Mielipidekirjoitukset strategisena viestintänä

Viestinnästä on tunnetun mantran mukaan tullut strategisempaa, organisaatiot viestivät ponnekkaasti saavuttaakseen tavoitteensa. Pelkkä tiedottaminen ei riitä.

Viime aikoina strategisen viestinnän muodoista on paljon ollut esillä ns. ansaittu media, jossa organisaatio yrittää saada viestinsä journalismin avulla julkisuuteen.

Mielipidekirjoitus on yksi ansaitun median muoto. Tavallisesti ajattelemme, että mielipidekirjoitus on yhden ihmisen hengentuotos. Onkin hyvä hahmottaa, että mielipidekirjoitukset ovat usein osa laajempaa strategista viestintää, eikä niitä ole laatinut kirjoittaja(t) yksin, vaan mukana on viestinnän ammattilaiset. Tässähän ei ole mitään väärää, lukija tosin saattaa mieltää, että kyseessä on ”aito” mielipiteen ilmaisu.

Tuore esimerkki mielipidekirjoituksesta strategisena viestintänä oli somevaikuttajien kirjoitus, jossa he lupasivat välttää kuvien muokkaamista some-julkaisuissaan.

Sittemmin kävi ilmi, että kirjoittajat tekivät kaupallista yhteistyötä – siis bisnestä – Doven kanssa. Kirjoituksessa mainittiin Doven tekemä kyselytutkimus, jonka tulokset kertovat nuorten ulkonäköpaineista. Ainakaan kaikki kirjoituksen allekirjoittajat eivät tienneet, että heidän nimensä on mielipidekirjoituksessa. Kirjoituksen oli siis laatinut viestintätoimisto.  

Mielipidekirjoitus oli yksittäisenä kirjoituksena aiheellinen ja hyvä asian puolella. Kun kirjoituksen taustat selvisivät, kuvio näyttäytyy ongelmallisempana, onhan lopulta kyse kaupallisesta strategisesta viestinnästä.

Tämä haastaa lehtien toimitukset: miten tunnistaa ”aidot” mielipidekirjoitukset strategisesta viestinnästä? Voiko selkeää eroa edes tehdä? Käytetäänkö mediaa viestintäkanavana?

Myös kuluttajien medialukutaito on jälleen koetuksella: pitäisikö aina selvittää mielipidekirjoituksen taustat? Mikä lopulta on mielipidekirjoituksen tavoite ja tarkoitus?

Tämä ilmiö kertoo myös sen, että perinteisellä uutismedialla ja sen perinteisillä muodoilla, kuten mielipidekirjoituksilla, on edelleen vahva rooli hybridissä mediajärjestelmässä.

Todettakoon varmuuden vuoksi, että tämä postaus ei ole strategista viestintää. En hae ansaittua mediaa, kuhan kirjoittelen!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Joulukuu 2022

Median kulutus kannanottona

Kuluttaminen on lähes poikkeuksetta eettisten valintojen tekemistä. Valintoja joutuu tekemään entistä enemmän myös median kulutuksessa, median kuluttaja ja käyttäjä on siis hieman uudessa tilanteessa.

Jalkapallon MM-kisat ovat todella arveluttava kokonaisuus. Katsoja joutuu pohtimaan, onko ok katsoa kisoja? Vaakakupissa painavat eri suuntiin vetävät argumentit: Kiva katsoa futista marraskuun pimeydessä ja kysehän on vain jalkapallosta. Toisaalta kyse ei todellakaan ole vain jalkapallosta ja katsomalla pelejä annan hiljaisen hyväksynnän koko touhulle.

Toinen pohdinnan paikka on Twitter. Elon Muskin sekoilun ja Trumpin tilin sallimisen jälkeen moni Twitterin käyttäjä joutuu pohtimaan, haluaako olla tässä mukana? Paradoksaalisesti Twitterin tulevaisuutta koskeva keskustelu käydään juuri Twitterissä. 

Median kulutukseen on aina liittynyt sosiaalisen suotavuuden piirre. Perinteisesti on suotavampaa katsoa tv:stä uutisia ja ajankohtaisohjelmia kuin viihdettä. Useinhan arkisessa puheessa todettiin, että ”katson tosi vähän tv:tä, lähinnä uutisia”.

