Missä toivo on?

Viime aikoina on paljon siteerattu Aku Ankan puhuvaa koiraa, ”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä”.

On sotaa, konfliktia, väkivaltaa, inflaatiota, ilmastonmuutosta, työmarkkinariitaa, vihapuhetta, mutta suomalaisia taitaa huolettaa eniten valtiontalous ja velka!

Poliitikkojen puheissa Suomi on konkurssin partaalla, voimme vaan ihailla Kreikan kehittyvää taloutta. Elämme kuulemma yli varojen. Toisinaan puheissa luvataan pelastaa hyvinvointivaltio ja toisinaan taas hyvinvointivaltiota ei pidetä enää mahdollisena. Poliitikkojen puheissa on yksi synkkä tulevaisuus ja valtionvarainministerikin vain heiluttelee saksia.

Synkistelyyn ei sorru vain hallitus. Heikki Pursiainen toteaa tuoreessa kolumnissa osuvasti: ”Oikeiston puheissa Suomi on konkurssissa. Se on taantunut, lakannut olemasta Pohjoismaa. Nuoriso haluaa lähinnä elää tuilla ja varastella…Vasemmalla ja ammattiyhdistysliikkeessä meno ei ole paljon parempaa. Kaikki julkisen talouden sopeuttaminen on hyvinvointivaltion tuhoamista.”

Toivon katoaminen ei ole vain suomalainen ilmiö. Tunnettu globalisaation tutkija Arjun Appadurai jo lähes 20 vuotta sitten pohti toivon kadottamista. Hänen mukaansa demokratia perustuu visioon ja visio puolestaan toivoon. Nyt olemme kadottaneet sekä vision että toivon, mikä myös nakertaa demokratiaa.

Toivon katoamiseen liittyy osaltaan oikeistopopulismin nousu. Oikeistopopulismiin kuuluu kriisitietoisuuden lietsominen. Tämä tyyli on tosin tarttunut muihinkin. Politiikassa keskitytään poliittisten vastustajien haukkumiseen, eikä siinä ole toivolle tilaa.

Ei oikeastaan ole ihme, että varsinkin nuoret ahdistuvat. Maailmassa on paljon oikeita ahdistuksen aiheita ja kun tämän päälle kaikki puhe on synkkyyttä korostavaa, niin on siinä tulevaisuuden usko ja toivo koetuksella.  

Voisi kuvitella, että nyt on tilausta toivoa tuovalle politiikalle ja poliitikoille. Missä olisi se puolue tai poliitikko, joka sanoisi, että meillä on unelma ja visio, meillä on toivoa. Aika hiljaista on ollut.

Ehkä ihmiset kokevat, ettei toivoa paremmasta ole. Silloin varsinkin pitäisi luoda kuvaa paremmasta huomisesta, eikä vain elellä maailmanlopun tunnelmissa. Ei parempi huominen välttämättä toteudu, mutta ainakin sen tavoitteleminen on arvokasta ja tuo toivoa.   

Kyllä oppiminen oli ennen vaikeaa

Nyt on vihdoin tajuttu, ettei opiskelun ja oppimisen tarvitse olla vaikeaa ja aikaa vievää. Tai kyllähän asia on jo pitkään tiedetty esimerkiksi ministeriöissä, mutta kaiken maailman opettajat ja tutkijat ovat haranneet vastaan.

Nyt onneksi joka suunnalta putkahtaa uusia juttuja, joissa on ymmärretty oppimisen helppous.

Aloitetaan tuoreimmasta, ammattikorkeakoulussa tehdään 1–3 minuutin mittaisia videoluentoja TikTokiin. Juuri näin! Miksi kuluttaa puolitoista tuntia jonkin asian jaaritteluun, kun saman asian voi hoitaa muutamassa minuutissa ja vielä hauskasti TikTokissa. Pitkät luennot on niin last season!

Hyvä esimerkki videoiden voimasta on, jos esimerkiksi aivokirurgilla on asiakkaan kallo auki ja kirurgi yrittää muistella jostain luennolta, missä Wernicken alue on. Nyt hoitsu voi näyttää parin minuutin videon, homma hoituu sekä asiakastyytyväisyys nousee.

