Parempia koulutusuudistuksia, kiitos!

Koulutuksessa on tehty viime vuosina monia suuria muutoksia. Useimpien kohdalla tuntuma kuitenkin on, että muutos on huono tai huonoja puolia on enemmän kuin hyviä. Pari esimerkkiä valaisevat asiaa.

Korkeakoulujen valintaa muutetaan kovaa vauhtia ylioppilaskokeeseen perustuvaksi. Tavoitteena on sujuva ja nopea siirtyminen korkeakouluihin. Uudistus ei ole herättänyt kovin positiivista vastaanottoa. Lukiosta tulee kolmen vuoden valmennuskurssi, jota täydennetään valmennuskurssien maksullisilla kursseilla, jotta ylioppilaskokeen arvosanat ovat mahdollisimman hyviä. Lukiolaisten stressi tulevista opiskelupaikoista on kasvanut. Ja valmennusyritykset tarjoavat kursseja jo peruskoululaisille, jotta he pääsevät eliittilukioon.

Arvosanojen tavoittelu on johtanut siihen, että moni käy jatkossa lukion nelivuotisena. Rajaton mahdollisuus uusia yo-kokeita voi johtaa siihen, että korkeakouluun pyritään entistä myöhemmin, kun arvosanoja korotellaan muutama vuosi.

Pitkän matematiikan rooli on viimeksi herättänyt laajaa keskustelua. Matematiikan korostaminen saattaa paradoksaalisesta johtaa matematiikan tason laskuun, kun pitkän matematiikan pariin hakeutuvat kaiken tasoiset oppilaat.

Vielä on näkemättä sen seuraukset, kun opiskelijat menevät opiskelemaan alaa, johon eivät ole millään tavalla tutustuneet. Kaikkia aloja ei voi opiskella lukiossa, eikä ala tule pääsykoekirjan kautta tutuksi. Veikkaukseni on, että opiskelijoita on pian entistä enemmän ”väärällä” alalla.

Toinen esimerkki on omasta yliopistostani eli Helsingin yliopistosta, jossa siirryttiin pari vuotta sitten laajoihin kandiohjelmiin. Tavoitteena oli, että kandiohjelmassa on useita tieteenaloja, eikä hakijan tarvitse sitoutua yhteen tieteenalaan hakuvaiheessa. Perimmäisenä tavoitteena oli luoda houkuttelevia laajan osaamisen koulutusohjelmia.

Tavoitteet ovat periaatteessa hyviä. Niissä on yksi perusongelma: tiedemaailma perustuu tieteenaloihin. Kaiken opetuksen ja tutkimuksen perusta on tieteenaloissa. Uudet tieteenalat syntyvät aivan muuten kuin hallinnollisilla pakkoavioliitoilla.

Vaikka ajatus opiskelijoiden tutustuminen useisiin tieteenaloihin olisi kannatettava, on käytännön toteutus hankalaa. Useissa koulutusohjelmissa kipuillaan sen kanssa, miten opintosuunta eli pääaine valitaan. Käytännön tuntuma on, että opiskelijoiden epätietoisuus pääaineesta ja pääaineen valinta (eli kilpailu arvosanoista) aiheuttavat huomattavaa lisästressiä opiskelijoissa.

Nykyinen laaja-alaisuus ei myöskään dramaattisesti poikkea perinteisestä pää- ja sivuainemallista. Laaja-alaisuus ei ole välttämättä lisääntynyt lainkaan, mikä voi olla hyväkin asia, sillä laaja-alaisuus voi heikentää yhden tieteenalan syvällistä tuntemusta.

Koulutusohjelmissa on monia muitakin ongelmia. Opiskelijamäärät kursseilla ovat selvästi kasvaneet, joten on siirrytty enemmän massaopetukseen. Tämän myötä myös opiskelijoiden ja opettajien etäisyys on kasvanut.

Tavoiteltu houkuttelevuus ei ole kasvanut, tänä vuonna hakijamäärät laskivat koko yliopiston tasolla. Kyse saattaa olla normaalista vaihtelusta, joten lopullisia johtopäätöksiä ei voida vetää. Houkuttelevuus ei kuitenkaan ole noussut.

