Ratkaiseeko sosiaalinen media vaalit?

Viimeisen kymmenen vuoden aikana on jokaisen vaalin aikaan pohdittu sosiaalisen median vaikutusta vaalitulokseen. Usein myös väitetään, että some ratkaisee vaalit. Toisaalta taas on epäselvää, missä määrin some lopulta vaikuttaa.

Historiaan katsomalla on hyvä hahmottaa, että uuteen teknologiaan usein liittyy ylisuuria odotuksia. Television tulon myötä ajateltiin koko vaaliasetelman muuttuvan ja totta onkin, että tv mullisti vaalikampanjointia. Toisaalta taas entiset puolueet ja ehdokkaat eivät kadonneet mihinkään, joten tv muutti vaalikampanjointia, mutta ei valta-asetelmia.

Sosiaalinen media on vaikuttanut vaaleihin jo pitkään. Eri palveluiden käytön perusteella suomen eduskuntavaalit voitaisiin nimetä seuraavasti: vuonna pidettiin 2007 blogivaalit, 2011 Facebook-vaalit, 2015 Twitter-vaalit ja 2019 Instagram-vaalit. Voikin arvuutella, millä some-välineellä tämän vuoden vaaleja tullaan nimittämään, ehkäpä TikTok-vaalit?

Vaikka vaaleja nimitetään tällä tavalla, eri puolueiden ja ehdokkaiden kesken somen käytössä on kuitenkin suurta vaihtelua. Puolueista vihreät on yleensä ollut some-aktiivisin, mitä selittää vihreiden ehdokkaiden korkea koulutustaso, nuorempi ikä muihin puoleisiin verrattuna ja kaupunkilaisuus.

Sosiaalisen median käyttö vaalikampanjoissa on osoittautunut yksisuuntaiseksi. Ehdokkaat markkinoivat itseään, mutta harvempi heittäytyy vuorovaikutukseen. Kun blogeja alettiin käyttää osana kampanjoita, olivat ne hyvin yksisuuntaisia, eikä ehdokkaiden blogeissa läheskään aina ollut edes kommentoinnin mahdollisuutta. Myöhemmin Twitter- ja Facebook-kampanjointi on myös ollut yksisuuntaista. Sosiaaliseen mediaan kuuluva vuorovaikutteisuus ei näytä toteutuvan vaalikampanjoinnissa.

Vuoden 2019 vaaleissa ehdokkaat käyttävät Facebookia yksisuuntaiseen kampanjatapahtumista sekä mediaesiintymisistä viestimiseen. He harvoin vastasivat heille esitettyihin kysymyksiin tai kommentoivat Facebook-keskusteluissa esiin nostettuja aiheita. Ehdokkaat myös pitäytyvät rajatussa aihevalikoimassa. Myös yksityisestä puolesta kerrottiin rajatusti, eniten perheen lemmikeistä, erityisesti koirista tai vapaa-ajan lenkkeilystä ja muista harrastuksista.

Sosiaalisen median vaikutus voi näkyä myös epäsuoralla tavalla. Alustojen algoritmit voivat korostaa tiettyjen sisältöjen näkyvyyttä. Esimerkiksi Facebook korostaa algoritmissaan tunnereaktioiden näkyvyyttä. Toisin sanoen pelkkä peukku ei ollut algoritmin mielestä yhtä merkityksellinen kuin jokin muu tunnereaktio. Facebook haluaa palveluunsa enemmän tunnetta. Vuoden 2019 vaaleissa tämä johti siihen, että uusoikeiston käyttäessä eniten vihainen-tunnereaktiota, Facebookin algoritmi nosti uusoikeiston sisältöjä esille. Facebook ei siis suoraan edistänyt uusoikeistoa, mutta FB suosi uusoikeiston käyttämiä tunnereaktioita.

Tämä on hyvä esimerkki some-alustojen ja niiden algoritmien vaikutusvallasta. Alustat eivät suoraan suosi jotain puoluetta, varsinkaan pienessä Suomessa. Mutta alustan jotkin piirteet voivat, tahattomastikin, suosia jotain puoluetta tai ehdokasta.

Toinen someen ja nettiin liittyvä piirre on erilaiset yhteisöt. Verkkoyhteisöjä on kutsuttu intressiyhteisöiksi, koska samasta asiasta kiinnostuneet kokoontuvat yhteen. Näissä yhteisöissä käydään myös paljon yhteiskunnallista keskustelua, myös sellaisissa, jotka eivät alun perin ole yhteiskunnallisia ryhmiä.

Verkkoyhteisöissä saattaa jotkin arvot ja ideologiat ja edelleen jotkin ehdokkaat saada kannatusta. Tietysti ehdokkaan mielipiteiden ja arvojen täytyy olla yhteisöä miellyttäviä. Mutta ehdokkaan aktiivisuus somessa voi lisätä hänen suosiotaan yhteisössä verrattuna toiseen samanmieliseen ehdokkaaseen.