Sittemmin viihteestä on tullut hyväksyttävää ja nykyään varsinkin monet sarjat ovat suorastaan pakollista seurattavaa, jos haluaa pysyä päivän puheenaiheissa mukana. Hiukan häpeillen joutuu tunnustamaan, jos ei ole katsonut hienosti tehtyä sarjaa.

Näyttää kuitenkin siltä, että median kulutuspäätöksistä tulee entistä enemmän yhteiskunnallisia ja eettisiä, omat mieltymykset pitää jättää syrjään. Moni, kuten minä, haluaisi katsoa jalkapalloa, mutta se ei tunnu oikealta. Presidentti Niinistö painii saman ongelma kanssa: ”Täytyy katsoa, pystynkö jatkossa pidättäytymään ruudun ääreltä.”

On tietysti mahdollista, että kuluttamisen eettinen ulottuvuus on noussut tärkeämmäksi ja siksi asia koskettaa nyt entistä enemmän median kulutusta. Erilaisia mediaboikotteja on ollut pitkään. Myös urheilukisojen myöntäminen sortoa harjoittaviin maihin on ajoittain herättänyt keskustelua. Suurten some-palveluiden käytön eettisistä pulmista on puhuttu paljon viime vuosina.

Kuluttajalle tämä on haasteellista, olisi kyettävä selviytymään paitsi informaatiotulvasta myös pohdittava mitä mediaa voi käyttää ja seurata. Myös organisaatiot pohtivat tällä hetkellä kuumeisesti, miten Twitterin kanssa tulisi toimia, eikä hyviä vastauksia tunnu olevan kellään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Marraskuu 2022

Rikolliset sankareina

Media eri muodoissaan on täynnä rikoksia: oikeudenkäynneistä live-seuranta, rikollisten haastatteluita, rikossarjoja ja dekkareita.

Silmiinpistävää on viime aikoina ollut kovan luokan rikollisten haastattelut tai heistä tehdyt sarjat.  

Erityisen paljon on kerännyt kritiikkiä ns. Katiska-vyyhdistä tehty sarja ja sen päähenkilön esiintyminen. Hän on hyväntuulinen heppu, jolle kiinnijääminen on ikävä jarru bisneksille.

Hän ei sanomansa mukaan kadu mitään ja yrittää ottaa opiksi. Avoimeksi jää, mitä tarkoittaa opiksi ottaminen, parantaa tapansa vai tekee rikoksia jäämättä kiinni. Paljon on julkisessa keskustelussa arvosteltu sitä, etteivät hyväntyylisen hepun huumebisneksen uhrit näy julkisuudessa.

Viime aikoina Jari Aarnio on ollut tiiviisti mediassa, kertoen esimerkiksi vankila-ajoistaan. Viime kesänä Aarnio oli Porissa Suomi-areenassa, tapahtumaa seurasi huomattava yleisö. Aarnio kiinnostaa.

Aarnio valinta herätti hieman keskustelua, silti vähälle huomille jää, että Aarnio on poikkeuksellisen huumerikollinen Suomessa.

Myös rikosten tiiviimpi seuranta tarkoittaa yleensä tekijän näkökulman korostumista. Todellisten rikosten mediaseurannasta tulee viihdettä, jossa unohtuu itse teko. Tekijä on usein ainoa uutiskuvissa oleva ihminen. Pakostakin hänestä tulee ihminen, ei vain rikollinen.

Uhri on sivuun jäävä abstrakti asia. Poikkeuksia toki on, kuten Ylen Trauma – henkirikoksen jäljet -sarja. 

On arveluttavaa, että rikokset arkipäiväistyvät, osin jopa romantisoituvat. Rikosten suuri määrä mediassa tuskin tekee kenestäkään rikollista. Se voi kuitenkin joidenkin ihmisten mieleen juurruttaa ajattelumallin ja ratkaisumallin, joka perustuu rikoksiin. Ja myös sankaruus voi kiehtoa.