Epäselvyyksiä on myös työyhteisöjen johtamisessa ja rakenteessa, koska ennen työyhteisöjen perusta oli tieteenala, nyt periaatteessa koulutusohjelma. Käytännössä työyhteisöt ovat näiden kahden mallin välimaastossa.

Sekä opiskelijavalinnan että koulutusohjelmien – kuten muidenkin koulutusuudistusten – ongelmista on etukäteen varoiteltu, mutta silti muutoksia on jääräpäisesti viety eteenpäin. Uudistusten perusongelma onkin, että niitä on tehty ylhäältä (ministeriöstä) käsin, kysymättä asianosaisilta.

Lisäksi on yritetty liian paljon ja liian nopeasti. Suuret muutokset vaativat malttia. Pienien vikojen vuoksi ei myöskään kannata yrittää muuttaa koko järjestelmää. Taustalla saattaa myös olla poliitikkojen ja johtavien virkamiesten halu jättää jälkensä suomalaisen koulutuksen historiaan – ja ovat siinä onnistuneet, mutta eivät ehkä positiivisessa mielessä. Muutoksissa on selvästi mukana myös säästötavoitteet, vaikka niitä ei suoraan sanottaisi.

Uuden hallituksen aloittaessa voi vain toivoa, että koulutuksessa ryhdytään pitkäjänteisiin ja oikeasti koulutusta parantaviin uudistuksiin. Uudistusten pitäisi parantaa työrauhaa, sillä viime vuosien poukkoilevasta ”kehittämisestä” on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kesäkuu 2019

Wilma viestintäympäristönä

Kävin pitämässä opettajille pari työpajaa Wilma-viestinnästä, tässä kootusti työpajan keskeiset ajatukset.

Viestintä ei koskaan tapahdu tyhjiössä, vaan jossain viestintäympäristössä. Keskeinen osa viestintäympäristöä ovat kanavat ja välineet, mikä Wilman tapauksessa on tekstipohjaiseen viestintään pohjautuva nettipalvelu. Olennaisia ovat myös käyttäjiin liittyvät piirteet: odotukset, asenteet, taidot ja tunteet. Lisäksi käyttäjät ovat osa erilaisia sosiaalisia ryhmiä, kuten vanhempia tai opettajia.

Viestintä on myös osa jotain organisaatiota tai instituutiota. Wilma-viestintä on aina osa koulujärjestelmää, mikä pitkälti sanelee käyttäjien rooleja, valta-asetelmia ja käytäntöjä. Viestinnän kehittämisessä on tärkeää nähdä nämä ympäristön piirteet.

Viestinnän kehittämisessä on myös hyvä pohtia perimmäisiä kysymyksiä: Mikä Wilma itse asiassa on? Viestintäkanava, tietovarasto, opettajan päiväkirja, hallinto-ohjelma? Vai kaikkea tätä? Työpajassa monen opettajan mielestä Wilma on opettajan päiväkirja. Olisi kiinnostavaa tietää millaisena vanhemmat Wilman mieltävät. Oppilaiden mielestä se on rikosrekisteri.

Olennaista onkin, millaiset odotukset sidosryhmillä eli opettajilla, vanhemmilla, oppilailla ja hallinnolla on Wilman suhteen? Mikäli nämä odotukset poikkeavat toisistaan, saattaa erilaisia törmäyksiä tapahtua.

Tekstipohjainen verkkoviestintä tuo viestintään omat haasteensa. Usein sanotaan, että viestijöiden kesken on suurempi psykologinen etäisyys kuin kasvokkain. Näin ei välttämättä aina ole. Psykologinen etäisyys saattaa aiheuttaa vuorovaikutteisuuden vähäisyyttä, tulkinnan haasteita ja pahimmassa tapauksessa aggressiivista viestintää. Tämä näkyy oivallisesti erilaisissa nettikeskusteluissa.