Hyvä esimerkki verkkoyhteisön merkityksestä on perussuomalaisten ja varsinkin Jussi Halla-ahon nousu poliitikoksi. Halla-aho kirjoitti blogia, josta keskusteltiin vilkkaasti Hommafoorumilla. Hän ei mainostanut lainkaan ja nousi huomattavalla äänimäärällä 2008 Helsingin kaupunginvaltuustoon. Halla-ahoa voikin pitää aitona some-poliitikkona. Pelkkä some ei hänen suosiotaan kuitenkaan selitä, vaan taustalla on Halla-ahon asema maahanmuuttovastaisten verkkoyhteisössä.

Suuri kysymys on se, vaikuttaako sosiaalinen media vaalitulokseen? Yksiselitteistä vastausta on mahdotonta antaa, äänestyskäyttäytymiseen kun vaikuttaa moni asia. Äänestäjillä on tiettyjä arvoja ja ideologioita, joista muodostuu äänestyspäätöksen perusta. Vaikka puolueuskollisuus on vähentynyt, äänestäjä tuskin vaihtaa puoluetta arvoiltaan hyvin erilaiseen, vaan lähellä olevaan. Tästä on hyvä esimerkki kannatussiirtymä keskustasta perussuomalaisiin.

Ehdokkaan persoona vaikuttaa myös paljon, usein jopa enemmän kuin puolue. Persoonan esille tuomisessa some-aktiivisuus voi vaikuttaa. Paljon sosiaalisessa mediassa esillä ollut ehdokas saattaa jäädä ihmisten mieliin. Tämä voi korostua eduskuntavaaleissa, joissa äänestäjä ei useinkaan tunne ehdokasta. Kuntavaaleissa on usein tuttuja ehdokkaita ja meillä on taipumus äänestää tuttua ihmistä.

Vuoden 2015 vaaleissa tutkittiin paljon Twitteriä ja tulos oli, ettei Twitter-aktiivisuus suoraan näy vaalituloksessa: kymmenestä aktiivisimmasta ehdokkaasta kaksi valittiin eduskuntaan. Hekin olivat entuudestaan tunnettuja poliitikkoja: Satu Hassi ja Alexander Stubb. Ylipäätään Twitteriä kampanjassaan hyödynsivät lähinnä jo valta-aseman saaneiden puolueiden ehdokkaat, joten kovin tasa-arvoiselta ympäristöltä näkyvyyden suhteen Twitter ei lopulta näyttäytynyt.

Sosiaalisen median lisäksi on huomioitava vaalikoneet, jotka ovat tärkeitä vaalituloksen kannalta. Tutkimusten perusteella näyttää siltä, että vaalikoneet vaikuttavat äänestäjän puoluevalintaan, lisäävät tietämystä puolueiden kannoista asiakysymyksiin ja lisäävän äänestysaktiivisuutta. Vaikutukset näyttävät siis kohtalaisen positiivisilta. Lisäksi vaalikoneet ovat tasa-arvoisia, koska ehdokkaan rahalliset resurssit eivät vaikuta vaalikoneessa.

Toisaalta vaalikoneita on kritisoitu siitä, että niiden kysymykset lisäävät käsitystä yhteiskunnan polarisaatiosta. Ehdokkaille ne ovat hyvin työläitä ja toki suosivat niitä, jotka osaavat kirjoittaa hyvin. Selvältä siis näyttää, että vaalikoneet vaikuttavat äänestyspäätöksiin, joten ehdokkaiden kannattaa niihin panostaa. Ja äänestäjien kannattaa lukea vaalikoneen tuloksia kriittisesti. 

Sosiaalinen media ilman muuta vaikuttaa vaaliin, ainakin ehdokkaiden näkyvyyteen ja keskustelunaiheisiin. Ja edelleen se voi vaikuttaa myös vaalien tulokseen, mutta selkeää kuvaa somen roolista ei ole. Äänestämisen perustana on kuitenkin arvojen, ideologioiden ja elämäntapojen kokonaisuus, joka voi vahvistua someyhteisöissä – tai vastaavasti toisenlaisia arvoja ja ideologioita saatetaan kiivaasti vastustaa verkkoyhteisössä.

Ehdokkaan kannalta on vaikea ajatella, ettei hän olisi vaalikampanjassaan sosiaalisessa mediassa. Vaikea on myös päättää, missä palveluissa kannattaa olla ja miten kannattaa viestiä. Se tietysti riippuu ehdokkaan oletetuista kohderyhmistä. Usein vaaleissa syntyy myös uusia someilmiöitä, joiden suhteen ehdokkaan on hyvä olla hereillä. Parhaimmillaan ehdokas voi myös synnyttää uusia ilmiöitä.

