Bisnesjohtamisen sosiaalipsykologiaa

Luulisi, että bisnesjohtamisen kirjoissa puhutaan paljon liiketaloudesta ja strategisoita. Mutta niissä käsitelläänkin sosiaalipsykologiaa ja viestintää. Otokseni bisneskirjoista ei tosin ole kovin suuri, olen viime vuosina lukenut muutamia suomalaisten menestyneiden johtajien kirjoja, kuten Matti Alahuhdan Johtajuus, Jorma Ollilan Mahdoton menestys ja nyt viimeisimpänä Risto Siilasmaan Paranoidi optimisti.

Ollilan mukaan toimitusjohtajalla on kolme tärkeää tehtävää: viestintä, viestintä ja viestintä. Ollila korostaa myös arvoja kaiken toiminnan lähtökohtana. Alahuhta painottaa ihmisten ja organisaation virettä eli käytännössä positiivista asennetta ja kiinnostusta ihmisten kehittämiseen. Siilasmaa puolestaan teroittaa vuorovaikutuksen merkitystä organisaation kaikilla tasoilla.

Kaikissa kirjoissa on kuitenkin yksi teema ylitse muiden: luottamus. Ilman sisäistä ja ulkoista luottamusta organisaation toiminta käy kirjoittajien mukaan mahdottomaksi. Kun kilpailu on kovaa yhtiön sisällä ja ulkopuolella, luottamus ei ole itsestäänselvyys.

Ihmiset kilpailevat omasta asemastaan organisaation sisällä, eikä kollegoiden motiiveihin voi aina luottaa. Yhteistyökumppaneiden tavoitteisiin ei myöskään voi aina luottaa, ne kun saattavat olla myös kilpailijoita. Aikanaan eräät organisaatiotutkijat osuvasti sanoivat, että luottamus on kuin liima, joka pitää organisaation kasassa.

Luottamuksen korostus on kaikissa kirjoissa sen verran vahvaa, että siitä uhkaa tulla kaiken selittävä, hieman mystinen voima. Luottamuksen olemusta, syntyä ja ylläpitämistä ei välttämättä eritellä sen tarkemmin. En suinkaan kiistä luottamuksen merkitystä, mutta voisihan siitä kirjoittaessa hyödyntää runsasta tutkimusperinnettä, joka liittyy luottamukseen.

Sosiaalipsykologia tuli kiinnostavasti esille myös Nokian kriisiin liittyen. Siilasmaan selostus Nokian hallituksesta (vuodesta 2008 eteenpäin) on kuin oppikirjakuvaus ns. ryhmäajattelusta. Tämä Irving Janisin vuonna 1972 luoma käsite kuvaa tilannetta, jossa johtavassa asemassa oleva kyvykkäiden ihmisten muodostama ryhmä tekee huonoja päätöksiä. Ryhmä on eristäytynyt, ulkoinen paine on kova ja sillä on voimakas johtaja. Ryhmää hallitsee haavoittumattomuuden tunne, itsesensuuri ja stereotyyppinen näkemys ulkoryhmistä (kilpailijoista).

Tämän seurauksena vaihtoehtoja ja tavoitteita ei tarkastella riittävästi, riskejä ei huomioida ja varasuunnitelmat jätetään tekemättä. Nokian hallituksessa kävi juuri näin, ainakin Siilasmaan kirjan mukaan. Omaan ylivoimaisuuteen uskottiin sokeasti, kriittiset kysymykset estettiin, eikä kilpailijoita pidetty varteenotettavina. Lopputulos onkin kaikkien tiedossa. Hallituksessa olisi kaivattu sosiaalipsykologista osaamista!

Sosiaalipsykologian ja viestinnän korostuminen ei kuitenkaan tarkoittane sitä, että pelkästään niillä johdetaan yrityksiä. Kirjoissa saattaa hämärtyä se, että bisneksen perusta on teknisessä, liiketaloudellisessa ja yritysstrategisessa osaamisessa. Kirjoittajat ovat insinööritaustaisia ja ovat kokemuksen – ja ehkäpä yrityksen ja erehdyksen kautta – löytäneet sosiaalipsykologian ja viestinnän merkityksen.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Maaliskuu 2019

Huippututkimus ja riittämättömyyden tunne

Akateemiseen maailmaan – kuten moneen muuhunkin – kuuluu kilvoittelu paremmuudesta. Tällä vuosituhannella akateemisessa maailmassa huipulla olemisen ja erinomaisuuden korostus on kuitenkin noussut uudelle tasolle. Kaikkien pitäisi olla aktiivisia ja tuotteliaita tutkijoita, jotka ovat kansainvälisesti verkottuneita, innostavia opettajia, dynaamisia oman alansa some-keskustelijoita, verkko-opetuksen kehittäjiä ja tietysti lisääntyvien hallinnollisten hommien hoitajia.