Teknologisissa viestintäkanavissa viestintä on toisinaan myös ”liian” helppoa. Tarkoitan tällä erilaisia valmiita klikattavia vaihtoehtoja tai merkkejä. Esimerkiksi Wilmaan voidaan tehdä merkintä yhdellä klikkauksella. Kyse on paitsi merkinnästä, myös aina viestistä, joka voidaan tulkita eri tavoin. Tästä johtunee se, että negatiiviset asiat helposti korostuvat Wilmassa, varsinkin vanhempien mielestä.

Miten Wilma-viestinnästä voisi tehdä parempaa? Yksi avain on yhteiset pelisäännöt. Pelisäännöt tehdään yhdessä ja niihin pitäisi sitoutua – myös vanhempien! Yhdessä tekeminen tarkoittaa sitä, että asia käydään vanhempainillassa läpi. Eikä siellä esitellä koulun tai koko kaupungin luomia ”sääntöjä”, vaan kysytään vanhempien näkemyksiä. Tämä ei tarkoita, että vanhempien näkemyksiä tulisi sellaisenaan noudattaa, mutta kuulluksi tuleminen saattaa parantaa sitoutumista pelisääntöjen noudattamiseen.

Pelisäännöissä on hyvä sopia ainakin Wilman funktio: mihin, miten ja miksi sitä käytetään? Lisäksi voidaan miettiä avoimuuden astetta. Onko opettajan päiväkirjan jokaisen merkinnän oltava avoin vanhemmille? Olisiko parempi olla yhteydessä vanhempiin, jos merkintöjä kertyy tietty määrä? Myös kirjoitustyylistä olisi syytä keskustella ja sopia.

Pelisäännöt sopimalla haasteet eivät tietenkään lopu. Kaikki vanhemmat eivät osallistu ja sitoudu. Lisäksi monikulttuurisuus saattaa tuoda omia haasteita. Ei välttämättä ole yhteistä kieltä ja joillekin vanhemmille koko tietokoneen tai älypuhelimen kautta käytettävä järjestelmä voi olla täysin outo asia. Myös pienempiä haasteita voi ilmaantua. Wilman sisältöjä saatetaan levitellä muualle, kuten oppilaat ovat levittäneet Wilma-merkintöjään Instagramissa. Tällöin tavoitteena saattaakin olla mahdollisimman hölmö merkintä Wilmaan, jotta sen voi jakaa edelleen.

Suurin vaara kuitenkin on, että teknologinen järjestelmä ohjaa toimintaa. Wilman kuuluisi olla renki, eikä isäntä. Tietojärjestelmien tulisi tukea organisaatioiden järkevää toimintaa, eikä organisaatioiden tulisi sopeuttaa toimintaansa tietojärjestelmän mukaiseksi. Koulun tehtävä ei ole Wilman palveleminen!

 

1 kommentti

Kategoria(t): Huhtikuu 2019

Organisaation puhdas omatunto

Organisaatioissa suunnitellaan monia hyviä asioita: henkilöstösuunnitelma, työhyvinvointisuunnitelma, viestintäsuunnitelma ja viime vuosina some-suunnitelma. Aika usein käy kuitenkin niin, että suunnitelmat päätyvät sinne kuuluisaan mappi öö:hön. Miksi?

Suunnitelmia tekemällä organisaatio saa puhtaan omantunnon. Asialle on tehty jotain tuottamalla dokumentti. Varsinaisesti asioille ei kuitenkaan välttämättä ole tehty mitään.

Suunnitelmien lisäksi kyselyt ja arvioinnit ovat hyviä omantunnon tuottajia. Kun on tehty kysely – joita tehdään nykyään paljon – asioihin on käyty käsiksi. Usein kuitenkin käy niin, etteivät kyselyiden tulokset johda mihinkään konkreettiseen toimintaan.

Miksi suunnitelmat eivät muutu toiminnaksi? Tähän kysymykseen ei liene selvää vastausta. Usein syynä lienevät rutiinit, vakiintunut – jopa jämähtänyt – toimintakulttuuri. Muutos on useimmiten vaikeaa, eivätkä hyvätkään suunnitelmat sitä tuota. Syynä voi myös olla kiire, ”oikeita” töitä on liikaa.