Lähteet

Isotalo, Veikko (2022) Vaalikoneissa valta on suunnittelijalla. https://rajapinta.co/2022/09/09/vaalikoneissa-valta-on-suunnittelijalla/

Kannasto, Elisa (2021) “I am horrified by all kinds of persona worship!” : Constructing Personal Brands of Politicians on Facebook. https://osuva.uwasa.fi/handle/10024/13161

Khaldarova, I., Laaksonen, S-M., & Matikainen, J. (2012). The use of social media in the Finnish Parliament Elections 2011. (Media and Communication Studies Research Reports; No. 3).

Knuutila, Aleksi (2019) Närkästyksen kone: Miksi uusoikeiston ääni kuuluu verkossa muita vahvemmin? Politiikasta.fi.

Marttila; Laaksonen; Kekkonen; Tuokko & Nelimarkka (2016) Digitaalinen vaaliteltta. Twitter politiikan areenana eduskuntavaaleissa 2015. julkaisussa K Grönlund & H Wass (toim), Poliittisen osallistumisen eriytyminen: eduskuntavaalitutkimus 2015 .

Strandberg & Borg (2020) Internet ja sosiaalinen media osana vaalikampanjaa. Teoksessa Politiikan ilmastonmuutos – Eduskuntavaalitutkimus 2019.

Sotauutisoinnin vinouma

Venäjän armeija on kyvytön, vanhanaikainen, humalassa ja kaikin puolin romahduspisteessä. Lisäksi Putin on ollut jo pitkään kuolemaisillaan. Tällaisia otsikoita meille on tarjoiltu koko Venäjän aloittaman sodan ajan.

On varmasti totta, että Venäjän armeija on kokoonsa nähden (onneksi) tehoton. Totta on myös, että Venäjä on valloittanut osan Ukrainaa, eikä Ukraina saa vallattua alueita takaisin. Aivan kyvytön Venäjän armeija ei valitettavasti ole.

Uutisoinnissa on vinouma, joka syntyy, kun me kaikki toivomme Venäjän vetäytymistä ja häviötä. Ilman tutkimusdataa väitän, että otsikoissa ylikorostuu Venäjän heikkous ja toisaalta alikrostuu Ukrainan ongelmat.

Lukijat klikkaavat mielellään juttuja, joissa kerrotaan Ukrainan menestyksestä. Ja klikkejähän uutismedia janoaa.

Ihmisille on mukavampia kertoa sellaista, mitä he haluavat kuulla, kuin sellaista, mitä eivät halua kuulla. On häiritsevää lukea juttuja siitä, että Ukrainan armeija on myös kyvytön tai Ukraina tuskin saa vallattua alueitaan takaisin.

Sodan todellisuus on sumea. On vaikea hahmottaa tilannetta, erilaista tietoa tulee eri tuuteista. Kuvaavaa on, että asiantuntijatkin maalailevat hyvinkin erilaisia skenaarioita. Joidenkin mielestä Venäjän armeija on romahduksen partaalla, toisten mielestä taas Ukrainan tilanne näyttää synkältä.

Tällaisessa tilanteessa todellisuus muuttuu sellaiseksi, kuin sen toivomme – toki näinhän se on elämässä ylipäätään. Haluamme lukea otsikoita, joissa väkivaltainen Venäjän häviää ja oikeudenmukaisuus voittaa. Näitä otsikoita olemmekin saaneet lukea, mutta palveleeko otsikot enemmän meidän mielenrauhaamme kuin laadukkaan journalismin toteutumista?

Yhteistyöllä homma hoituu?

Oletko joskus ollut seminaarissa tai kehittämispäivässä, jossa on peräänkuulutettu yhteistyön lisäämistä? Onko yritysten ongelmien ratkaisijaksi tai viranomaisten siiloutumisen estämiseksi ehdotettu yhteistyötä?

Kyllä, ongelmien ilmaantuessa ratkaisuksi tarjotaan yhteistyötä. Koulujen inkluusiokeskustelussa on yksimielisesti todettu, että kouluissa on liian vähän tukiresurssia ja siihenkin ongelmaan on ratkaisuksi ehdotettu yhteistyötä.

Myös sote-uudistus hoituu yhteistyöllä: Kuntalehdessä (12.10.22) todetaan, että sote-uudistus onnistuu kumppanuudella sekä ”julkisen ja yksityisen sektorin hyvällä yhteistyöllä”.

Yhteistyön korostamista voidaan lähestyä ainakin kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin on diskurssien ja retoriikan taso, joka näkyy julkisessa puheessa, kehittämisseminaareissa ja -päivillä, joissa toistetaan, että pitää lisätä yhteistyötä tai ainakin keskinäistä koordinaatiota.