Olen usean kollegan – niin väitöskirjantekijän kuin kokeneemman tutkijan – kanssa keskustellut kiinnostavasta ilmiöstä: paineesta tehdä paremmin ja enemmän. Painetta harvoin sanotaan ääneen, mutta se tulee vaivihkaisesti esille ja se on helposti tunnistettavissa.

Keskusteluissa on noussut esille riittämättömyyden tunne. Vaikka kuinka paljon tekisi, aina jää tunne, että vielä voisi tehdä enemmän. Pitäisikö tehdä yksi hankehakemus lisää tai työstää artikkelia? Riittämättömyyden tunne vaikuttaa olevan tilanteesta ja uravaiheesta riippumaton. Vakituinen työsuhde ei tätä monenkaan kohdalla helpota.

Akateemisessa maailmassa moni tekee työtä kutsumuksesta ja satsaa siihen paljon. Kyse on elämäntavasta. Sitten on paljon ihmisiä, jotka tekevät työnsä hyvin ja uppoutuen, mutta kuitenkin kyse on työstä. Tällöin illat ja viikonloput käytetään enimmäkseen muuhun toimintaan kuin työhön. Mutta ajatus pään sisällä ei vapaa-ajallakaan katoa: pitäisi tehdä enemmän (julkaisuja).

Uupumus ei ole täysin tuntematon vieras yliopistoissakaan. Ihmiset sinnittelevät, ovat ehkä välillä sairaslomalla ja sitten jatkavat. Vapaa työn luonne tarkoittaa monelle sitä, että voi vapaasti olla mukana kaikessa mahdollisessa ja välillä mahdottomassakin.

Olen usein ajatellut, että pitääkö kaiken olla huippua, eikö hyvä riitä? Kaikki ei käsittääkseni voi olla huipulla – ellei ole erityisen lavea huippu. Maailmassa on noin 17 000 yliopistoa, Helsingin yliopiston ranking-sijoitus keikkuu noin sijalla 70. Eikö se riitä?

Erinomaisuuden ja riittävän hyvän problematiikkaa sanoitti Antti Eskola hyvin viimeisessä kirjassaan. Hän puolusti riittävyyden eetosta, kun nyt vallalla on erinomaisuuden eetos. Hyvinvointi lisääntyisi, jos hyväksyisimme työnteossa, lasten kasvattamisessa, harrastuksissa, itsemme kehittämisessä ja treenaamisessa riittävyyden eetoksen.

Tavallinen yliopistonlehtori ei helpolla muutu koko maailman tuntemaksi huippututkijaksi tai 50-kymppisen ei tarvitse treenata kuin nuoren urheilijan. Silti tuo yliopistonlehtori voi olla riittävän hyvä opettaja ja tutkija tai 50-kymppinen voi olla ikäisekseen riittävän hyvässä kunnossa. Ja nämä viimeisten virkkeiden hahmot ovat täysin hypoteettisia, vaikka niistä löytyy hämmentävästi yhtymäkohtia itseeni!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Tammikuu 2019

Onko avoin viestintä aina hyvästä?

Avoin ja runsas viestintä ja vuorovaikutus lisäävät tehokkuutta, hyvinvointia ja kaikkea hyvää. Tätä virkettä ei juurikaan kyseenalaisteta. Kuitenkin monia asioita jätetään viestimättä.

Avoimuuden vastakohta on viestimättä jättäminen eli nonkommunikaatio, joka on antropologi Gregory Batesonin muotoilema käsite. Batesonin oivallus oli nonkommunikaation suojaavuus. Viestimättä jättäminen suojaa yksilöitä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja yhteisöjen olemassaoloa. Meidän ei kannata sanoa kaikkea, mitä ajattelemme toisista ihmisistä. Bisneksessä ei kannata paljastaa kaikkea, ainakaan kilpailijalle. Esimiehen ei ole hyvä kertoa alaisilleen kaikkea, varsinkaan toisista alaisista.