Paradoksaalista kehittämisessä usein myös on se, ettei venettä haluta liikaa keikuttaa. Samaan aikaan yritetään kehittää ja pitää yllä vakiintunutta tilannetta. Suunnitelmat palvelevat tätä tilannetta hyvin. Asialle on ”tehty” jotain kuitenkaan tekemättä paljon mitään. Ei keikuteta venettä.

Usein saattaa myös käydä niin, että suunnitelmat korvataan uusilla suunnitelmilla, vaikka edellistä suunnitelmaa ei ole ehditty vielä lainkaan toteuttaa. Vastaavaa tapahtuu hankkeiden kanssa, edellisiä hankkeita ei ole viety loppuun, kun aloitetaan jo uudet hankkeet. Tästä ilmiöstä teinkin oman blogikirjoituksen.

Näillä huomioilla en tietenkään kiistä suunnitelmien ja kyselyiden merkitystä. Ongelma on, kun niitä tehdään paljon, niiden merkitys paradoksaalisesti pienenee. Tapahtuu inflaatiota. Vähempi olisikin enempi. Kaikkein olennaisinta on, että suunnitelmat kanavoituisivat käytäntöön ja kyselyiden tulokset johtaisivat muutoksiin. Kannattaisikin kehittää vähemmän, mutta sitten kun tehdään, niin tehtäisiin kunnolla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Huhtikuu 2019

Bisnesjohtamisen sosiaalipsykologiaa

Luulisi, että bisnesjohtamisen kirjoissa puhutaan paljon liiketaloudesta ja strategisoita. Mutta niissä käsitelläänkin sosiaalipsykologiaa ja viestintää. Otokseni bisneskirjoista ei tosin ole kovin suuri, olen viime vuosina lukenut muutamia suomalaisten menestyneiden johtajien kirjoja, kuten Matti Alahuhdan Johtajuus, Jorma Ollilan Mahdoton menestys ja nyt viimeisimpänä Risto Siilasmaan Paranoidi optimisti.

Ollilan mukaan toimitusjohtajalla on kolme tärkeää tehtävää: viestintä, viestintä ja viestintä. Ollila korostaa myös arvoja kaiken toiminnan lähtökohtana. Alahuhta painottaa ihmisten ja organisaation virettä eli käytännössä positiivista asennetta ja kiinnostusta ihmisten kehittämiseen. Siilasmaa puolestaan teroittaa vuorovaikutuksen merkitystä organisaation kaikilla tasoilla.

Kaikissa kirjoissa on kuitenkin yksi teema ylitse muiden: luottamus. Ilman sisäistä ja ulkoista luottamusta organisaation toiminta käy kirjoittajien mukaan mahdottomaksi. Kun kilpailu on kovaa yhtiön sisällä ja ulkopuolella, luottamus ei ole itsestäänselvyys.

Ihmiset kilpailevat omasta asemastaan organisaation sisällä, eikä kollegoiden motiiveihin voi aina luottaa. Yhteistyökumppaneiden tavoitteisiin ei myöskään voi aina luottaa, ne kun saattavat olla myös kilpailijoita. Aikanaan eräät organisaatiotutkijat osuvasti sanoivat, että luottamus on kuin liima, joka pitää organisaation kasassa.

Luottamuksen korostus on kaikissa kirjoissa sen verran vahvaa, että siitä uhkaa tulla kaiken selittävä, hieman mystinen voima. Luottamuksen olemusta, syntyä ja ylläpitämistä ei välttämättä eritellä sen tarkemmin. En suinkaan kiistä luottamuksen merkitystä, mutta voisihan siitä kirjoittaessa hyödyntää runsasta tutkimusperinnettä, joka liittyy luottamukseen.

