä kehys luo, mitä korostaa ja rajaa pois? Kehykset vaihtelevat tilanteen ja tarkoituksen mukaan ja voivat hämmentävästi elää rinnakkain.

Yhteiskunnan tukipilari

Varsinkin korona-kriisin aikana koulusta on tullut yhteiskunnan kulmakivi. Kiivas keskustelu käytiin koulujen sulkemisesta ja nyt avaamisesta. Kiinnostavaa on, että lähes kaikki yhteiskunnan toiminnot palautuvat kouluun. Jos koulu on kiinni, mikään ei toimi. Tämä kehys perustuu koulun päivähoito-funktioon, vaikka sitä ei juuri ääneen sanota. On suotavampaa puhua pedagogisista ja sosiaalisista tekijöistä.

Kehityksen jarru

Normaaliaikaan erilaisissa seminaareissa ja puheenvuoroissa korostuu koulun jämähtäneisyys. Opettajia pidetään menneisyyden jäänteinä, jotka eivät ole tehneet oikeita töitä. Varsinkin digitaalisten välineiden kanssa koulua pidetään antiikkisena laitoksena. Suomen menestys tyssää tässä kehyksessä tasapäistävään ja vanhanaikaiseen kouluun. Varsinkin perinteiset luokkahuoneet pilaavat nuorison, avointa tilaa sen olla pitää!

Yhteiskunnallisten ongelmien ratkoja

Kun yhteiskunnassa ilmenee ongelma, koulu on ratkaisu. Jos valeuutisia on liikaa, lisätään mediakasvatusta kouluissa. Jos ihmiset ovat vihaisia, pitää olla tunnekasvatusta. Kun ilmasto lämpenee, pitää olla ilmastokasvatusta. Näiden lisäksi koulussa pitäisi lisätä ainakin yhteisökasvatusta, asennekasvatusta, seksuaalikasvatusta, terveyskasvatusta, liikuntakasvatusta ja teknologiakasvatusta. Oli ongelma mikä tahansa, kun vaan lisätään aiheen opetusta koulussa, ongelma ratkeaa.

Vientituote ja kansallinen ylpeyden aihe

Varsinkin Pisa-menestyksen huipulla suomalainen koulu oli maailman paras. Siitä oltiin ylpeitä ja visioita vientituotteeksi oli paljon. Suomalainen huippukoulu nähdään tässä kehyksessä erinomaisen opettajakoulutuksen ansioksi. Se tässä kehyksessä on loistavaa, että kerrankin ollaan parempia kuin ruotsalaiset!

Kehyksiä on varmasti monia muitakin. Kiinnostavasti kaikki kehykset elävät rinnakkain, kutakin käytetään tarpeen mukaan politiikassa, hallinnossa tai julkisessa keskustelussa.

Varmaa myös, että kaikilla on mielipiteitä koulusta ja jokaisella on paras näkemys koulun kehittämisestä. Eri kehykset ovat siis ahkerassa käytössä. Varsinkin koulumaailman ulkopuolisilla on parhaat näkemykset – jotka usein perustuvat omiin kouluaikojen kokemuksiin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Huhtikuu 2020

Etäopetus ei ole lähiopetusta etänä

Opettajille ja oppilaille siirtymä etäopetukseen on tullut yhtenä rysäyksenä ja etäopetuksen muotoja on haettu osin epätoivon vallassa.

Olen toteuttanut etäopetusta, lähinnä verkko-opetusta, pitkään. Alla muutamia asioita, jotka olisi mielestäni hyvä huomioida. Kokemukseni ovat enimmäkseen aikuisten parista, mikä tietysti eroaa lapsista huomattavasti. Silti tietyt asiat ovat yleispäteviä.

Opettajuus muuttuu

Etäopetuksessa ei yleensä opeteta perinteisessä mielessä. Opettaminen siis muuttuu paitsi didaktisesti, myös opettajan rooli ja identiteetti muuttuvat. Toki nyt voidaan eri ohjelmilla (Teams, Zoom jne.) siirtää oppitunti verkkoon. Tämä malli voi olla niin opettajille kuin opiskelijoille sosiaalisesti ja kognitiivisesti hyvin vaativaa. Yleensä opettajan rooli on etäopetuksessa enemmän suunnitteleva ja ohjaava: opettamisen sijaan kootaan materiaalia, tehdään tehtäviä, ohjataan vuorovaikutusta ja arvioidaan tehtäviä. Haaste on ollut opettajan työmäärän ja ajankäytön määrittäminen, lähiopetuksesta tuttu opetustuntien määrä ei oikein toimi.