Nonkommunikaatio perustuu viestinnän prosessimallin kritiikkiin: kommunikoimatta jättäminen ei ole merkki kommunikaation epäonnistumisesta, vaan se voi olla merkki sosiaalisen tilanteen, yhteisön tai järjestyksen ylläpitämisestä. Viestimättä jättäminen voi olla yhtä tarkoituksellista kuin viestiminen.

Nonkommunikaatiota on kaikille elämänaloilla ja se on jopa välttämätöntä. Toisaalta siitä pyritään eroon lisäämällä viestinnän avoimuutta. Olisi syytä pohtia, milloin kannattaa olla avoin ja milloin ei? Kiinnostavaa on pohtia nonkommunikaation merkitystä ja tehtäviä. Päätyisivätkö työyhteisöt kaaokseen, jos viestintä olisi täysin avointa?

Digitaalisissa välineissä nonkommunikaatio saa uusia muotoja. Toisen viestiin vastaamatta jättäminen on helpompaa kuin kasvokkain. Sähköpostiin tai Whatsapp-viestiin vastaamatta jättäminen voidaan kokea varsin loukkaavana, vaikkei sitä sellaiseksi ole tarkoitettu.

Älypuhelimien mahdollistaman useiden sovellusten myötä olemme jatkuvasti läsnä tai saavutettavissa. Tai ainakin syntyy tällainen vaikutelma. Voi olla, että kyse on illuusiosta jatkuvasta valmiudesta vuorovaikutukseen – tosiasiallista valmiutta ei ole. Nonkommunikaatio voi toisinaan yksinkertaisesti johtua siitä, että emme välttämättä pysty tai ehdi vastaamaan.

Meille suomalaisille nonkommunikaatio on tuttua – ehkä liiankin tuttua: ”Vaikeneminen on kultaa” tai ”ei tehrä tästä ny numeroo.” Stereotypia puhumattomista suomalaisista voi pitää paikkansa, mutta olisi hyvä nähdä puhumattomuuden tausta ja kulttuuriset syyt.

Lopuksi haluan korostaa, etten nonkommunikaation tarkastelulla halua puolustella puhumattomuutta tai hiljaisuuden kulttuuria. Pyrkimykseni on tuoda esille nonkommunikaation mahdollisia suojaavia ja hyödyllisiä merkityksiä niin yksilöiden kuin yhteisöjen kannalta.

Lähteet:

Ketola, Kimmo; Knuuttila, Seppo; Mattila, Antti & Vesala, Kari Mikko (2002) Puuttuvat viestit. Nonkommunikaatio inhimillisessä vuorovaikutuksessa. Gaudeamus.

Couldry, Nick & Hepp, Andreas (2017) The Mediated Construction of Reality. Polity.

2 kommenttia

Kategoria(t): Tammikuu 2019

Sananvapaus ja kritiikki

Julkisessa keskustelussa sananvapaus käsitetään toisinaan niin, ettei esitettyjä näkemyksiä ja mielipiteitä saisi kritisoida. Viimeksi näin kävi muutama päivä sitten, kun Hesarissa joukko lääkäreitä arvioi kriittisesti Antti Heikkilän uusimaan kirjan tietoja. Tähän kritiikkiin Heikkilä totesi, että ”miksi minua kohdellaan näin? Kertoo, ettei jostakin saa puhua”.

Sananvapaus ei tarkoita, ettei esitettyjä näkemyksiä saisi kritisoida. Suomen lain mukaan ”sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”.

Kyllähän Heikkilä on saanut käyttää sanavapauttaan: hän on esiintynyt paljon mediassa, kirjoittaa blogia ja julkaisee kirjoja. Viimeisimmän kirjan julkaisi suuri Suomalainen kustantamo Otava (joka muuten sai ansaitusti Heikkilän kirjan julkaisemisesta Huuhaa-palkinnon).

Sananvapauden rajoittamisesta valittavat usein myös maahanmuuton vastustajat. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, varsin vapaasti he saavat ilmaista ja julkistaa mielipiteitään. Mutta osa tästä sisällöstä täyttää rikoksen tunnusmerkit, jolloin viestejä on poistettu – tosin jälkikäteen.