Asia jää kuitenkin helposti vailla sisältöä ja konkretiaa. On helppoa sanoa lääkkeeksi yhteistyö, kun se ei vaadi lisäresurssia – paitsi työaikaa. Itse asiassa yhteistyön korostus saattaakin olla keino peittää resurssivaje tai muu ongelma.

Toiseksi on itse yhteistyön taso. Yhteistyö on ilman muuta tärkeää ja usein kivaakin, mutta miksi yhteistyö on usein vaikeaa? Ongelmana on yhteistyön käynnistäminen, sujuvuus ja tuloksellisuus ja sitä voivat haitata erilaiset ammatilliset, organisatoriset ja ajalliset esteet.

Yhteistyössä on erilaisia tasoja. Yksinkertaisin yhteistyön taso tarkoittaa tiedon jakamista ja vaihtamista. Tätä tapahtuu arkisessa työssä paljon, mutta paljon jää myös tietoa vaihtamatta. Ei tulla ajatelleeksi, ei ehditä tai ei nähdä tiedon vaihtamisen hyötyjä, tai sitten hyötyjä ei ehkä edes ole.

Syvempi yhteistyö tarkoittaa yhteistä työn kohdetta. Tällöin on kyse oikeasti yhteisestä työskentelystä, ei vain tiedon vaihtamisesta. Tällainen yhteistyö eri organisaatioiden kesken on jo huomattavasti vaativampaa, mutta parhaimmillaan tuottavaa. Resurssia se joka tapauksessa vaatii, itsestään hyvä yhteistyö ei synny.

Uskon yhteistyöhön voimaan, jo sosiaalipsykologin koulutukseni sitä edellyttää! Mutta yhteistyötä näytetään käytettävän myös sellaisena taikasanana, jolla ratkaistaisiin asioita, jotka eivät edes ole ratkaistavissa yhteistyöllä.  

Mielipidekirjoitukset strategisena viestintänä

Viestinnästä on tunnetun mantran mukaan tullut strategisempaa, organisaatiot viestivät ponnekkaasti saavuttaakseen tavoitteensa. Pelkkä tiedottaminen ei riitä.

Viime aikoina strategisen viestinnän muodoista on paljon ollut esillä ns. ansaittu media, jossa organisaatio yrittää saada viestinsä journalismin avulla julkisuuteen.

Mielipidekirjoitus on yksi ansaitun median muoto. Tavallisesti ajattelemme, että mielipidekirjoitus on yhden ihmisen hengentuotos. Onkin hyvä hahmottaa, että mielipidekirjoitukset ovat usein osa laajempaa strategista viestintää, eikä niitä ole laatinut kirjoittaja(t) yksin, vaan mukana on viestinnän ammattilaiset. Tässähän ei ole mitään väärää, lukija tosin saattaa mieltää, että kyseessä on ”aito” mielipiteen ilmaisu.

Tuore esimerkki mielipidekirjoituksesta strategisena viestintänä oli somevaikuttajien kirjoitus, jossa he lupasivat välttää kuvien muokkaamista some-julkaisuissaan.

Sittemmin kävi ilmi, että kirjoittajat tekivät kaupallista yhteistyötä – siis bisnestä – Doven kanssa. Kirjoituksessa mainittiin Doven tekemä kyselytutkimus, jonka tulokset kertovat nuorten ulkonäköpaineista. Ainakaan kaikki kirjoituksen allekirjoittajat eivät tienneet, että heidän nimensä on mielipidekirjoituksessa. Kirjoituksen oli siis laatinut viestintätoimisto.  

Mielipidekirjoitus oli yksittäisenä kirjoituksena aiheellinen ja hyvä asian puolella. Kun kirjoituksen taustat selvisivät, kuvio näyttäytyy ongelmallisempana, onhan lopulta kyse kaupallisesta strategisesta viestinnästä.

Tämä haastaa lehtien toimitukset: miten tunnistaa ”aidot” mielipidekirjoitukset strategisesta viestinnästä? Voiko selkeää eroa edes tehdä? Käytetäänkö mediaa viestintäkanavana?

Myös kuluttajien medialukutaito on jälleen koetuksella: pitäisikö aina selvittää mielipidekirjoituksen taustat? Mikä lopulta on mielipidekirjoituksen tavoite ja tarkoitus?

Tämä ilmiö kertoo myös sen, että perinteisellä uutismedialla ja sen perinteisillä muodoilla, kuten mielipidekirjoituksilla, on edelleen vahva rooli hybridissä mediajärjestelmässä.

Todettakoon varmuuden vuoksi, että tämä postaus ei ole strategista viestintää. En hae ansaittua mediaa, kuhan kirjoittelen!

Median kulutus kannanottona

Kuluttaminen on lähes poikkeuksetta eettisten valintojen tekemistä. Valintoja joutuu tekemään entistä enemmän myös median kulutuksessa, median kuluttaja ja käyttäjä on siis hieman uudessa tilanteessa.