Toinen ajankohtainen: pääsykokeet. Ennen luettiin kirjoja (siis kirjoja!) pääsykokeisiin, mitä ajanhukkaa. Kohta voidaan mennä suoraan kokeeseen, ei aikavievää valmistautumista, paljon tehokkaampaa!

Oikeastaan pääsykokeita ei paljon tarvittaisi, kun kyllähän jokainen on jo lukion ekalla tehnyt uravalinnan – tai oikeastaan jo peruskoulussa, jotta osaa pyrkiä oikeaan lukioon. Silloinhan homma on selvä jo ajoissa, eikä pääsykokeita tarvita.

Myös täydennyskoulutus on menossa napakampaan suuntaan. Ennen aikuiskoulutustuella saatettiin opiskella pitkään. Siis yhteiskunta maksoi siitä, että jäätiin pois töistä opiskelemaan. Jopa maisterin tutkinnon saattoi suorittaa tuella, anna mun kaikki kestää. Nyt kaikki hoidetaan töiden ohessa, aikaa ja rahaa säästyy. Täydennyskoulutuksessa ei tarvita mitään laajoja koulutuksia, vaan tiettyyn tarpeeseen oikea asia, just-in-time!

Tohtorikoulutus on ollut aivan liian pitkäpiimäistä teorian ja metodien hinkkaamista. Nopeasti vaan tutkinto ja työelämään. Joskus tehtiin jopa viisi tutkimusartikkelia, hulluutta! Nyt on onneksi jo vähennetty kolmeen ja ehdotus kahdesta artikkelista on onneksi tehty. Myös kolmen vuoden aikaraja on hyvä – tosin sen pitäisi olla kaksi vuotta.

Avain kaiken tehostamiseen on tietenkin digi, jonka avulla tehdään kivoja ja helposti lähestyttäviä juttuja. Niitä voi sitten lukea tai katsoa missä itse haluaa, bussissa tai kun syöttää muksulle iltapuuroa.

Voitaisiin pikkuhiljaa luopua rakennuksista, kun opetus ja oppiminen hoituu somessa. Kaiken kukkuraksi digimatsku on hauskaa ja sitä voi pelillistää. Joskus tankattiin sosiologian kirjoista Allardtin nelikenttää, nyt voidaan tehdä interaktiivinen Allardtin nelikenttäpeli ja oppia kokeilemalla ilman lukemista.

Vielä sen sanon, että kirjoittamista pitää vähentää opiskelussa. Se vie hurjasti aikaa ja tekoäly tekee homman niin hyvin, että miksi ihmeessä ihmisen pitäisi sitä tehdä?

En kyllä kestä kuinka huikeaksi oppiminen on menossa, päästään pölyisistä kirjoista, ummehtuneista luentosaleista ja pitkäpiimäisistä tutkinnoista eroon!   

Muutosviestintää

Voiko organisaatioiden muutosviestinnästä sanoa mitään uutta? Tuskin, silti siitä kirjoitan. Minulta pyydettiin aiheesta lyhyt video, tässä sama asia tiiviinä tekstinä. Nyt siis viestintäkonsultin hattu päähän ja muutosviestinnän ohjeita latelemaan!

Mieti muutoksen kohde ja suunnittele viestintä sen mukaisesti. Käytännön työtapojen, asenteiden tai koko organisaation muutos vaativat erilaista viestintäotetta.

Muutostilanteessa viestinnällä on kolme tarkoitusta: muutokset edistäminen, organisaation toiminnan sujuvuuden takaaminen ja hyvinvoinnista huolehtiminen.

Kaikki ovat isoja ja välttämättömiä asioita. Jos jokin unohtuu, silloin joko organisaation toiminta häiriintyy tai muutos epäonnistuu. Jos vain panostetaan muutokseen, niin varsinaiset työt saattavat jäädä hunningolle.

Muista informoida, tietotyhjiössä on tilaa huhuille, väärälle tiedolle ja peloille. Toisaalta ei pidä informoida liikaa, sopiva määrä tietoa sopivassa kohdassa. Onkin oltava herkät tuntosarvet, milloin on sopiva hetki ja mikä on sopiva määrä tietoa. Pienempi paha on liikaa kuin liian vähän tietoa.