Aika ja rytmi muuttuvat

Etäopetuksessa pitää olla rytmi, se ei voi olla tasaista tehtävien tekemistä. Mutta aikataulu ja rytmi eivät yleensä ole, eivätkä voikaan olla, samanlaisia kuin lähiopetuksessa. Etäopetuksessa annetaan eri kokoisia tehtäviä ja oppimisjaksoja, joiden pitää olla oppijalle selkeä ja mielekäs kokonaisuus. Mutta niiden ajankäytön ei välttämättä ole järkevää jäsentyä lähiopetuksen mukaisesti.

Suunnittelu painottuu

Etäopetuksessa saatetaan suurin työ tehdä etukäteen, kun mietitään oppimisprosessi, tehtävät, rytmi, vuorovaikutus, palautteen antaminen jne. Tärkeää on myös hahmottaa opettajalle tuleva työmäärä. Usein käy niin, että on mukava suunnitella kaikenlaisia tehtäviä ja vuorovaikutusta, mutta kun tulee toteutuksen aika, onkin tarkistus-, ohjaus- ja arviointityötä paljon. Suunnittelussa olisi osattava hahmottaa kaikki palaset ja pedagoginen kaari: miten etäopetuskokonaisuudesta tulee oppijan taidoille ja osaamiselle sopiva ja mielekäs kokonaisuus?

Vähemmän on enemmän

Ympäristöjä, välineitä, verkkomateriaaleja ja sovelluksia on paljon, liikaakin. Kaikkia ei voi käyttää. Eihän lähiopetuksessakaan käytetään kaikkia mahdollisia keinoja koko ajan. Monissa kunnissa ja kouluissa on käytössä erilaisia järjestelmiä ja alustoja, kenttä on hajanainen. Oikeastaan ainoa yhteinen järjestelmä on usein Wilma, joka on hallinto-ohjelma, ei lainkaan verkko-opetusympäristö. Vaikka kaikkea ei tarvitse käyttää, kannattaa kuitenkin kokeilla uusia ohjelmia ja keinoja, mutta ei kaikkia kerralla.

Etäopiskelu on vaativa

Lienee itsestäänselvyys, että etäopiskelu on vaativaa, niin ajankäytön, itseohjautuvuuden, vastuunoton kuin opiskelutaitojen näkökulmasta. Näissä on usein haasteita aikuisillakin. Ei voi olettaa, että kaikki oppilaat osaavat homman heti. Vanhempien tuki voi olla välttämätöntä ja ongelma tietysti on, kun kaikilla ei tukea välttämättä ole. Vaikka aikuiset ovat periaatteessa itseohjautuvia, usein paras motivaattori heidänkin kohdallaan on lähestyvä dead-line.

Pelko helppoudesta on turha

Nyt on ollut vallalla ajatus, että etäopetuksessa pitää olla mahdollisimman paljon hommaa, etteivät koululaiset ainakaan pääse helpommalla ja lomaile. Mieleen tulee 90-luvun puoliväli, jolloin olin mukana aloittelemassa avoimen yliopiston verkko-opetusta. Tuolloin verkkokursseilla opiskelijoille annettiin hurjasti tehtävää, jotteivat ainakaan pääse helpommalla ja verkkokursseista tuli paljon työläämpiä kuin lähiopetuksesta. Tehtävien liiallinen määrä voi olla jopa haitallista lamauttamalla oppilaat, varsinkin tunnolliset.

Homma vie aikaa

Tätä kirjoittaessa moni on toteuttanut etäopetusta muutaman päivän, siis aivan mitättömän ajan. Ei mikään opetus voi muuttua toimivaksi muutamassa päivässä, eikä edes viikossa. Monille opettajille tilanne muistuttaa uimakoulua, jossa viedään keskelle hyistä merta. Ei pidä vaatia liikaa, ei itseltä, eikä oppilailta. Varsinaisen substanssin sijaan monelle oppilaalle suurempi oppimishaaste voi olla itsenäisen opiskelun ja ajanhallinnan opettelu.

Monet viime päivien haasteista etäopetuksessa ovat osoittaneet kuinka tärkeässä roolissa koulussa on ajan ja tilan kontrolli, niin oppilaiden kuin opettajien. Suurin huolin hallinnon näkökulmasta näyttää olevan työpaikan ja –ajan hallinta. Etäopetuksessa ei kuitenkaan voida samalla tavalla kontrolloida aikaa ja tilaa, vaan tekemistä ja suorituksia.