Erityisen inhimillinen kuva rikollisista syntyy haastatteluissa, joissa rikollinen näyttäytyy inhimillisenä ihmisenä, jonka puolelle katsojan sympatiat kallistuvat.

Tässä korostuu median rooli ja vastuu. Ilman mediaa näitä kaikkia haastatteluita ja sarjoja ei olisi. Katsojia ne vetävät, mutta onko niiden tekeminen eettisesti kestävää?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Marraskuu 2022

Onko kaikki viestintää?

Viestinnän tekijöillä ja tutkijoilla on tapana sanoa, että emme voi ymmärtää nykymaailmaa ilman viestintää. Usein tuleekin pohdittua, että mikä on viestintää ja mikä ei. Törmäsin Twitterissä samaan asiaan suorasanaisen kysymyksen muodossa: ”Missä vitun vaiheessa kaikesta tuli viestintää?”

Muutamissa vastauksissa nostettiin esille edesmenneen viestinnän professori Osmo A. Wiion toteamus, että ”kaiken ollessa viestintää, mikään ei ole viestintää.” Samaa ongelmaa on siis pohdittu pitkään. Viestinnästä on vaikea saada analyyttista otetta, jos kaikki on viestintää.

Olen pohtinut vertauksen hakemista ihmisestä. Verenkierto on olennainen osa ihmistä, ilman sitä ihminen ei toimi, ei ajatus eikä happi kulje. Voitaisiin siis sanoa, että kaikki ihmisessä on verenkiertoa. Mutta keskittymällä verenkiertoon emme voi ymmärtää ihmistä, emme varsinkaan ihmisen psykologiaa tai sosiaalista käyttäytymistä.

Vaikka vertaus on kömpelö, voidaan ajatella, että organisaatioita ja yhteiskuntaa ei voi ymmärtää pelkän viestinnän avulla – kuten ei minkään muunkaan yksittäisen tieteen avulla. On paljon instituutioita, valtarakenteita ja sosiaalisia suhteita, joita ei voi ymmärtää pelkästään viestinnällä.

Vastaavasti organisaatioiden ja yhteiskunnan ymmärtäminen ilman viestinnän näkökulmaa on vaikeaa. Niinpä on hedelmällistä yhdistää näkökulmia: viestintä yhdessä muiden tieteenalojen kanssa avartaa ymmärrystämme.

On vielä hyvä erottaa tieteellinen ja kaupallinen näkökulma. Viestinnän keskeisyyttä korostetaan viestinnän toimialalla, koska viestintä on myytävä tuote. Tosin monet suomalaiset isot viestintätoimistot ovat viime aikoina pyrkineet eroon pelkästä viestinnän profiilista korostaen muutoksen konsultointia.

Akateemisessa maailmassa toki kukin tieteenala korostaa omaa erityislaatuisuuttaan, myös viestintä. Mutta viestinnän tutkimuksessa sovelletaan paljon naapuritieteiden teorioita ja käsitteitä, mikä kertoo siitä, että maailma ei avaudu vain kapeasti ajateltuna viestinnän vinkkelistä.

Viestinnän tutkijana ja opettajana, jonka tausta muuten on sosiaalipsykologiassa, voin sanoa, ettei kaikki todellakaan ole viestintää. Mutta kovin usein törmätään niin käytännön elämässä kuin tutkimuksessa ilmiöihin, joiden ymmärtämistä viestinnän tutkimus rikastaa ratkaisevalla tavalla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Lokakuu 2022

Enemmän ja tehokkaammin

Pitäisi tehdä enemmän, olla kaikessa mukana ja keksiä uusia juttuja! Kuulostaako tutulta työelämältä?

Olen vuosien mittaan puhunut kollegoiden kanssa yliopistolla, että hartioillamme tuntuu paine: hanki tutkimusrahoitusta, julkaise paljon, verkostoidu kansainvälisesti, ole innovatiivinen opettaja, kohtaa opiskelijat, osallistu yhteiskunnalliseen keskusteluun ja hoida hallintoa.

Työ yliopistolla on vapaata, joten voimme lähteä mukaan melkein mihin tahansa. Kukaan ei sano, missä pitäisi olla mukana, eikä kukaan tai mikään myöskään rajoita. Työn vapaus on mahtavaa, mutta siinä on ansansa.