Jalkapallon MM-kisat ovat todella arveluttava kokonaisuus. Katsoja joutuu pohtimaan, onko ok katsoa kisoja? Vaakakupissa painavat eri suuntiin vetävät argumentit: Kiva katsoa futista marraskuun pimeydessä ja kysehän on vain jalkapallosta. Toisaalta kyse ei todellakaan ole vain jalkapallosta ja katsomalla pelejä annan hiljaisen hyväksynnän koko touhulle.

Toinen pohdinnan paikka on Twitter. Elon Muskin sekoilun ja Trumpin tilin sallimisen jälkeen moni Twitterin käyttäjä joutuu pohtimaan, haluaako olla tässä mukana? Paradoksaalisesti Twitterin tulevaisuutta koskeva keskustelu käydään juuri Twitterissä. 

Median kulutukseen on aina liittynyt sosiaalisen suotavuuden piirre. Perinteisesti on suotavampaa katsoa tv:stä uutisia ja ajankohtaisohjelmia kuin viihdettä. Useinhan arkisessa puheessa todettiin, että ”katson tosi vähän tv:tä, lähinnä uutisia”.

Sittemmin viihteestä on tullut hyväksyttävää ja nykyään varsinkin monet sarjat ovat suorastaan pakollista seurattavaa, jos haluaa pysyä päivän puheenaiheissa mukana. Hiukan häpeillen joutuu tunnustamaan, jos ei ole katsonut hienosti tehtyä sarjaa.

Näyttää kuitenkin siltä, että median kulutuspäätöksistä tulee entistä enemmän yhteiskunnallisia ja eettisiä, omat mieltymykset pitää jättää syrjään. Moni, kuten minä, haluaisi katsoa jalkapalloa, mutta se ei tunnu oikealta. Presidentti Niinistö painii saman ongelma kanssa: ”Täytyy katsoa, pystynkö jatkossa pidättäytymään ruudun ääreltä.”

On tietysti mahdollista, että kuluttamisen eettinen ulottuvuus on noussut tärkeämmäksi ja siksi asia koskettaa nyt entistä enemmän median kulutusta. Erilaisia mediaboikotteja on ollut pitkään. Myös urheilukisojen myöntäminen sortoa harjoittaviin maihin on ajoittain herättänyt keskustelua. Suurten some-palveluiden käytön eettisistä pulmista on puhuttu paljon viime vuosina.

Kuluttajalle tämä on haasteellista, olisi kyettävä selviytymään paitsi informaatiotulvasta myös pohdittava mitä mediaa voi käyttää ja seurata. Myös organisaatiot pohtivat tällä hetkellä kuumeisesti, miten Twitterin kanssa tulisi toimia, eikä hyviä vastauksia tunnu olevan kellään.

Rikolliset sankareina

Media eri muodoissaan on täynnä rikoksia: oikeudenkäynneistä live-seuranta, rikollisten haastatteluita, rikossarjoja ja dekkareita.

Silmiinpistävää on viime aikoina ollut kovan luokan rikollisten haastattelut tai heistä tehdyt sarjat.  

Erityisen paljon on kerännyt kritiikkiä ns. Katiska-vyyhdistä tehty sarja ja sen päähenkilön esiintyminen. Hän on hyväntuulinen heppu, jolle kiinnijääminen on ikävä jarru bisneksille.

Hän ei sanomansa mukaan kadu mitään ja yrittää ottaa opiksi. Avoimeksi jää, mitä tarkoittaa opiksi ottaminen, parantaa tapansa vai tekee rikoksia jäämättä kiinni. Paljon on julkisessa keskustelussa arvosteltu sitä, etteivät hyväntyylisen hepun huumebisneksen uhrit näy julkisuudessa.

Viime aikoina Jari Aarnio on ollut tiiviisti mediassa, kertoen esimerkiksi vankila-ajoistaan. Viime kesänä Aarnio oli Porissa Suomi-areenassa, tapahtumaa seurasi huomattava yleisö. Aarnio kiinnostaa.

Aarnio valinta herätti hieman keskustelua, silti vähälle huomille jää, että Aarnio on poikkeuksellisen huumerikollinen Suomessa.

Myös rikosten tiiviimpi seuranta tarkoittaa yleensä tekijän näkökulman korostumista. Todellisten rikosten mediaseurannasta tulee viihdettä, jossa unohtuu itse teko. Tekijä on usein ainoa uutiskuvissa oleva ihminen. Pakostakin hänestä tulee ihminen, ei vain rikollinen.

Uhri on sivuun jäävä abstrakti asia. Poikkeuksia toki on, kuten Ylen Trauma – henkirikoksen jäljet -sarja. 

On arveluttavaa, että rikokset arkipäiväistyvät, osin jopa romantisoituvat. Rikosten suuri määrä mediassa tuskin tekee kenestäkään rikollista. Se voi kuitenkin joidenkin ihmisten mieleen juurruttaa ajattelumallin ja ratkaisumallin, joka perustuu rikoksiin. Ja myös sankaruus voi kiehtoa.