Nyt pitäisi ottaa rauhallisemmin. Opettajien ei tarvitse muuttaa koko opetusta viikossa tekemällä töitä yötä päivää. Poikkeusoloissa ei voi edetä normaaliajan kriteereillä. Vaikka oppilaat eivät oppisi ihan kaikkea muutaman viikon aikana, sukupolvi ei ole menetetty.

 

 

15 kommenttia

Kategoria(t): Maaliskuu 2020

Korona ja joukkojen viisaus

Korona-viruksen kohdalla on jälleen noussut esille somen rooli: onko siitä haittaa huhujen ja väärien tietojen levittäjänä vai voisiko se auttaa ja koota tietoa viruksen aiheuttamien ongelmien ratkomiseen. Ja voisiko joukkojen viisaus somessa jopa ohittaa asiantuntijatiedon?

Kaikki joukkojen toiminta ei tietenkään tuota viisautta. Termin tunnetuksi tehnyt James Surowiecki asettaa joukkojen viisaudelle neljä ehtoa. Ensinnäkin joukoissa tulee olla moninaisia näkemyksiä. Yksipuoliset tai liian samanlaiset näkemykset eivät johda luoviin ratkaisuihin. Toiseksi jokaisen pitää voida muodostaa näkemyksensä itsenäisesti.

Kolmanneksi joukon tulee olla hajautettu. Liian keskitetty järjestelmä ei johda monipuoliseen näkemysten kirjoon. Neljänneksi yksittäiset mielipiteet tai tiedot pitää pystyä kokoamaan jollain mielekkäällä tavalla.

Ilmeinen esimerkki näiden ehtojen toteutumisesta on Wikipedia, jossa riippumattomat jäsenet tuottavat artikkeleita. Järjestelmä on hajautettu, mutta verkkoalusta mahdollistaa tuotosten systemaattisen kokoamisen. Korona-keskustelussa toteutuu kolme ensimmäistä ehtoa, mutta neljäs ei. Joukkojen tuotoksia ja tietoa ei koota systemaattisesti.

Ajatusta joukkojen viisaudesta on myös kritisoitu. Oxfordin yliopiston professori Willam H. Duttonin mukaan sosiaalisen median viisaus piilee joukkojen hallitsemissa. Joukkojen viisaudessa (the wisdom of crowds) on pikemminkin kyse joukkojen hallitsemisen viisaudesta (the wisdom of controlling crowds).

Viisaus on siis verkostojen suunnittelussa ja johtamisessa, joiden ansiosta verkoston jäsenten panos saadaan koottua tehokkaalla tavalla. Näin toimii Wikipedia, jonka tehokkuuden taustalla on hyvin suunniteltu toimintamalli. Joukkojen tuotokset Wikipediassa ovat suuria, mutta uutta viisautta se ei tuota, vaan kokoaa olemassa olevaa tietoa.

Toki on esimerkkejä, joissa verkko tai some ovat mahdollistaneet uudenlaisen jakamisen, pisteyttämisen, toiminnan tai esimerkiksi auttamisen kriisien aikana. Nyt koronankin aikana voi syntyä uusia joukkoistamisen ja auttamisen muotoja netin avulla, vaikkapa riskiryhmien kaupassa käynnin helpottamiseksi.

Mutta voisiko some-joukot myös haastaa asiantuntijatiedon? Yksilöiden panoksen suhde ryhmän tai joukon yhteiseen tuotokseen vaihtelee ryhmätehtävän mukaan. Joskus yksilöiden yhteenlasketuista panoksista syntyy ryhmän tulos, esimerkiksi köydenvedossa.

Korkean asiantuntijuuden ongelmissa yksilöiden yhteenlaskettu asiantuntijuus ei välttämättä nouse sen ylemmäksi kuin kunkin yksilön asiantuntijuus. Jos yhteen laitetaan tuhat ihmistä, joilla on keskinkertaiset tiedot matematiikassa, he eivät päihitä huippumatemaatikkoa, kun eivät edes ymmärtäisi ongelmaa.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että epidemologian syvällinen ymmärrys antaa paremmat eväät ymmärtää koronaa kuin valistunut some-joukko, jolla on kuitenkin vain pintatietoa. Tietysti asiantuntijan näkemyksistä voidaan keskustella, kriittisestikin, mutta keskustelun lähtökohdat ovat noviiseilla ja asiantuntijoilla kovin erilainen.