Paine ei kuitenkaan rajoitu yliopistoon. Niin yrityksissä kuin julkisella puolella ihmiset kamppailevat saman paineen kanssa. Rajaaminen on jätetty yksilön vastuulle. Ja jos rajaa, niin tuntee olevansa huono työntekijä.

Kiinnostavaa tässä on, ettei näitä vaatimuksia suoraan sanota. Paineen vain tuntee. Tietysti erilainen huippupuhe hyvin tuottaa tällaista painetta. Tavallisen hyvä kun ei riitä.

Voisiko tämä paine myös olla nuorten mielenterveysongelmien osasyynä? He valmistautuvat yhteiskuntaan, jossa pitää olla pätevä huippuammattilainen, joka brändää itseänsä eri some-kanavissa – ja yrittää siinä sivussa olla onnellinen.

Lukio- ja pääsykoeuudistukset ovat hyvin lisänneet painetta. Elämän suuret ratkaisut pitää tehdä lukion ekalla ja sen jälkeen huippuarvosanoilla voi päästä opiskelemaan haluamaansa paikkaa, mutta aikuisten ohjeen mukaisesti ”ei pidä stressata”.  

Tehokkuuden ja tuottavuuden paine nousee elävästi esille Anu Kantolan ja työryhmän tuoreessa tutkimuksessa. Yhteiskunta ei näytäkään jakautuvan voittajiin ja häviäjiin, vaan ”suuren ruuvin kasvava puristus tuntuu kaikkien elämässä ja vaatii entistä kovempia suorituksia”.  

Tuottaako tämä paine laadukkaampaa tekemistä ja tulosta? Ei välttämättä, kun kaikkea ei ehditä tehdä kunnolla. Tosin on sanottava, että akateemisesta maailmasta tulee paljon kansainvälisesti laadukasta tutkimusta. Ehkä paine sittenkin tuottaa tulosta.  

Loppukevennyksenä voisi Adam Smithiä mukaillen sanoa, että yhteiskuntamme yllä leijuu painostava näkymätön käsi. Lisää tehoja ja ruuvia kireämmälle, mutta miten meidän ihmisten käy?

Lähde: Anu Kantola & työryhmä (2022) Kahdeksan kuplan Suomi. Yhteiskunnan muutosten syvät tarinat. Gaudeamus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Syyskuu 2022

Kunnia ja häpeä

Kunniasta puhutaan niin maailmanpolitiikassa kuin arkisessa elämässä. Putinille sanotaan olevan ongelma kunniakas irtautuminen sodasta, toisaalta haluamme arjessa säilyttää kunniamme ja välttää häpeää.

Tykästyin opiskeluaikana Rom Harrén sosiaalipsykologiseen teoriaan, jossa sosiaalisuutta kuvataan hyvin yleispätevällä tavalla. Yleispätevät teoriat ovat aina ongelmallisia, mutta työnnän nyt ongelmat syrjään ja keskityn Harrén antiin.

Harrén mukaan sosiaalinen maailma jakautuu käytännölliseen (praktiseen) ja ilmaukselliseen (ekspressiiviseen) järjestykseen. Käytännöllinen järjestys viittaa siihen, miten aineelliset ja biologiset päämäärät saavutetaan.

Ilmauksellinen järjestys puolestaan viittaa siihen, miten luomme kuvaa itsestämme vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Keskeistä ilmauksellisessa järjestyksessä on kunnian ylläpitäminen sekä halveksunnan ja häpeän välttäminen.

Kunnia ja häpeä ovat teemoja jotka näyttävät toistuvan. Maailman johtajien tulee säilyttää kunniansa, yhtäläiseen meistä jokainen haluaa säilyttää kunniansa työpaikalla, koululuokassa, harrastuksissa. Häpeä ja halveksunta ovat paitsi ikäviä tunteita, myös identiteettimme eheyttä uhkaavia tekijöitä.