Muista dialogisuus eli kuuntele ja keskustele. Osoita, että aidosti kuuntelet ihmisten ajatuksia. Ihmiset pääsääntöisesti ovat fiksuja ja heillä on hyviä ideoita oman työnsä kehittämiseen, paljon parempia kuin kenelläkään muulla.

Tunteet ja muutosvastarinta kuuluvat muutokseen. Niiden tukahduttaminen suostuttelulla ja informaation jakamisella voivat vain lisätä negatiivisia tunteita. Parhaiten negatiivisia tunteita ja muutosvastarintaa ehkäisee se, että muutos näyttäytyy mielekkäänä! Eikä vain näyttäydy, muutoksen pitäisi tuottaa jotain parempaa.

Muutos ei muutu hyväksi pelkällä viestinnällä, vaan sen pitäisi aidosti tuottaa jotain parempaa. Jos muutos tuo mukanaan myös huonoja asioita, niitä on turha yrittää peitellä tai esittää ne parempina kuin ovatkaan. Ihmiset kyllä hoksaavat, jos huononnus yritetään kiillottaa parannukseksi.

Kaikki tämä vaatii läsnäoloa ja luottamusta. Ilman näitä ei dialogi, kuunteleminen ja tunteiden käsittely onnistu. 

Hyvään muutosviestintään ei ole yhtä reseptiä. Tilannetaju on huipputärkeää, samalla kuitenkin johtotähtenä on oltava muutoksen tavoite, töiden sujuvuus ja hyvinvointi!

Medialukutaito ei riitä

”Mitä parempi on lukutaito, sitä parempi on myös medialukutaito. Se on paras ase valeuutisten ja muun disinformaation selättämiseksi.” Näin totesi sivistysvaliokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Tuula Haatainen mielipidekirjoituksessaan. Tästä on helppo olla samaa mieltä, medialukutaidon ja ylipäätään lukutaidon merkitystä tuskin kukaan kiistää.

Medialukutaidon korostukseen liittyy kuitenkin riski, että nykyisessä kaoottisessa informaatioympäristössä selviäminen olisi ensisijaisesti ja jopa lähes kokonaan yksilön vastuulla. Vaikka yhteiskunta huolehtii mediakasvatuksesta, on myös paljon ikäluokkia, jotka eivät ole ikinä saaneet yhtään mediakasvatusta ja siten medialukutaidon kehittäminen on heidän omalla vastuullaan.

Medialukutaidon rinnalla olisikin korostettava yhteiskunnallista tasoa eli sitä, miten yhteiskuntaa rakennetaan sellaiseksi, ettei informaatioympäristö olisi näin sekava. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi digijättien entistä tiukempaa sääntelyä, jossa EU on edennyt hyvin muuhun maailmaan verrattuna. Digijätit pääsevät aivan liian vähällä, vaikka laiminlyövät disinformaation kitkemisen.  

Tärkeää on myös luottamus yhteiskuntaa ja sen instituutioita – mediaa, politiikkaa ja viranomaisia – kohtaan. Luottamus ei tietenkään ole sokeaa, vaan luottamukseen kuuluu myös kriittinen ajattelu.

Luottamus syntyy siitä, että kansalaiset kokevat olevansa osa yhteiskuntaa. Toisin sanoen osallisuuden kokemus on ratkaiseva luottamuksen synnyssä. Osallisuuden merkitys on helppo todeta, mutta vaikeampi toteuttaa. Ainakin pitäisi huolehtia, että puretaan syrjiviä käytäntöjä, rakenteita ja puhetapoja sekä huolehditaan erilaisista palveluista.

Pelkkä medialukutaito on myöskään riitä siksi, että hedelmällistä kasvualustaa disinformaatiolle tuottaa heikko yleissivistys. Olisi siis erittäin tärkeää huolehtia laajasta yleissivistyksestä: historian, yhteiskunnan, luonnon, uskontojen, psykologian, moraalisen ajattelun tuntemuksesta sekä kielten osaamisesta. Suomessa on perinteisesti ollut laajan yleissivistyksen painotus, mutta merkkejä koulutuksen välineellistymisestä ja jopa väheksymisestä on nähtävissä.

Työtä lukutaidon ja medialukutaidon kehittämiseksi on siis tärkeää jatkaa, mutta sen rinnalla pitäisi saada digijättien toiminnasta vastuullisempaa ja varsinkin huolehtia siitä, että mahdollisimman harva putoaa yhteiskunnan kelkasta.