Ryhmän tuotos ei siis aina ole parempi kuin yksilöiden ja joskus yksilöllinen ongelmanratkaisu on tehokkaampaa. Mitä syvempää asiantuntijuutta ongelma vaatii, sitä vähemmän suuresta joukosta on hyötyä, mutta pieni asiantuntijoiden ryhmä lienee parempi kuin yksi ihminen.

Koronan kohdalla näyttää siltä, että viisauden sijaan (tai ehkä myös ohella) itsekkyys ja infodemia nostavat päätään: vessapaperi loppuu, huhut ja väärät tiedot leviävät. Toivottavasti näemme myös uudenlaisia auttamisen muotoja!

Lähteet

Dutton, William 2008. The Wisdom of Collaborative Network Organiszations: Capturing the Value of Networked Individuals. Prometheus, 26, 3, 211-230.

Surowiecki, James 2004. The Wisdom of Crowds. New York: Random House.

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Maaliskuu 2020

Tyhmät algoritmit vallankäyttäjinä

Algoritmien vallasta on puhuttu paljon. Ne kyllä tietävät paljon ja tekevät erilaisia päätelmiä, joskus hyviä, joskus huonoja. Mieleen tulee Paavo Haavikon aikanaan esittämä toteamus: ”Tietoyhteiskunta tietää kaiken eikä ymmärrä mitään.”

Algoritmit tietävät paljon ja ne ohjaavat erilaisten palveluiden käyttämistä, tiedon saantiamme ja uutisten lukemistamme. Mutta tekevätkö algoritmit oikeita päätelmiä, mitä ne ymmärtävät?

Otan omakohtaisen esimerkin, tiedostaen, ettei oma esimerkki aina ole suinkaan yleistettävä tai ainut mahdollisuus.

Käyn välillä lueskelemassa persu-poliitikkojen kirjoituksia, esimerkiksi Jussi Halla-ahon FB-sivuja, vaikka en ole persu-henkinen poliittisilta mielipiteiltäni. Niinpä netti- ja some-palvelut päättelevät, että olen persujen kannattaja, sillä minulle tuli viime vaalien aikaan paljon persujen mainoksia Facebookissa.

Sikäli algoritmi on oikeassa, että voisin hyvin olla persujen kannattaja. Olen keski-ikäinen heppu Hyvinkäältä, jossa persut oli suosituin puolue viime kevään vaaleissa.

Ei siis ihan huono päätelmä. Silti pieleen meni, minusta ei saa persua, se algoritmin olisi syytä oppia!

Algoritmi tekee oikeita ja systemaattisia havaintoja, mutta se voi tehdä myös vääriä päätelmiä. Se ei tunne motiivejani eikä ymmärrä minua.

Toinen kiinnostava esimerkki palveluiden tavasta tehdä datasta väärä päätelmä on saksalaisen taiteilijan kokeilu. Hän veti kadulla perässään pientä kärryä, jossa oli 99 matkapuhelinta. Google Maps päätteli, että kadulla on paljon autoilijoita ja ilmoitti, että siellä on ruuhka, vaikka mitään ruuhkaa ei ollut.

Algoritmien vääristä päätelmistä herää kysymys, voimmeko luottaa algoritmeihin ja dataan. Tekevätkö ne onnistuneita päätelmiä? Missä määrin algoritmeillä lopulta on valtaa meitä käyttäjiä kohtaan?

On tietysti paljon esimerkkejä, joissa algoritmi tekee onnistuneita päätelmiä. Ne voivat tunnistaa sairauden paremmin kuin lääkäri. Tosin annetaanko algoritmille valta ja vastuu, jos se vaikkapa tekee päätöksen siitä, korvaako vakuutusyhtiö sairauden vai ei?

Erinomainen onkin tutkija Airi Lampisen huomio, että puhumalla algoritmien vallasta vältytään puhumasta algoritmeista vallankäytön välineenä. Algoritmit ovat kuitenkin ihmisen tekemiä luomuksia ja ne eivät käytä valtaa, mutta niiden taakse voidaan piiloutua – vakuutusyhtiö voi mennä algoritmin päätöksen taakse piiloon, vaikka se on itse ohjelmoinut algoritmin.

Algoritmien valtaa saatetaan myös liioitella. Professori Esa Väliverronen kyseenalaisti algoritmien vallan ja väittää, että somekuplat perustuvat vahvemmin median käyttäjien omiin valintoihin kuin algoritmeihin.

Algoritmeistä ja datasta puhuttaessa on siis aina muistettava, kuinka inhimillinen ja yhteiskunnallinen toiminta, motiivit ja valta ovat kietoutuneet niihin. Ne eivät ole puhdasta teknologiaa. Ja usein ne ovat vielä hieman tyhmiä!