Sosiaalipsykologia tuli kiinnostavasti esille myös Nokian kriisiin liittyen. Siilasmaan selostus Nokian hallituksesta (vuodesta 2008 eteenpäin) on kuin oppikirjakuvaus ns. ryhmäajattelusta. Tämä Irving Janisin vuonna 1972 luoma käsite kuvaa tilannetta, jossa johtavassa asemassa oleva kyvykkäiden ihmisten muodostama ryhmä tekee huonoja päätöksiä. Ryhmä on eristäytynyt, ulkoinen paine on kova ja sillä on voimakas johtaja. Ryhmää hallitsee haavoittumattomuuden tunne, itsesensuuri ja stereotyyppinen näkemys ulkoryhmistä (kilpailijoista).

Tämän seurauksena vaihtoehtoja ja tavoitteita ei tarkastella riittävästi, riskejä ei huomioida ja varasuunnitelmat jätetään tekemättä. Nokian hallituksessa kävi juuri näin, ainakin Siilasmaan kirjan mukaan. Omaan ylivoimaisuuteen uskottiin sokeasti, kriittiset kysymykset estettiin, eikä kilpailijoita pidetty varteenotettavina. Lopputulos onkin kaikkien tiedossa. Hallituksessa olisi kaivattu sosiaalipsykologista osaamista!

Sosiaalipsykologian ja viestinnän korostuminen ei kuitenkaan tarkoittane sitä, että pelkästään niillä johdetaan yrityksiä. Kirjoissa saattaa hämärtyä se, että bisneksen perusta on teknisessä, liiketaloudellisessa ja yritysstrategisessa osaamisessa. Kirjoittajat ovat insinööritaustaisia ja ovat kokemuksen – ja ehkäpä yrityksen ja erehdyksen kautta – löytäneet sosiaalipsykologian ja viestinnän merkityksen.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Maaliskuu 2019

Huippututkimus ja riittämättömyyden tunne

Akateemiseen maailmaan – kuten moneen muuhunkin – kuuluu kilvoittelu paremmuudesta. Tällä vuosituhannella akateemisessa maailmassa huipulla olemisen ja erinomaisuuden korostus on kuitenkin noussut uudelle tasolle. Kaikkien pitäisi olla aktiivisia ja tuotteliaita tutkijoita, jotka ovat kansainvälisesti verkottuneita, innostavia opettajia, dynaamisia oman alansa some-keskustelijoita, verkko-opetuksen kehittäjiä ja tietysti lisääntyvien hallinnollisten hommien hoitajia.

Olen usean kollegan – niin väitöskirjantekijän kuin kokeneemman tutkijan – kanssa keskustellut kiinnostavasta ilmiöstä: paineesta tehdä paremmin ja enemmän. Painetta harvoin sanotaan ääneen, mutta se tulee vaivihkaisesti esille ja se on helposti tunnistettavissa.

Keskusteluissa on noussut esille riittämättömyyden tunne. Vaikka kuinka paljon tekisi, aina jää tunne, että vielä voisi tehdä enemmän. Pitäisikö tehdä yksi hankehakemus lisää tai työstää artikkelia? Riittämättömyyden tunne vaikuttaa olevan tilanteesta ja uravaiheesta riippumaton. Vakituinen työsuhde ei tätä monenkaan kohdalla helpota.

Akateemisessa maailmassa moni tekee työtä kutsumuksesta ja satsaa siihen paljon. Kyse on elämäntavasta. Sitten on paljon ihmisiä, jotka tekevät työnsä hyvin ja uppoutuen, mutta kuitenkin kyse on työstä. Tällöin illat ja viikonloput käytetään enimmäkseen muuhun toimintaan kuin työhön. Mutta ajatus pään sisällä ei vapaa-ajallakaan katoa: pitäisi tehdä enemmän (julkaisuja).

Uupumus ei ole täysin tuntematon vieras yliopistoissakaan. Ihmiset sinnittelevät, ovat ehkä välillä sairaslomalla ja sitten jatkavat. Vapaa työn luonne tarkoittaa monelle sitä, että voi vapaasti olla mukana kaikessa mahdollisessa ja välillä mahdottomassakin.