Itsehoidon ja -opiskelun lumo

Tehostamisen ja digitaalisuuden hengessä meitä ohjataan entistä enemmän tekemään digitaalisilla välineillä asioita itsenäisesti. Opiskelu pitäisi hoitaa itsenäisesti verkossa, samoin mielenterveys. Hallitusohjelmassa halutaan tehostaa ”mielenterveystalo-palvelukokonaisuuden käyttöä alueilla (omahoito-ohjelmat ja verkkoterapiat).”

Odotukset digitaalisista itsenäisesti suoritettavista koulutuksista ja hoidosta ovat suuria. Suurelle määrälle ihmisiä tuotetaan verkkosisältöä, tehokasta ja halpaa – liian hyvää ollakseen totta?

Kuinka tehokkaita ja vaikuttavia itseopiskeluun ja -hoitoon tarkoitetut palvelut lopulta ovat?

Viime vuosina on tuotettu paljon laajoja avoimia verkkokursseja (MOOC Massive Open Online Courses). Arkikokemus ja myös tutkimukset osoittavat, että suoritusprosentit jäävät melko alhaisiksi, oppimistulokset jakautuvat voimakkaasti: parhaimmillaan ne tuottavat hyviä tuloksia ja heikoimmillaan ei lainkaan oppimista. MOOC-kursseilla näyttääkin pärjäävän ne, joilla on vahva sisäinen motivaatio ja hyvät itsesäätelytaidot.

Odotettu tulos siis, entäpä ne, joilla ei ole sisäistä motivaatiota tai taitoa itsenäiseen opiskeluun?

Monet MOOC-kurssit päätyvät Helpot nopat -sivulle, mikä voi tosin olla tarkoituskin. MOOC-kurssi tarjoaa helpon tavan tutustua johonkin asiaa ja voi parhaimmillaan herättää kiinnostuksen syvempään opiskeluun. Hieman kuitenkin olen huolissani, jos MOOC-kurssien tehtävä on tarjota helpot nopat.

Itse- ja omahoitojen osalta tutkimus on osoittanut, etteivät ne välttämättä ole kovin tehokkaita, ainakaan lasten ja nuorten mielenterveyden hoidossa. Tuoreessa katsauksessa tulos on hyvin selkeä:

”Toistaiseksi ei ole mitään näyttöä siitä, että itse- ja omahoidot olisivat vaikuttavia, saati yksinään riittäviä sellaiseen keskivaikeaan ja vaikeaan lasten ja nuorten oireiluun, jota terveydenhuoltojärjestelmä nyt hoitaa. Kun hoidon kohteena ovat keskivaikeat ja vaikeat oireet sekä vakavammat mielenterveyden häiriöt, teknologia ei tämänhetkisen tiedon perusteella voi korvata varsinaista kohtaamiseen perustuvaa hoitoa.”

On myös kehitetty paljon mielenterveyden digitaalisia oiremittareita, joissa on monia ongelmia, eivätkä ne korvaa ammattilaisten tekemiä arvioita. Digitaaliset oiremittarit voivat oikein käytettynä täydentää ja tehostaa oikeanlaiseen hoitoon pääsyä – hoidon hintaa mielenterveysoireita mittaavat sovellukset eivät kuitenkaan vähennä.

Pointtini ei ole lytätä itsenäistä opiskelua ja hoitoa, mutta olisi kuunneltava tutkimusta ja realistisesti nähtävä itseopiskelun- ja hoidon mahdollisuudet ja rajat. Kuten niin usein, odotukset teknologian suhteen ovat ylisuuria. Toivottavasti hallitus lukee blogini ja muuttaa tekstejä hallitusohjelmasta! 🙂  

Hoito, terapia ja osa opetuksesta perustuu kohtaamiseen ja vuorovaikutukseen, jota on hankala korvata itsenäisellä tekemisellä. Tietysti kohtaaminen voidaan mielekkäästi siirtää verkkoon. Korona-aika tosin opetti, ettei pelkkä verkkovälitteinen kohtaaminen ole meille ihmisille hyväksi.  