Suomea nimitetään usein häpeän kulttuuriksi. Reseptit häpeän käsittelyyn ovat kuitenkin usein yksilöpsykologisia. Kulttuuri-sana kuitenkin jo viittaa häpeään sosiaalisena ilmiönä. Ja jos Harré on oikeassa, kyseessä on nimenomaan sosiaalisen maailman piirre, jossa me yksilöt yritämme luovia.

Pitäisi siis ymmärtää, ettei häpeä ole kunkin oma tunne, vaan osa meidän sosiaalista maailmaa. Harrén mukaan tämä on universaali piirre kaikille maailman kulttuureille.

Kunnian sekä häpeän ja halveksunnan tunnistaminen avaa ymmärrystä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja yksilöiden toiminnasta. On tärkeää, että meille kaikille lapsista vanhuksiin avautuu mahdollisuus kunnian säilyttämiseen.

Kunnian kriteerit kuitenkin vaihtelevat eri ihmis- ja ikäryhmissä. Tuoreessa Kahdeksan kuplan Suomi –tutkimuksessaan Anu Kantola työryhmineen paneutui eri ihmisryhmien ns. syviin tarinoihin (deep story). Niillä tarkoitetaan ihmisten tapaa jäsentää maailmaa ja omaa paikkaansa siinä sekä erityisesti tunteita, joita oma yhteiskunnallinen asema herättää: ”Syvät tarinat ovat tarinoita oikeasta ja väärästä, kertomuksia kunniasta ja uhkaavista voimista”. Ihmiset eri ryhmissä tai kuplissa löysivät omat tapansa säilyttää kunniansa.  

Jos kunniamme on uhattuna, voi se johtaa ikäviin seurauksiin niin itsemme kuin ympäristömme kannalta. Kunnioitusta voidaan hakea aivan vääristä asioista tai ryhmistä, mistä voi seurata pahimmillaan väkivaltaa. Väkivaltaa ei välttämättä aiheuta väkivallan tekijän pahuus vaan häpeän ja halveksunnan kokemukset.  

Yleensä häpeä ja halveksunta eivät onneksi johda väkivaltaan, mutta jättää jäljen identiteettimme, pahimmillaan pysyvän. Onkin tärkeää antaa toisten säilyttää kunniansa arkisessa elämässä ja vuorovaikutuksessa – ehkäpä metsää vastaa kuten sinne huudetaan ja saamme myös itse säilyttää kunniamme.  

Lähteet

Rom Harré (1979) Social being

Anu Kantola & työryhmä (2022) Kahdeksan kuplan Suomi     

Jätä kommentti

Kategoria(t): Toukokuu 2022

Häirintää vai mielten manipulointia?

Venäjän taitoa käydä informaatiosotaa on viime vuosina pelätty. Venäjä onkin onnistunut hämmentämään ja häiritsemään. Tunnetuin esimerkki lienee Yhdysvaltain presidentinvaaleihin vaikuttaminen 2016.

Yleisessä hämmentämisessä Venäjä on muissakin maissa onnistunut kohtalaisesti. Martti J. Kari tiivistää hyvin venäläisten disinformaatiotaktiikan: ”harhauta, hyödynnä haavoittuvuuksia ja riko sääntöjä”.

Homma on lopulta aika helppo: pitää tuntea hieman kyseistä maata, osata kieltä ja sitten vaan hämmennystä, pelkoa ja sekaannusta aiheuttavaa sisältöä jakamaan. Sisällöt liittyvät tavallisesti kiistanalaisiin aiheisiin, kuten pakolaisiin, koronarokotteisiin tai ilmastonmuutokseen.

Infosota on erotettava kyberiskuista (palvelinhyökkäykset, haittaohjelmat jne.). Nämä iskut voivat aiheuttaa paljon kallista tuhoa infraan, aivan kuten perinteiset pommitukset. Näitä iskuja Venäjän osaa tehdä, kuten varmaan moni muukin maa halutessaan.

Infosodassa olennaista on, että Venäjä tunkeutuu yksittäisten maiden verkkojulkisuuteen. Yleensä eri maissa on myös Venäjälle hyödyllisiä puolestapuhujia, kuten Suomessa kohudosentti, jonka nimi jääköön mainitsematta.