Kun ihminen käyttää sananvapauttaan, asettaa hän silloin sanomisensa keskustelun ja kritiikin kohteeksi. Koska kaikilla muillakin on sananvapaus, saavat he vapaasti kritisoida toisten sanomisia (kunhan eivät riko lakia). Tätä eivät selvästikään kaikki ole sisäistäneet. Niin usein saa lukea kommentteja, että ”tästä ei saa puhua Suomessa” tai ”minulta viedään sananvapaus”, kun esitettyjä näkemyksiä kritisoidaan.

Kritiikki ei vie kenenkään sananvapautta. Kritiikin kohteena ovat esitetyn väitteen perustelut. Julkisen keskustelun ideaalina pidetään yhteiskuntafilosofi Jürgen Habermasin ”paras argumentti voittakoon” -periaatetta. Julkisessa keskustelussa erilaiset argumentit kilpailevat ja ideaalitilanteessa paras voittaa. Käytännön elämä ei tietysti näin toimi, erilaiset argumentit elävät rinnakkain, joku vahvempana, joku heikompana.

Sananvapauteen kuuluu kritiikin ja erilaisten mielipiteiden sietäminen. Tämä ei tarkoita niiden hyväksymistä. Jos havaitsee huonosti perusteluja mielipiteitä, pitäisi ne ampua alas paremmilla argumenteilla. Ongelma on, että moni keskustelu – varsinkin netissä – ei noudata hyvän argumentaation periaatteita. Silti jaksan uskoa hyvä argumentaation voimaan, öyhöttäminen ja uhriutuminen eivät kanna pitkälle!

2 kommenttia

Kategoria(t): Joulukuu 2018

Facebook siivoustalkoissa – tuleeko puhdasta?

Facebook on tänä vuonna joutunut hankaluuksiin. Keväällä kävi ilmi käyttäjätietojen myyminen Cambridge Analyticalle. Tietoja käytettiin USA:n vaaleissa ja Brexit-kansanäänestyksessä. Loppukeväästä EU:n tietosuoja-asetus GDPR velvoitti Facebookin ja tietysti kaikki muutkin palvelut huolehtimaan käyttäjien yksityisyydestä. Lisäksi FB:n käyttäjämäärä näyttää joiltain osin vähentyneen, tästä käytiin Suomessa alkusyksystä vääntöä.

Facebook onkin ryhtynyt siivoamaan. Yhdysvaltojen vinkkelistä vaalit oli erityisen hankala tapaus. Tässä Mark Zuckenbergin kirjoituksessa on lueteltu moni vaaleissa ilmenneitä ongelmakohtia sekä toimenpiteitä, joihin FB on ryhtynyt.

Erityisenä ongelmana on valetilit, väärä informaatio sekä läpinäkyvyyden puute. Zuckebergin sanojen mukaan he ovat poistaneet miljoonia valetilejä lähes saman tien niiden perustamisen jälkeen.

FB haluaa myös tehdä kussakin maassa viranomaisten ja järjestöjen kanssa yhteistyötä. Suomessa FB on tarjonnut työkalujaan Faktabaarin käyttöön, joiden avulla sosiaalisen median alustoja voidaan tarkkailla paremmin.

FB hakee yhteistyökumppaneita eri maissa, Suomessakin he toivovat lisää yhteistyötä. Heidän edustajansa kiertää Suomessa puhumassa ja hakemassa kumppaneita. Vaarana tietysti on, että työ ulkoistetaan muille tahoille. Ehdoton plussa on, että esimerkiksi Suomessa FB tekee yhteistyötä mediakasvatusta ja lasten suojelua toteuttavien organisaatioiden kanssa.

FB on myös julkaissut verkko-opiskelumateriaaleja palvelun parempaan käyttöön, tosin lähinnä uran ja bisneksen kannalta.

Skeptikko voi tietysti kysyä, kuinka aitoa FB:n toiminta on? Haluavatko he todella suojella demokratiaa, kuten Zuckenberg kirjoittaa? Uskottavuutta tuskin lisää se, ettei Zuckenberg ole suostunut osallistumaan International Grand Committee on Disinformation -nimisen komitean perustamiskokoukseen.

Olipa motiivi mikä hyvänsä, ovat toimet hyviä. Niitä olisi tietysti pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin. Suuri kysymys on, tuleeko puhdasta? Siivoustalkoot eivät ole pelkästään FB:n hanke, sillä samanlaiset siivoustalkoot ovat menossa Twitterissä.