Konsultit viranhaltijoina

Alkuvuonna on uutisoitu hyvinvointialueiden käyttävän huomattavan paljon konsulttipalveluita. Pirkanmaan hyvinvointialueen tarkastuslautakunnan mukaan ”konsultteja on tarvittu lähes kaikkeen toiminnan kehittämiseen”.

Keski-Uudenmaan hyvinvointialueella (Keusote) kului vuonna 2023 konsulttipalveluihin noin 7,2 miljoonaa euroa tammi–syyskuun aikana.

Uutisten perusteella toimittajilla on ollut vaikeuksia saada selville konsulttipalveluista tarkempia tietoja, eikä oikein kenelläkään tunnut olevan kokonaiskäsitystä konsulttitoiminnan tarpeista, sisällöstä ja kilpailutuksista. Ongelmiakin on, sillä Kilpailu- ja kuluttajavirasto katsoi, että Vantaan ja Keravan hyvinvointialue (Vake) rikkoi hankintalakia hankittuaan Sarastialta henkilöstöhallinnon palvelut 9 miljoonalla eurolla.

Listaa runsaasta ja osin ongelmallisesta konsulttipalveluiden käytöstä voisi varmaankin jatkaa. Myös kuntatasolla käytetään konsultteja paljon erilaiseen suunnitteluun. Ilmiö ei siis ole uusi, mutta korostunee hyvinvointialueiden luomisvaiheessa.

Konsulttien käytölle on toki hyviä perusteluita. Julkisissa organisaatioissa ei ole kaikkea tarvittavaa osaamista, eikä välttämättä riittävästi henkilöstöä. On varmasti kaikkien etu, että suunnittelutyötä tekee mahdollisimman osaava henkilö.

Itse olen kaupunginvaltuutettuna lukenut lukuisia konsulttiselvityksiä. Osa on hyvin tehtyjä, osa ei ja ihan kaikkia en edes ymmärrä – esimerkiksi rakennesuunnitteluun liittyviä.

Ongelma on, etten valtuutettuna tiedä mitä on keneltäkin tilattu, miksi ja millainen on toimeksianto. Konsulttien selvitykset tulevat päätöksentekoon valmiina paketteina, joita pidetään ”Jumalan sanana”. Päätösten esittelyssä vedotaan konsulttiselvitykseen neutraalina totuutena, vaikka neutraaleja ne eivät tietenkään ole.

En kuitenkaan voi kysyä konsultilta mitään, koska hän ei ole mukana päätöksenteossa. Usein kiinnostaisi myös konsultille tehty toimeksianto, sillä toisinaan selvityksen lopputulema on varsin sopiva viranhaltijoiden tavoitteisiin. Kärjistäen voisi sanoa, että konsultilta saadaan pahimmillaan tilattua perusteet päätösesitykselle.

Konsulttien käyttöön julkisella sektorilla on kiinnitetty jo pidempään huomiota. Hanna Kuusela ja Matti Ylönen julkaisivat vuonna 2013 teoksen Konsulttidemokratia – Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton. Kirjassa tarkastellaan, kuinka konsulttien käyttö helposti siirtää päätösten valmistelun julkisuuden ulottumattomiin. Demokratia on uhattuna, kun valta siirtyy vastuusta riisutuille konsulteille.

Konsulttien käyttö on kuitenkin välttämätöntä, varsinkin erityistä osaamista vaativissa asioissa, kuten tietojärjestelmissä tai vaikkapa kuntokartoituksissa. Päätöksenteon läpinäkyvyyden, vastuullisuuden ja siis viime kädessä demokratian kannalta olisi tärkeää tehdä riittävä määrä valmistelua virkatyönä. Tämä vaatii osaavaa työvoimaa, joka kuitenkin siirtyy yksityiselle tekemään selvityksiä julkiselle sektorille – paremmalla palkalla ja vailla virkavastuuta.  

Talonvaltaus mediatapahtumana

Aamu lähti reippaasti liikkeelle, kun opiskelijat ilmoittivat vallanneensa Helsingin yliopiston päärakennuksen. Pian some täyttyi valtauksesta kertovista sisällöistä ja nopeasti myös uutismedia alkoi raportoimaan.