Olen usein ajatellut, että pitääkö kaiken olla huippua, eikö hyvä riitä? Kaikki ei käsittääkseni voi olla huipulla – ellei ole erityisen lavea huippu. Maailmassa on noin 17 000 yliopistoa, Helsingin yliopiston ranking-sijoitus keikkuu noin sijalla 70. Eikö se riitä?

Erinomaisuuden ja riittävän hyvän problematiikkaa sanoitti Antti Eskola hyvin viimeisessä kirjassaan. Hän puolusti riittävyyden eetosta, kun nyt vallalla on erinomaisuuden eetos. Hyvinvointi lisääntyisi, jos hyväksyisimme työnteossa, lasten kasvattamisessa, harrastuksissa, itsemme kehittämisessä ja treenaamisessa riittävyyden eetoksen.

Tavallinen yliopistonlehtori ei helpolla muutu koko maailman tuntemaksi huippututkijaksi tai 50-kymppisen ei tarvitse treenata kuin nuoren urheilijan. Silti tuo yliopistonlehtori voi olla riittävän hyvä opettaja ja tutkija tai 50-kymppinen voi olla ikäisekseen riittävän hyvässä kunnossa. Ja nämä viimeisten virkkeiden hahmot ovat täysin hypoteettisia, vaikka niistä löytyy hämmentävästi yhtymäkohtia itseeni!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Tammikuu 2019

Onko avoin viestintä aina hyvästä?

Avoin ja runsas viestintä ja vuorovaikutus lisäävät tehokkuutta, hyvinvointia ja kaikkea hyvää. Tätä virkettä ei juurikaan kyseenalaisteta. Kuitenkin monia asioita jätetään viestimättä.

Avoimuuden vastakohta on viestimättä jättäminen eli nonkommunikaatio, joka on antropologi Gregory Batesonin muotoilema käsite. Batesonin oivallus oli nonkommunikaation suojaavuus. Viestimättä jättäminen suojaa yksilöitä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja yhteisöjen olemassaoloa. Meidän ei kannata sanoa kaikkea, mitä ajattelemme toisista ihmisistä. Bisneksessä ei kannata paljastaa kaikkea, ainakaan kilpailijalle. Esimiehen ei ole hyvä kertoa alaisilleen kaikkea, varsinkaan toisista alaisista.

Nonkommunikaatio perustuu viestinnän prosessimallin kritiikkiin: kommunikoimatta jättäminen ei ole merkki kommunikaation epäonnistumisesta, vaan se voi olla merkki sosiaalisen tilanteen, yhteisön tai järjestyksen ylläpitämisestä. Viestimättä jättäminen voi olla yhtä tarkoituksellista kuin viestiminen.

Nonkommunikaatiota on kaikille elämänaloilla ja se on jopa välttämätöntä. Toisaalta siitä pyritään eroon lisäämällä viestinnän avoimuutta. Olisi syytä pohtia, milloin kannattaa olla avoin ja milloin ei? Kiinnostavaa on pohtia nonkommunikaation merkitystä ja tehtäviä. Päätyisivätkö työyhteisöt kaaokseen, jos viestintä olisi täysin avointa?

Digitaalisissa välineissä nonkommunikaatio saa uusia muotoja. Toisen viestiin vastaamatta jättäminen on helpompaa kuin kasvokkain. Sähköpostiin tai Whatsapp-viestiin vastaamatta jättäminen voidaan kokea varsin loukkaavana, vaikkei sitä sellaiseksi ole tarkoitettu.

Älypuhelimien mahdollistaman useiden sovellusten myötä olemme jatkuvasti läsnä tai saavutettavissa. Tai ainakin syntyy tällainen vaikutelma. Voi olla, että kyse on illuusiosta jatkuvasta valmiudesta vuorovaikutukseen – tosiasiallista valmiutta ei ole. Nonkommunikaatio voi toisinaan yksinkertaisesti johtua siitä, että emme välttämättä pysty tai ehdi vastaamaan.