Erityisen inhimillinen kuva rikollisista syntyy haastatteluissa, joissa rikollinen näyttäytyy inhimillisenä ihmisenä, jonka puolelle katsojan sympatiat kallistuvat.

Tässä korostuu median rooli ja vastuu. Ilman mediaa näitä kaikkia haastatteluita ja sarjoja ei olisi. Katsojia ne vetävät, mutta onko niiden tekeminen eettisesti kestävää?

Onko kaikki viestintää?

Viestinnän tekijöillä ja tutkijoilla on tapana sanoa, että emme voi ymmärtää nykymaailmaa ilman viestintää. Usein tuleekin pohdittua, että mikä on viestintää ja mikä ei. Törmäsin Twitterissä samaan asiaan suorasanaisen kysymyksen muodossa: ”Missä vitun vaiheessa kaikesta tuli viestintää?”

Muutamissa vastauksissa nostettiin esille edesmenneen viestinnän professori Osmo A. Wiion toteamus, että ”kaiken ollessa viestintää, mikään ei ole viestintää.” Samaa ongelmaa on siis pohdittu pitkään. Viestinnästä on vaikea saada analyyttista otetta, jos kaikki on viestintää.

Olen pohtinut vertauksen hakemista ihmisestä. Verenkierto on olennainen osa ihmistä, ilman sitä ihminen ei toimi, ei ajatus eikä happi kulje. Voitaisiin siis sanoa, että kaikki ihmisessä on verenkiertoa. Mutta keskittymällä verenkiertoon emme voi ymmärtää ihmistä, emme varsinkaan ihmisen psykologiaa tai sosiaalista käyttäytymistä.

Vaikka vertaus on kömpelö, voidaan ajatella, että organisaatioita ja yhteiskuntaa ei voi ymmärtää pelkän viestinnän avulla – kuten ei minkään muunkaan yksittäisen tieteen avulla. On paljon instituutioita, valtarakenteita ja sosiaalisia suhteita, joita ei voi ymmärtää pelkästään viestinnällä.

Vastaavasti organisaatioiden ja yhteiskunnan ymmärtäminen ilman viestinnän näkökulmaa on vaikeaa. Niinpä on hedelmällistä yhdistää näkökulmia: viestintä yhdessä muiden tieteenalojen kanssa avartaa ymmärrystämme.

On vielä hyvä erottaa tieteellinen ja kaupallinen näkökulma. Viestinnän keskeisyyttä korostetaan viestinnän toimialalla, koska viestintä on myytävä tuote. Tosin monet suomalaiset isot viestintätoimistot ovat viime aikoina pyrkineet eroon pelkästä viestinnän profiilista korostaen muutoksen konsultointia.

Akateemisessa maailmassa toki kukin tieteenala korostaa omaa erityislaatuisuuttaan, myös viestintä. Mutta viestinnän tutkimuksessa sovelletaan paljon naapuritieteiden teorioita ja käsitteitä, mikä kertoo siitä, että maailma ei avaudu vain kapeasti ajateltuna viestinnän vinkkelistä.

Viestinnän tutkijana ja opettajana, jonka tausta muuten on sosiaalipsykologiassa, voin sanoa, ettei kaikki todellakaan ole viestintää. Mutta kovin usein törmätään niin käytännön elämässä kuin tutkimuksessa ilmiöihin, joiden ymmärtämistä viestinnän tutkimus rikastaa ratkaisevalla tavalla.

Enemmän ja tehokkaammin

Pitäisi tehdä enemmän, olla kaikessa mukana ja keksiä uusia juttuja! Kuulostaako tutulta työelämältä?

Olen vuosien mittaan puhunut kollegoiden kanssa yliopistolla, että hartioillamme tuntuu paine: hanki tutkimusrahoitusta, julkaise paljon, verkostoidu kansainvälisesti, ole innovatiivinen opettaja, kohtaa opiskelijat, osallistu yhteiskunnalliseen keskusteluun ja hoida hallintoa.

Työ yliopistolla on vapaata, joten voimme lähteä mukaan melkein mihin tahansa. Kukaan ei sano, missä pitäisi olla mukana, eikä kukaan tai mikään myöskään rajoita. Työn vapaus on mahtavaa, mutta siinä on ansansa.

Paine ei kuitenkaan rajoitu yliopistoon. Niin yrityksissä kuin julkisella puolella ihmiset kamppailevat saman paineen kanssa. Rajaaminen on jätetty yksilön vastuulle. Ja jos rajaa, niin tuntee olevansa huono työntekijä.

Kiinnostavaa tässä on, ettei näitä vaatimuksia suoraan sanota. Paineen vain tuntee. Tietysti erilainen huippupuhe hyvin tuottaa tällaista painetta. Tavallisen hyvä kun ei riitä.