Kannustuksen seassa myös kyseltiin, onko valtauksen kohde oikea, kun mielenilmaus on hallituksen politiikkaan vastaan. Lisäksi irvailtiin pienelle aktiivien määrälle.

Oliko valtaus siis oikeaan osunut ja onnistunut?

Opiskelijoiden mielenilmauksessa on hyvin oivallettu nykyisen mediasysteemin ja hybridin mediatapahtuman luonne.

Olennaista on saada huomiota ja sisällöt kiertoon hybridissä mediaympäristössä. Pitää siis tehdä jotain, jolla saadaan suuri huomio. Viestintään pitää tehdä monella tavalla, myös perinteiset tavat kannattaa muistaa. Opiskelijat tekivät vanhan kunnon tiedotteen.

Valtaus herätti somen lisäksi valtakunnalliset mediat, joissa kaikissa oli juttuja, joissain useampia. Jotkin välittivät suoraa lähetystä valtauksesta, varsinkin kun yliopiston rehtori kävi puhumassa valtaajille. Vierailusta levisi laajalti yliopiston välittämä kuva. Iltapäivällä opiskelijat olivat 6. suosituin teema Twitterissä (nykyinen nimi X on hankala käyttää).

Tällaisessa tapauksessa osallistujien määrä ei ole tärkein kriteeri, vaan huomion saaminen – tietysti suurella ihmismäärällä voi edelleen olla vaikutusta mielenilmauksissa.

Oliko sitten oikein vallata yliopiston päärakennusta? Mitä muuta opiskelijat olisivat voineet vallata? Valtioneuvosto olisi ollut sopivin kohde, mutta sinne ei niin vaan mennä.  

Tempaus sai siis hyvin huomiota ja sympatiaa. Tietysti joukossa on väsähtäneitä menkää töihin -kommentteja. Toinen kysymys sitten on, vaikuttaako valtaus poliittisiin päätöksiin. Vaikea keksiä parempaa keinoa saada opiskelijoiden asiaa päivän uutisagendalle, se ehkä ärsyttääkin joitakin.

Valtaus herättää kannustusta tietysti siksi, että opiskelijoiden tilanne on hankala. Korona otti heillä erityisen paljon voimille ja nyt kun elämä on palannut normaalimpaan, niin mattoa vedetään jalkojen alta kiristämällä toimeentuloa.

Sanat ovat tekoja

Viime aikoina olemme saaneet kuulla, että rasistinen puhe on vain ollut harkitsemattomia sanavalintoja tai huumoria. Sanat nähdään todellisuudesta irrallisena asiana. Usein sanotaan, että teot ratkaisevat, eivät sanat.

Näin asia ei ole. Sanat ovat olennainen osa sosiaalista ja yhteiskunnallista toimintaa. Sanoilla luodaan todellisuutta. J. L. Austinin klassikkoteoksen nimi on kuvaava: How to do things with words.

Toisiin ihmisiin vaikutetaan sanoilla. Voimme sanoa toiselle ihmiselle ”sulkisitko ikkunan” ja hän sulkee. Sanoilla saadaan aikaiseksi paljon muutakin: ihmiset ostamaan tuotteita ja palveluita, äänestämään, vihaamaan, rakastumaan ja jopa sotimaan. Aikamoinen voima sanoilla. 

Ihmisryhmiä nimeämällä ja luokittelemalla luodaan stereotyyppistä kuvaa kyseisestä ryhmästä. Sanat vaikuttavat siihen, miten suhtaudumme eri ihmisryhmiin ja miten heitä kohtelemme.

Ihmisen psykologiakaan ei siis ole irrallinen sanoista. Monet mielenliikkeemme tarvitsevat sanoja, jotta pystymme ne nimeämään ja edes jotenkuten ymmärtämään. Sanoilla myös luomme kuvaa siitä, millaisia itse olemme ja millaisia toiset ovat. Toisin sanoen sanat ovat tärkeä identiteetin rakennusaine.

Hallituksen rasismitiedonanto on myös sanallinen teko. Se ei kuitenkaan ole vakuuttanut, vaikka sisältö sinänsä on kannatettava. Sanoja onkin tarkasteltava ympäristössään, sillä sanat eivät synny tyhjiössä. Syy hallituksen tiedonannolle oli ulkoinen kritiikki ja sen tavoite on pitää hallitus kasassa, ei niinkään puuttua rasismiin, minkä vuoksi hyvät sanat eivät vakuuta.