Meille suomalaisille nonkommunikaatio on tuttua – ehkä liiankin tuttua: ”Vaikeneminen on kultaa” tai ”ei tehrä tästä ny numeroo.” Stereotypia puhumattomista suomalaisista voi pitää paikkansa, mutta olisi hyvä nähdä puhumattomuuden tausta ja kulttuuriset syyt.

Lopuksi haluan korostaa, etten nonkommunikaation tarkastelulla halua puolustella puhumattomuutta tai hiljaisuuden kulttuuria. Pyrkimykseni on tuoda esille nonkommunikaation mahdollisia suojaavia ja hyödyllisiä merkityksiä niin yksilöiden kuin yhteisöjen kannalta.

Lähteet:

Ketola, Kimmo; Knuuttila, Seppo; Mattila, Antti & Vesala, Kari Mikko (2002) Puuttuvat viestit. Nonkommunikaatio inhimillisessä vuorovaikutuksessa. Gaudeamus.

Couldry, Nick & Hepp, Andreas (2017) The Mediated Construction of Reality. Polity.

2 kommenttia

Kategoria(t): Tammikuu 2019

Sananvapaus ja kritiikki

Julkisessa keskustelussa sananvapaus käsitetään toisinaan niin, ettei esitettyjä näkemyksiä ja mielipiteitä saisi kritisoida. Viimeksi näin kävi muutama päivä sitten, kun Hesarissa joukko lääkäreitä arvioi kriittisesti Antti Heikkilän uusimaan kirjan tietoja. Tähän kritiikkiin Heikkilä totesi, että ”miksi minua kohdellaan näin? Kertoo, ettei jostakin saa puhua”.

Sananvapaus ei tarkoita, ettei esitettyjä näkemyksiä saisi kritisoida. Suomen lain mukaan ”sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”.

Kyllähän Heikkilä on saanut käyttää sanavapauttaan: hän on esiintynyt paljon mediassa, kirjoittaa blogia ja julkaisee kirjoja. Viimeisimmän kirjan julkaisi suuri Suomalainen kustantamo Otava (joka muuten sai ansaitusti Heikkilän kirjan julkaisemisesta Huuhaa-palkinnon).

Sananvapauden rajoittamisesta valittavat usein myös maahanmuuton vastustajat. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, varsin vapaasti he saavat ilmaista ja julkistaa mielipiteitään. Mutta osa tästä sisällöstä täyttää rikoksen tunnusmerkit, jolloin viestejä on poistettu – tosin jälkikäteen.

Kun ihminen käyttää sananvapauttaan, asettaa hän silloin sanomisensa keskustelun ja kritiikin kohteeksi. Koska kaikilla muillakin on sananvapaus, saavat he vapaasti kritisoida toisten sanomisia (kunhan eivät riko lakia). Tätä eivät selvästikään kaikki ole sisäistäneet. Niin usein saa lukea kommentteja, että ”tästä ei saa puhua Suomessa” tai ”minulta viedään sananvapaus”, kun esitettyjä näkemyksiä kritisoidaan.

Kritiikki ei vie kenenkään sananvapautta. Kritiikin kohteena ovat esitetyn väitteen perustelut. Julkisen keskustelun ideaalina pidetään yhteiskuntafilosofi Jürgen Habermasin ”paras argumentti voittakoon” -periaatetta. Julkisessa keskustelussa erilaiset argumentit kilpailevat ja ideaalitilanteessa paras voittaa. Käytännön elämä ei tietysti näin toimi, erilaiset argumentit elävät rinnakkain, joku vahvempana, joku heikompana.

Sananvapauteen kuuluu kritiikin ja erilaisten mielipiteiden sietäminen. Tämä ei tarkoita niiden hyväksymistä. Jos havaitsee huonosti perusteluja mielipiteitä, pitäisi ne ampua alas paremmilla argumenteilla. Ongelma on, että moni keskustelu – varsinkin netissä – ei noudata hyvän argumentaation periaatteita. Silti jaksan uskoa hyvä argumentaation voimaan, öyhöttäminen ja uhriutuminen eivät kanna pitkälle!

2 kommenttia

Kategoria(t): Joulukuu 2018