Sekavaa näyttää olevan myös yhtiön sisällä, ehkä siivoaminen pitäisi aloittaa myös siellä.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Marraskuu 2018

Kohti suuria työtiloja

Työtilojen suunnittelussa näyttää suuri olevan kaunista. Konttoreista ja luokkahuoneista tehdään suuria tiloja, joissa voi työskennellä kymmeniä, jopa sata ihmistä. Päivän sana on monitila, jossa tila muotoutuu tarpeiden mukaan.

Avokonttori on monissa tutkimuksissa todettu ongelmalliseksi. Ne eivät tarjoa riittävää rauhaa keskittymistä vaativaan työhön. Yllättävää on, että myöskään oletetut edut eivät toteudu: vuorovaikutus ja yhteistyö on avokonttoreissa vähentynyt.

Avokonttorien ongelmia on ratkottu siirtymällä monitiloihin. Hyvin suunnitelluista monitiloista on saatu avokonttoreita parempia kokemuksia. Monitilaa on verrattu kotiin, jossa eri huoneet ja tilat ovat eriytyneet käyttötarkoituksen mukaan.

Suomalainen kalusteyritys lupaa, että monitilatoimistossa paranee työhyvinvointi, tehokkuus kasvaa ja yrityksen mielikuva kirkastuu. Lisäksi rahaa säästyy. Melko paljon luvattu!

Suomalaisissa yliopistoissakin on jonkun verran siirrytty monitiloihin. Kokemukset eivät ole kummoisia ja yleinen mielipide on, etteivät monitilat sovellu tutkimustyön vaatimuksiin.

Haave suuresta, yhteisestä, joustavasta tilasta elää myös koulujen kohdalla. Suomessakin useita kokeiluita joissa useampia luokka on yhdistetty, kuten tästä BBC:n videosta käy ilmi. Kouluista kuuluu kuitenkin viestiä, että suuret tilat ja ryhmät aiheuttavat hälyä, mikä haittaa erityisesti oppimisvaikeuksista kärsiviä oppilaita.

On olemassa itsestäänselvä oletus, että avokonttori/monitila-malli on hyvä. Jo vuosia sitten eräässä opetusalan seminaarissa työelämän edustaja näytti ns. modernia avomallista työtilaa ja sanoi, että kouluissa pitäisi siirtyä tällaiseen. Sitä hän ei sanonut, miksi näin pitäisi tehdä. Kaikkienhan se pitäisi tajuta! – Minä en tajunnut…

En ole ymmärtänyt, miksi jokaisen työntekijän pitäisi joka aamu kuljeskella kärryn kanssa ja etsiä konttorista uusi paikka? Tai miksi on hienoa, että työtä tehdään kuulokkeet tai kuulosuojaimet korvilla (kuten oppilas edellä BBC:n videolla)? Miten tämä edistää työtä, vuorovaikutusta, luovuutta ja tehokkuutta? Varmaan näitäkin vaikutuksia on, mutta lisää se myös säätämistä, hankaloittaa työtä ja syö työtehoa.  Ja kuten tutkimukset osoittavat, se myös vähentää vuorovaikutusta.

Uudenlaisia tiloja varmasti tarvitaan niin työpaikoilla kuin kouluissa. Ne pitää suunnitella hyvin. Kyse ei ole pelkästään tiloista, vaan työn luonteen ja toimintakulttuurin huomioimisesta.  Niiden suunnittelussa on aivan liian usein seuraavia ongelmia.

  • Tilaratkaisut sanellaan ylhäältäpäin.
  • Varsinaisia tiloissa toimivia ei kuunnella suunnittelussa.
  • Suuri ihmismääri yhdessä tilassa aiheuttaa työskentelyä haittaavaa melua.
  • Monitila ei sovi kaikkeen työhön.
  • Suurin motiivi tilaratkaisuissa on rahan säästö.

Kaikki vanhanaikaiset tilat eivät ole välttämättä huonoja. Joskus oma työhuone tai pienempi luokkahuone voi olla aivan toimiva. Se ei estä yhteistyötä ja vuorovaikutusta.

Loppukevennys: Hallituskin kokeili avokonttoria, mutta homma ei tainnut lähteä lentoon! Tosin tämä ei ole avokonttori, vaan neuvottelutila!

avokonttori

Lähde: https://yle.fi/uutiset/3-8033586

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Marraskuu 2018

Pinnallistaako laaja-alaisuus osaamista?