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Helmikuu 2020

Kuinka somehysteriaa voidaan selittää?

Somessa tunnetusti syntyy ylitsepursuavaa kommentointia jostain tunteita kirvoittavasta asiasta. Kyse on joukkojen toiminnasta, miltei joukkohysteriasta. Ilmiö on tuttu, mutta miten sitä voisi selittää?

Verkkovuorovaikutuksen pioneeritutkijat Russell Spears ja Tom Postmes väittävät, että verkossa tapahtuva kollektiivinen toiminta ei vaadi uusia psykologisia selitysmalleja. Heidän mukaansa kollektiivinen toiminta vaatii aina kolmea asiaa: jaettua sosiaalista identiteettiä, uskoa toiminnan tuloksellisuuteen sekä vihan ja epäoikeudenmukaisuuden tunteita.

Teknologia voi vaikuttaa näihin kaikkiin, vaikka sinällään perusprosessit ovatkin samanlaisia verkossa ja sen ulkopuolella.

Olennaista on, että verkko mahdollistaa tiettyä asiaa ajavien henkilöiden verkostoitumisen ja yhteisen sosiaalisen identiteetin rakentamisen ja jakamisen. Näin tapahtui esimerkiksi ravitsemukseen liittyen, kun karppaajat muodostivat verkostoja ja yhteisöjä, joissa rakentui ryhmäidentiteetti. Lopulta karppaus kasvoi yhteiskunnallisesti merkittäväksi ilmiöksi, joka muutti ihmisten ruokatottumuksia, ainakin hetkeksi.

Psykologisesti tärkeä huomio on, että verkko myös mahdollistaa ihmisten itsenäisen toiminnan verkostojen rakentamisessa. Itsenäisyys luo tunteen mahdollisuudesta vaikuttaa ja uskoa toiminnan tuloksellisuuteen, mikä on toinen ehto kollektiivisen toiminnan syntymiseen. Verkossa yhteisöt ja verkostot voivat syntyä helposti, kun samanmieliset ihmiset löytävät toisensa. Verkostolle syntyy oma verkkotila, joka vahvistaa ryhmäidentiteettiä ja tunnetta vaikutusmahdollisuuksista.

Kolmanteen tekijään kollektiivisen toiminnan taustalla eli vihan ja epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen verkko myös vaikuttaa. Viha ja suuttumus synnyttävät tehokkaasti klikkauksia ja reaktioita, joita some-alustat tarvitsevat toimiakseen.

Tutkittaessa poliittisten puolueiden ja niiden eduskuntavaaliehdokkaiden tunnereaktioita saaneita viestejä Facebook-sivuilta kävi ilmi, että viestien joukossa vihaisuus oli hallitseva tunne. Kävi myös ilmi, että vihaisuus oli hyvä keino saada viestit leviämään.

Lisäksi tiedot – tai huhut – erilaisista tapahtumista leviävät verkossa nopeasti, mikä lisää tunnereaktioita. Tästä hyvä esimerkki on maahanmuuttajien tekemät rikokset, jotka synnyttävät paitsi yleistä suuttumusta, myös tiiviimpiä ja organisoituneempia maahanmuuttajia vastustavia ryhmiä. Osa väitetyistä rikoksista on keksittyjä, mutta kollektiivisen toiminnan kannalta ne ajavat asiansa, eikä tietojen oikaiseminen enää muuta vihaa ja suuttumusta.

Pelkkä viha ja suuttumus ei kuitenkaan yksistään riitä joukkoliikkeen tai -hysterian syntyyn. Taustalla pitää olla jaettu sosiaalinen identiteetti ja usko, että osallistuminen tuottaa jotain tuloksia. Sosiaalisen identiteetin syntymiseksi ihmisillä pitää olla selvä käsitys meistä (hyvät ja järkevät ihmiset) ja heistä (tyhmät ihmiset).

Vaikka somehysteria ei näytä kovin organisoituneelta toiminnalta, yhteinen suunta ja nimittäjä siinä kuitenkin on. Pitkälti hysteria kiteytyy yhteiseen identiteettiin.

 

Lähde

Spears, Russell & Postmes, Tom (2015) Group Identity, Social Influence, and Collective Action online. Extensions and Applications of the SIDE Model. In Sundar, S.S. (Eds) The Handbook of the Psycjology of Communication Technology. John Wiley.

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Tammikuu 2020