Mutta Venäjä ei ole onnistunut infosodassaan lainkaan saamaan omaa viestiään läpi, eivätkä ihmiset ajattele Venäjästä myönteisemmin. Tässä mielessä Venäjän infosota on surkeaa.

Venäjän selitykset ja valheet ovat läpinäkyviä, kuten malesialaisen koneen ampumisen yhteydessä Bellingcat-ryhmä osoitti väitteet vääriksi ja tekaistuiksi. Tietysti voi olla niin, että kömpelöillä valheilla harhautetaan huomio toisaalle ja varsinainen infosta käydäänkin jossain muualla vaivihkaisesti.

Venäjän sisällä tilanne on toinen, kun viestintä on täysin valtionjohdon hallussa. Ukrainasta on ainakin kymmenen vuotta rakennettu Venäjän haluamaa narratiivia: natsit hallitsevat Ukrainaa ja Venäjän pitää se vapauttaa. 

Arvailujen varaan jää, kuinka paljon venäläiset ihmiset uskovat tätä aggressiivista ja yksipuolista propagandaa. On hyvä muistaa, että venäläisillä on perustavaa laatua oleva epäluottamus viranomaisia kohtaan.

Venäjän strategia infosodassa perustuu pitkälti siihen, että se säännöistä tai sopivuudesta piittaamatta häiritsee ja hämmentää. Se pelaa eri peliä ja eri säännöillä kuin muut. Mutta omaa viestiään Venäjän ei ole saanut läpi, eikä siihen suhtauduta myönteisemmin.  

Venäjän infosota kääntyy myös sitä itseään vastaa. Kukaan ei enää usko mitään sen puheita, vaikka se puhuisikin totta. Tässäkin asiassa Venäjä on ajanut itsensä nurkkaan.

Varuillaan pitää kuitenkin olla kaikenlaisten info- ja kyberiskujen suhteen. Kyberturvallisuudella suojellaan infraa, infosotaan paras lääke on hyvä koulutustaso ja medialukutaito, avoin ja vapaa media sekä vastuulliset some-alustat, joissa varsinkin on parannettavaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Maaliskuu 2022

Venäjän johto ryhmäajattelun vankina

Venäjän toiminnan mielettömyyttä on länsimaissa hämmästelty järkyttyneenä. Miksi se toimii näin, vaikka aiheuttaa itselleen vahinkoa? Syitä on etsitty koko järjestelmästä, huonosta organisoinnista, puutteellisesta tiedustelusta ja Putinin persoonasta.

Yksi selitys mielettömyydelle on ryhmäajattelun ilmiö (groupthink). Sosiaalipsykologian perusoppikirjoissa esiteltävä ilmiö tarkoittaa sitä, että ryhmän päätöksenteossa vältetään erimielisyyksiä, minkä seurauksena ryhmän päätökset ovat huonoja.

Ryhmä haluaa olla yhtenäinen, joka pohjautuu illuusioon ryhmän samanmielisyydestä. Kriittistä ajattelua ja vaihtoehtojen esittämistä ei ole, jotta ryhmän yhtenäisyys ei kärsisi. Ryhmän moraalisesta oikeellisuudesta ja haavoittumattomuudesta elätellään illuusiota.

Erittäin kiinnostavaa on, että ulkoryhmää – nykytilanteessa ukrainalaisia –  pidetään stereotyyppisesti moraalisesti ja älyllisesti alempiarvoisina.

Johtajan rooli on keskeinen ryhmäajattelu-ilmiössä. Yleensä ilmiö syntyy, kun ryhmällä on voimakas johtaja, jota myötäillään. Kritiikkiä ei uskalleta esittää johtajaa kohtaan, eikä johtaja myöskään rohkaise kriittiseen ajatteluun ja keskusteluun.

Ryhmäajattelu syntyy, kun ryhmä kokee kovaa painetta, tyypillisesti kriisitilanteissa. Tällöin ryhmä on usein eristäytynyt ja tiedonsaanti voi olla rajoittunutta. Tai tietoa käsitellään valikoiden, koska ryhmässä vallitsee itsesensuuri.