Kun seuraavan kerran joku poliitikko sanoo, että nehän olivat vain sanoja, hänet voisi passittaa yhteiskunta- tai käyttäytymistieteen peruskurssille. Kaikki edellä kirjoittamani on nimitäin aivan peruskauraa, jonka kyllä moni poliitikkokin ymmärtää. Kyse onkin yrityksestä irrottaa sanat omasta toiminnastaan ja väistää vastuuta. Ihan näin helpolla meitä ei sumuteta! 

Hankkeet someen – onko wörttiä?

Hankkeille pitää tietenkin luoda Facebook- ja Twitter/X-profiilit, ehkä myös Instagramiin, blogiin pitää kirjoitella ja jos oikein trendikkäitä ollaan, niin tietysti TikTok-videoita tekemään! Kun kaikki on luotu, pitäisi jostain saada seuraajia, siis muitakin kuin projektin työntekijöitä.

Onko kaikki siis vaivansa arvoista, onko wörttiä? (kirjoittaja yrittää olla some-henkisen rento ja käyttää nuorisonkin suosimaa puhekielistä ilmaisua)  

Hankeviestinnän oppaat julistavat, että some on tehokas keino saada näkyvyyttä. Lisäksi someviestintä on tehokas ja halpa tapa tavoittaa laajoja massoja nopeasti.

Kyllä some tämän potentiaalin tarjoaa, mutta potentiaali toteutuu harvoin. Hälyä somessa on paljon, miten erottua, miten tavoittaa laajat massat tai miten löytää hankkeelle olennainen kohderyhmä?

Somella voidaankin saada näkyvyyttä, mutta saadaanko vaikuttavuutta? Hankkeiden tavoite on kuitenkin vaikuttaa ihmisiin, organisaatioihin tai yhteiskuntaan. Voidaan tietysti ajatella, että ilman näkyvyyttä ei saavuteta vaikuttavuutta. Ja voihan pelkkä näkyvyyskin olla tavoite.   

Somen kanssa hankkeet törmäävät ainakin seuraaviin ongelmiin.

Some on ihmiskeskeinen, ihmiset kiinnostavat. Hankkeen profiili on helposti virallisen tylsä. Pitää olla todella kekseliäs ja aktiivinen, jotta hankkeen profiili herättää kiinnostusta – näitäkin esimerkkejä kyllä on.

Toiseksi on vaikea löytää sopivaa tai sopivia some-palveluita. Vaatii paljon työtä luoda kiinnostava profiili ja laaja verkosto FBssa tai ”Linkkarissa” (siis LinkedIn, taas kirjoittajalla rento tyyli!). Twitter/X on ainoa avoin palvelu, jossa hanke voisi saada ääntään kuuluville, myös esimerkiksi päättäjien suuntaan.

Twitter/X on kuitenkin toimintaperiaatteiltaan sen verran arveluttava, että hankkeet joutuvat pohtimaan, haluavatko olla mukana näin epäeettisessä toiminnassa.

Suuri kysymys on, tavoittaako somen kautta oikeat kohde- ja sidosryhmät? Usein sanotaan, että esimerkiksi nuoret löytyvät somen kautta. Tohdin epäillä, että hankkeen Twitter/X-profiili löytäisi ja puhuttelisi nuoria. Myös päätöksentekijöihin tai asiantuntijoihin vaikuttaminen somen kautta tuntuu kovin optimistiselta ajatukselta.  

Kaiken tämän pessimismin jälkeenkin uskon, että hankkeet voivat viestinnässään ja vaikuttavuuden tavoittelussaan saada somesta lisäarvoa. Tällöin hankkeen tavoitteiden, kohderyhmien sekä tekijöiden osaamisen ja motivaation pitää osua kohdilleen.

Väitän kuitenkin, että monille hankkeille some on melko turha. Jos somesta ei ole nähtävissä lisäarvoa, pitäisi olla rohkeutta ajan hengen vastaisesti hylätä some ja panostaa vaikuttavampiin viestinnän ja vuorovaikutuksen muotoihin.   

Kuka koulusta saa puhua? Ja miten?