Voisiko tämä paine myös olla nuorten mielenterveysongelmien osasyynä? He valmistautuvat yhteiskuntaan, jossa pitää olla pätevä huippuammattilainen, joka brändää itseänsä eri some-kanavissa – ja yrittää siinä sivussa olla onnellinen.

Lukio- ja pääsykoeuudistukset ovat hyvin lisänneet painetta. Elämän suuret ratkaisut pitää tehdä lukion ekalla ja sen jälkeen huippuarvosanoilla voi päästä opiskelemaan haluamaansa paikkaa, mutta aikuisten ohjeen mukaisesti ”ei pidä stressata”.  

Tehokkuuden ja tuottavuuden paine nousee elävästi esille Anu Kantolan ja työryhmän tuoreessa tutkimuksessa. Yhteiskunta ei näytäkään jakautuvan voittajiin ja häviäjiin, vaan ”suuren ruuvin kasvava puristus tuntuu kaikkien elämässä ja vaatii entistä kovempia suorituksia”.  

Tuottaako tämä paine laadukkaampaa tekemistä ja tulosta? Ei välttämättä, kun kaikkea ei ehditä tehdä kunnolla. Tosin on sanottava, että akateemisesta maailmasta tulee paljon kansainvälisesti laadukasta tutkimusta. Ehkä paine sittenkin tuottaa tulosta.  

Loppukevennyksenä voisi Adam Smithiä mukaillen sanoa, että yhteiskuntamme yllä leijuu painostava näkymätön käsi. Lisää tehoja ja ruuvia kireämmälle, mutta miten meidän ihmisten käy?

Lähde: Anu Kantola & työryhmä (2022) Kahdeksan kuplan Suomi. Yhteiskunnan muutosten syvät tarinat. Gaudeamus.

Kunnia ja häpeä

Kunniasta puhutaan niin maailmanpolitiikassa kuin arkisessa elämässä. Putinille sanotaan olevan ongelma kunniakas irtautuminen sodasta, toisaalta haluamme arjessa säilyttää kunniamme ja välttää häpeää.

Tykästyin opiskeluaikana Rom Harrén sosiaalipsykologiseen teoriaan, jossa sosiaalisuutta kuvataan hyvin yleispätevällä tavalla. Yleispätevät teoriat ovat aina ongelmallisia, mutta työnnän nyt ongelmat syrjään ja keskityn Harrén antiin.

Harrén mukaan sosiaalinen maailma jakautuu käytännölliseen (praktiseen) ja ilmaukselliseen (ekspressiiviseen) järjestykseen. Käytännöllinen järjestys viittaa siihen, miten aineelliset ja biologiset päämäärät saavutetaan.

Ilmauksellinen järjestys puolestaan viittaa siihen, miten luomme kuvaa itsestämme vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Keskeistä ilmauksellisessa järjestyksessä on kunnian ylläpitäminen sekä halveksunnan ja häpeän välttäminen.

Kunnia ja häpeä ovat teemoja jotka näyttävät toistuvan. Maailman johtajien tulee säilyttää kunniansa, yhtäläiseen meistä jokainen haluaa säilyttää kunniansa työpaikalla, koululuokassa, harrastuksissa. Häpeä ja halveksunta ovat paitsi ikäviä tunteita, myös identiteettimme eheyttä uhkaavia tekijöitä.

Suomea nimitetään usein häpeän kulttuuriksi. Reseptit häpeän käsittelyyn ovat kuitenkin usein yksilöpsykologisia. Kulttuuri-sana kuitenkin jo viittaa häpeään sosiaalisena ilmiönä. Ja jos Harré on oikeassa, kyseessä on nimenomaan sosiaalisen maailman piirre, jossa me yksilöt yritämme luovia.

Pitäisi siis ymmärtää, ettei häpeä ole kunkin oma tunne, vaan osa meidän sosiaalista maailmaa. Harrén mukaan tämä on universaali piirre kaikille maailman kulttuureille.

Kunnian sekä häpeän ja halveksunnan tunnistaminen avaa ymmärrystä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja yksilöiden toiminnasta. On tärkeää, että meille kaikille lapsista vanhuksiin avautuu mahdollisuus kunnian säilyttämiseen.

Kunnian kriteerit kuitenkin vaihtelevat eri ihmis- ja ikäryhmissä. Tuoreessa Kahdeksan kuplan Suomi –tutkimuksessaan Anu Kantola työryhmineen paneutui eri ihmisryhmien ns. syviin tarinoihin (deep story). Niillä tarkoitetaan ihmisten tapaa jäsentää maailmaa ja omaa paikkaansa siinä sekä erityisesti tunteita, joita oma yhteiskunnallinen asema herättää: ”Syvät tarinat ovat tarinoita oikeasta ja väärästä, kertomuksia kunniasta ja uhkaavista voimista”. Ihmiset eri ryhmissä tai kuplissa löysivät omat tapansa säilyttää kunniansa.  