Monissa organisaatioissa johtoryhmä on kriisitilanteessa tehnyt huonoja päätöksiä, koska ryhmä on ajautunut ryhmäajatteluun. Koko käsite sai alkunsa, kun Irving Janis (1972) tutki Yhdysvaltojen ulkopolitiikan epäonnistumisia. Yksi esimerkki on Sikojen lahden maihinnousu Kuubassa, jossa on yhteneväisyyttä Venäjän hyökkäykseen: maihinnousu oli huonosti suunniteltu ja vastustaja oli aliarvioitu. Epäonnistumisen taustalla pidetään pitkälti ryhmäajattelua.  

On myös paljon esimerkkejä, niin politiikassa kuin yrityksissä, joissa ryhmäajattelun vaarat on vältetty huolehtimalla avoimesta ja kriittisestä keskustelusta. Venäjän johdossa tämä ei enää ole mahdollista, mutta suomen Nato-keskustelussa ryhmäajattelun vaarat voidaan vielä välttää.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Maaliskuu 2022

Kolme pointtia polarisaatiosta

Viime päivinä on taas puhuttu kuplien syventymisestä ja polarisaation kasvusta. Polarisaatio on monisyinen ilmiö ja sitä voi lähestyä monelta kantilta, kuten sosiaalipsykologisesta vinkkelistä.

Mutta nyt kolme pointtia.

Pointti 1: Polarisaatio on lisääntynyt

Poliittinen polarisaatio näyttää tutkimusaineistojen valossa vahvistuneen viimeisen 15 vuoden aikana. Polarisaatio ei kuitenkaan ole puoluesidonnaista, vaan pikemminkin blokki-sidonnaista. Toisin sanoen ihmisillä ei ole niin vahvasti yhtä suosikkipuoluetta, vaan tietyn blokin sisällä on useampi mahdollinen puolue.

Polarisaation määrää on vaikea tutkia ja todentaa: Mihin verrataan ja miten tutkitaan tai mitataan? Esimerkiksi 70-luvulla oli varmasti polarisaatiota, mutta vertailtavia aineistoja ei niin vaan ole. Lisäksi polarisaation mittaaminen on yllättävän hankalaa.

Pointti 2: Yhteiskuntaluokka ei sido puolueeseen

Aikaisempiin kupliin verrattuna jakolinjat näyttää menneen uusiksi. Entisenlainen puoluesidonnaisuus on hälvennyt ja tilalle on tullut esimerkiksi identiteetteihin liittyvät asiat.

Poliittiset jakolinjat eivät välttämättä perustu enää yhteiskuntaluokkiin. Asiaa valaisee hyvin tuore väitöstutkimus, jossa tutkittiin työväenluokkaisuuden suhdetta äänestämiseen.

Työväenluokka jaetaan tutkimuksessa perinteiseen työväenluokkaan (ammattikuva ja samaistuminen työväenluokkaan), ammatilliseen työväenluokkaan (ammattikuva työväenluokassa, samaistuminen johonkin muuhun luokkaan) ja ideologiseen työväenluokkaan (ammattikuva jossain muussa luokassa, samaistuminen työväenluokkaan).

Yhteiskuntaluokka selittää vain osin poliittista suuntautumista. Varsinkin ammatillinen työväenluokka on kiinnostava: ihminen kuuluu ammatin puolesta työnväenluokkaan, mutta poliittiset mielipiteet ovat jotain muuta. Tätä vasten on ymmärrettävissä jopa työväenluokan vastaiset mielipiteet, kuten yhteiskunnan tukien heikentäminen, sillä henkilö samaistuu keskiluokkaan ja äänestää sen mukaisesti.

Pointti 3: Uhattuna olemisen tunne kärjistää mielipiteitä

Polarisaatiota ei lisää niinkään yhteiskunnan ulkopuolelle pudonnut joukko, vaan olonsa ja työnsä uhatuksi tunteva joukko. Nämä, usein automaation, uhkaamat työntekijät ovat tiukkoja sosiaaliturvaetuuksia ja työllistymistä koskevissa näkemyksissään. Kiinnostavasti siis ihmiset, jotka saattavat lähitulevaisuudessa joutua itse hyödyntämään yhteiskunnan etuja, ovat myös kriittisiä niitä kohtaan.