Suomalaisesta koulusta ja sen kriisistä on puhuttu ja kirjoitettu paljon. Meillä kaikilla on mielipiteitä koulusta – olemmehan kaikki olleet koulussa.

Opettajat ovat kokeneet, ettei heidän äänensä kuulu riittävästi koulukeskustelussa. Hesari tarttui asiaan ja julkaisi laajan jutun, johon oli haastateltu opettajia.  

Opettajien näkökulman huomioiminen herätti kritiikkiä siitä, ettei lapsia kuulla ja heitä vain syytetään ongelmista.

Koulukeskustelussa on jatkuvasti ollut läsnä kysymys siitä, kenellä on asiantuntemusta koulun asioista ja kuka siitä oikeastaan saa keskustella? Hesarin juttu nosti tämän kysymyksen jälleen esille.

Tietyn alan asiantuntijoiden joukkoa kuvataan usein ns. episteemisen yhteisön käsitteellä. Episteeminen yhteisö voi muodostua virallisesti tunnustetun akateemisen osaamisen ympärille, mutta myös maallikoiden muodostaman verkoston ympärille. Olennaista on, että episteeminen yhteisö määrittelee oikean ja pätevän tiedon, sen alkuperän ja varsinkin sen, kuka tai mikä on luotettavan tiedon lähde.

Hesarin jutun yhteydessä episteemisen yhteisön määrittely näkyi aineiston koon ja edustavuuden arviointina. Vaikka jutussa korostettiin, ettei se ole tutkimus, arvioitiin sitä kuitenkin tutkimusaineiston perusteella.

Tämä kuvaa hyvin koulukeskustelun episteemisen yhteisön rajausta: koska Hesarin jutun aineisto ei ollut tieteellisesti pätevä, sen sisältö ei myöskään ole pätevää, eikä toimittajan tekemä selvitys kelpaa päteväksi tiedoksi.

Journalistinen juttu ei siis sovi akateemiseen kouluasiantuntijuuden episteemiseen yhteisöön. Tämä tuotiin osuvasti esille eräässä tviitissä: ”On huolestuttavaa, että koulun ammattilaiset toistelevat median olkiukkoja omaa työtään ohjaavana normina.”

Episteemistä yhteisöä rajataan toki kaikilla aloilla, esimerkiksi taloustieteilijät ovat puolustaneet omaa asiantuntijuuttaan ja yhteisöään Twitterissä vedoten vahvasti tutkimusmenetelmälliseen osaamiseen. Hieman samaa piirrettä on nyt nähtävissä koulukeskustelussa.

Myös puhetavan määrittely kuuluu episteemisen yhteisön rajaamiseen. Keskustelussa näyttäisi olevan myös vahva normi, miten koulusta saisi keskustella. Ei saisi mainita ongelmia, ei todeta vanhemmuuden olevan hukassa, ei moittia lasten pitkäjänteisyyden ja sinnikkyyden vähentymistä.

Ymmärrän toki, että näillä diskursseilla tuotetaan sosiaalista todellisuutta ja oppilaiden identiteettejä, millä voi olla haitallisia seurauksia. Mutta entäpä, jos koulussa on ongelmia, vanhemmuus on hukassa tai lasten pitkäjänteisyys on vähentynyt?

On selvää, että myös opettajien keskuudessa on oman yhteisön puhetapa, jossa korostuu käytännön työn merkitys ja varsinkin se, että käytännön työn kautta syntyy todellinen ymmärrys opettajan työstä.

Näyttää siis siltä, että opettajien ja tutkijoiden normit suotavista puhetavoista poikkeavat toisistaan. Käytännön työtä tekevien opettajien ja tutkijoiden välillä on ainakin julkisen keskustelun perusteella jännitteitä, molemminpuolista nokittelua on nähtävissä. Se on ikävä piirre, kun voisi kuvitella, että dialogilla koulua saataisiin kehitettyä eteenpäin.

Olisi tunnustettava erilaiset asiantuntijuuden lajit ja erilaisen tiedon arvo koulun kehittämisessä. Opettajilla on paljon käytännöllistä tietoa työstään ja he tuntevat parhaiten arjen työn ongelmat. Tutkijoilla puolestaan on tutkimusaineistojen pohjalta laaja näkemys koulumaailmasta.