Jos kunniamme on uhattuna, voi se johtaa ikäviin seurauksiin niin itsemme kuin ympäristömme kannalta. Kunnioitusta voidaan hakea aivan vääristä asioista tai ryhmistä, mistä voi seurata pahimmillaan väkivaltaa. Väkivaltaa ei välttämättä aiheuta väkivallan tekijän pahuus vaan häpeän ja halveksunnan kokemukset.  

Yleensä häpeä ja halveksunta eivät onneksi johda väkivaltaan, mutta jättää jäljen identiteettimme, pahimmillaan pysyvän. Onkin tärkeää antaa toisten säilyttää kunniansa arkisessa elämässä ja vuorovaikutuksessa – ehkäpä metsää vastaa kuten sinne huudetaan ja saamme myös itse säilyttää kunniamme.  

Lähteet

Rom Harré (1979) Social being

Anu Kantola & työryhmä (2022) Kahdeksan kuplan Suomi     

Häirintää vai mielten manipulointia?

Venäjän taitoa käydä informaatiosotaa on viime vuosina pelätty. Venäjä onkin onnistunut hämmentämään ja häiritsemään. Tunnetuin esimerkki lienee Yhdysvaltain presidentinvaaleihin vaikuttaminen 2016.

Yleisessä hämmentämisessä Venäjä on muissakin maissa onnistunut kohtalaisesti. Martti J. Kari tiivistää hyvin venäläisten disinformaatiotaktiikan: ”harhauta, hyödynnä haavoittuvuuksia ja riko sääntöjä”.

Homma on lopulta aika helppo: pitää tuntea hieman kyseistä maata, osata kieltä ja sitten vaan hämmennystä, pelkoa ja sekaannusta aiheuttavaa sisältöä jakamaan. Sisällöt liittyvät tavallisesti kiistanalaisiin aiheisiin, kuten pakolaisiin, koronarokotteisiin tai ilmastonmuutokseen.

Infosota on erotettava kyberiskuista (palvelinhyökkäykset, haittaohjelmat jne.). Nämä iskut voivat aiheuttaa paljon kallista tuhoa infraan, aivan kuten perinteiset pommitukset. Näitä iskuja Venäjän osaa tehdä, kuten varmaan moni muukin maa halutessaan.

Infosodassa olennaista on, että Venäjä tunkeutuu yksittäisten maiden verkkojulkisuuteen. Yleensä eri maissa on myös Venäjälle hyödyllisiä puolestapuhujia, kuten Suomessa kohudosentti, jonka nimi jääköön mainitsematta.

Mutta Venäjä ei ole onnistunut infosodassaan lainkaan saamaan omaa viestiään läpi, eivätkä ihmiset ajattele Venäjästä myönteisemmin. Tässä mielessä Venäjän infosota on surkeaa.

Venäjän selitykset ja valheet ovat läpinäkyviä, kuten malesialaisen koneen ampumisen yhteydessä Bellingcat-ryhmä osoitti väitteet vääriksi ja tekaistuiksi. Tietysti voi olla niin, että kömpelöillä valheilla harhautetaan huomio toisaalle ja varsinainen infosta käydäänkin jossain muualla vaivihkaisesti.

Venäjän sisällä tilanne on toinen, kun viestintä on täysin valtionjohdon hallussa. Ukrainasta on ainakin kymmenen vuotta rakennettu Venäjän haluamaa narratiivia: natsit hallitsevat Ukrainaa ja Venäjän pitää se vapauttaa. 

Arvailujen varaan jää, kuinka paljon venäläiset ihmiset uskovat tätä aggressiivista ja yksipuolista propagandaa. On hyvä muistaa, että venäläisillä on perustavaa laatua oleva epäluottamus viranomaisia kohtaan.

Venäjän strategia infosodassa perustuu pitkälti siihen, että se säännöistä tai sopivuudesta piittaamatta häiritsee ja hämmentää. Se pelaa eri peliä ja eri säännöillä kuin muut. Mutta omaa viestiään Venäjän ei ole saanut läpi, eikä siihen suhtauduta myönteisemmin.  

Venäjän infosota kääntyy myös sitä itseään vastaa. Kukaan ei enää usko mitään sen puheita, vaikka se puhuisikin totta. Tässäkin asiassa Venäjä on ajanut itsensä nurkkaan.

Varuillaan pitää kuitenkin olla kaikenlaisten info- ja kyberiskujen suhteen. Kyberturvallisuudella suojellaan infraa, infosotaan paras lääke on hyvä koulutustaso ja medialukutaito, avoin ja vapaa media sekä vastuulliset some-alustat, joissa varsinkin on parannettavaa.