Populistiset puolueet ja radikaali oikeisto vastaavat parhaiten näiden ihmisten huoleen ja pelkoon maailman muutoksesta ja oman aseman romahtamisesta.

Nämä kolme pointtia kuvaavat hyvin, että Convoyn kaltaisten joukkojen taustalla on monenlaisia ihmisiä ja ryhmiä. Yksi yhdistävä ja sytyttävä asia on korona, mutta tyytymättömyyden ja turhautumisen taustalla näen laajempia ja jo paljon ennen koronaa alkaneita yhteiskunnallisia ilmiöitä.

On syntynyt uudenlainen tyytymättömien ja uhatuksi tuntevien joukko, jonka mielipiteet eivät yksioikoisesti palaudu johonkin yhteiskuntaluokkaan tai puolueeseen.

Aivan oikein viime päivinä on paljon kirjoiteltu, että houkutuksesta huolimatta Convoyn kaltaisille porukoille ei ole soveliasta ilkkua. Ilmiö on otettava tosissaan, tosin ei niinkään bensan hinta, vaan se,millaiset yhteiskunnalliset olot tuottavat tällaisia ilmauksia.

Erityisen tärkeää on se, ettei liikehdintä voimistu ja muutu väkivaltaisemmaksi. Lääkkeitä ihmisten aseman korjaamiseen onkin vaikeampi keksiä, entiset asemat, ammatit ja arvot kun eivät haikailuista huolimatta palaa. Jokaisen pitäisi kuitenkin tuntea itsensä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi yhteiskunnan jäseneksi.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Helmikuu 2022

Keskitetään vai hajautetaan?

Hallinnossa ja politiikassa on kiinnostava päätöksenteon keskittämisen ja hajauttamisen välinen jännite ja vuorottelu.

Tästä on hyvä esimerkki koronakriisi. Alkuvaiheessa päätöksenteko keskitettiin maan hallitukselle. Sittemmin päätöksentekoa on hajautettu, mikä on tietysti järkevää, kun alueelliset erot ovat olleet suuria.

Hajauttamisesta on myös seurannut suurta epäselvyyttä: kuka päättää, mistä asiasta ja milloin? Lisäksi alueelliset viranomaiset ovat – ymmärrettävästi – varovaisia päätöksissään, kun kuitenkin odottavat maan johdon olevan päätösten tukena.

Jännite on tullut hyvin esille, kun ministerit ovat välillä toivoneet toisenlaisia päätöksiä alueilta. Mitäpä muuta alueellinen viranomainen voi tällaisessa tilanteessa tehdä, kuin päättää ministerien tahdon mukaisesti? Päätösvaltaa on siis hajautettu, mutta silti päätösten pitää olla maan johdon toiveiden mukaisia.

Samaa keskittämisen ja hajauttamisen jännite tai pikemminkin aaltoliike on nähtävissä monessa asiassa. Esimerkiksi opetussuunnitelmat ovat välillä keskitettyjä ja välillä annetaan kunnille ja jopa yksittäisille kouluille paljon valtaa.

Aaltoliike on seurausta siitä, ettei optimaalista päätöksentekomallia ole. Keskittynyt päätöksenteko on tehokasta ja yhdenmukaista. Haittapuolena on yksipuolinen päätöksenteko, joka ei huomioi alueiden tms. erityispiirteitä. Lisäksi sitoutuminen päätöksiin voi olla heikompaa, jos ne tehdään keskitetysti etäällä.

Hajauttamisesta puolestaan seuraa keskushallinnon huoli kontrollin menettämisestä. Toisin sanoen päätöksenteko ei olekaan keskusjohdon tahdon mukaista. Huoli voi olla täysin aiheellinen, jos alueiden erot kasvavat liikaa ja myös toiminnan laatuun tulee suuria eroja.  

Julkisessa hallinnossa on jo pitkään ollut vahva keskittämisbuumi. Usein se on perusteltua, ainakin säästämismielessä. Todennäköisesti jossain vaiheessa viriää ajatukset taas hajauttamisesta, kun päätöksenteko, palvelut ja kaikki toiminta on riittävän keskittynyttä.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Tammikuu 2022