Laajalaisuus on läpäissyt suomalaisen koulutuskentän, peruskoulun uusi ops korostaa eri oppiaineiden opetuksessa laaja-alaista osaamista ja korkeakouluissa rakennetaan laaja-alaisia koulutusohjelmia. Muutenkin laaja-alaisuuden auvoisuudesta puhutaan paljon.

Argumentaatio menee suunnilleen näin: jokaisen ihmisen ja organisaation on hylättävä siilonsa ja ryhdyttävä laaja-alaiseen ajatteluun ja toimintaan. Näin vastataan yhä monimutkaistuvan maailman viheliäisiin ongelmiin.

Argumentti on järkeenkäypä. Mutta onko se pätevä?

Siiloista halutaan eroon, mutta tosiasiassa ihmiset ja organisaatiot luovat aina ”siiloja” eli ne ovat joidenkin kanssa enemmän tekemisissä kuin toisten. Ehdoin tahdoin näitä siiloja ei tietysti kannata rakentaa, mutta ei niitä myöskään voi välttää tai poistaa.

Asiantuntijuuden kehittymisessä yksi tärkeä osa-alue on tiedollinen ja teoreettinen osaaminen. Jos tämä osa-alue on puutteellinen, ei todelliseksi asiantuntijaksi kehity. Ja se voi jäädä puutteelliseksi, jos keskitytään liian moneen osa-alueeseen.

Katson asiaa korkeakoulujen vinkkelistä, joissa on rakennettu laaja-alaisia kandi- ja maisteriohjelmia. Ajatus on hyvä, ettei keskitytä yhteen oppiaineeseen. Onko vaarana, kun opitaan kaikesta vähän, mitään ei lopulta osata hyvin? Opiskelijat eivät lopulta tunne yhtään tieteenalaa syvällisesti, sen teoriaperinteitä, tutkimusmenetelmiä, ongelmia ja mahdollisuuksia.

Olen pohtinut asiaa myös tutkimusmenetelmien kannalta. Sekä määrällisten että laadullisten menetelmien hallinta on tärkeää, lisäksi pitäisi hallita vielä uusia laskennallisia tai digimenetelmiä – näistä tosin ei aina ole selvää kuvaa, mitä ne ovat. Useimmiten kyse on melko perinteisistä kvantitatiivisista menetelmistä.

Laadullisten ja määrällisten tutkimusmenetelmien yhdistäminen on jälleen hyvä ajatus, mutta olisi syvällisesti ymmärrettävä, mitä niiden yhdistäminen tarkoittaa. Tarkoitetaanko yhdistämisellä saman ilmiön tai aineistojen tutkimista? Eri menetelmien tapa hahmottaa ja käsitteellistää maailmaa on joka tapauksessa monilta osin hyvin erilainen. Kannatan lämpimästi erilaisten tutkimusmenetelmien hallintaa ja soveltamista, mutta niiden yhdistäminen on vaikeaa, jopa mahdotonta.

Alussa esitin yleisen ajatusmallit, että laaja-alaisuus on ratkaisu maailman haasteisiin. Voisiko yhtä hyvin ajatella, että viheliäisten ongelmien edessä tarvitaan entistä syvällisempää yhden osa-alueen osaamista?

Tieteen suurista saavutuksista ja innovaatioista ei monikaan olisi syntynyt, jos niiden tekijät eivät olisi syvällisesti perehtyneet johonkin tieteenalaan ja sen yhteen osa-alueeseen. Tottakai on myös päinvastaisia esimerkkejä.

Enkä suinkaan kannata kapeaa keskittymistä ja koulujen laaja-alaiset jaksot on hyvä juttu. Kaiken hehkutuksen keskellä olisi mietittävä laaja-alaisuuden riskejä ja etsittävä tasapaino keskittymisen ja laaja-alaisuuden välillä. Siilottomuus ja täydellinen laaja-alaisuus on utopia. Olemme aina jossain siilossa, olemme aina hieman liian kapea-alaisia.

On kuitenkin hyvä pitää mielessä Einsteinin tai Zappan (viisauden esittäjästä kiistellään netissä) viisaus: “The mind is like a parachute… It only works if we keep it open.”

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Lokakuu 2018