Mediakasvatus identiteettiään etsimässä – kysymyksiä mediakasvatukselle

Mediakasvatusseuran verkkosivujen mukaan ”mediakasvatus on kasvatus- ja viestintätieteellinen poikkitieteellinen tutkimusalue sekä opetuksen alue, jossa opitaan havaitsemaan ja tarkastelemaan median vaikutuksia ja merkityksiä yksilöille ja yhteiskunnille”.

Tämän vuoden mediakasvatusfoorumilla puheenaiheet laajenivat tästä määritelmästä. Puheenvuorojen aiheena olivat osallistuminen, yhteiskunnalliset liikkeet (Juhana Rantavuoren esitys), sivistys, merkityksellisyyden kokemukset (Arto O. Salosen esitys) sekä orastava hyvinvointiin keskittyvä mediakasvatuksen heimo (Päivi Rasin kommenttipuheenvuoro). Mediakasvatusfoorumin teemat olivat itse asiassa kaiken opetuksen ja kasvatuksen ydinteemoja.

Onko mediakasvatus etsimässä identiteettiään laajentamalla horisonttiaan? Lisähaasteen tuo se, että mediakasvatus-sana korvautui uudessa opetussuunnitelmassa lähes kokonaan monilukutaidon käsitteellä. Mistä tämä tilanne kertoo?

Ensiksi vastausta voidaan hakea median roolista yhteiskunnassamme, jota pohdittiin vetämässäni työpajassa. Median määrittely nimittäin osoittautui hankalaksi. Määritelmämme pohjautuivat monilta osin joukkoviestinnän malliin. Onko mediakasvattajilta media hukassa? Mediakasvatusmateriaaleissa uudet mediamuodot on hyvin otettu huomioon, joten tässä mielessä media ei ole hukassa. Mutta ehkä median kerroksellisuus on vaikea hahmottaa, mikä on mediaa ja mikä ei? Onko koko medioitunut yhteiskuntamme mediakasvatuksen kohteena?

Median muutos on tehnyt median kuluttamisesta entistä aktiivisempaa toimintaa ja osallistumista. Onko tällöin lukutaito riittävä taito? Pitäisikö korostaa osallistumisen taitoja ja aktiivista kansalaisuutta, jolloin myös mediakasvatus fokusoituisi hieman uudella tavalla yhteiskunnalliseksi toiminnaksi, eikä ainoastaan median vaikutusten ja merkitysten analyysiksi.

Toinen identiteettiin liittyvä seikka on mediakasvattajien ammatillinen identiteetti. Mediakasvattajia tulee monilta aloilta, onko heillä yhteistä identiteettiä? Tarvitaanko sellaista? Kiinnostavan lisäulottuvuuden ammatillisen identiteetin pohdintaan tuo foorumissa julkistetun opettajaopiskelijoille tehdyn kyselyn tulokset.

Tulosten mukaan opiskelijat kokevat saavansa liian vähän mediakasvatuksen opetusta. Lisäksi he kokevat saavansa sitä TVT-opetuskäytöstä, kun he haluaisivat sitä kriittisestä medialukutaidosta. Onko TVT jyrännyt digiloikan huumassa mediakasvatuksen alleen?

Opettajakoulutuksen opetussuunnitelmissa mediakasvatus ei näyttäisi tämän kyselyn mukaan olevan kovin keskeisellä sijalla. Ei mediakasvatuksen varmasti pidäkään olla keskeisimpiä opettajaopetuksen sisältöjä. Kun ajatellaan lasten ja nuorten maailman mediakeskeisyyttä, voidaan pohtia, antaako opettajakoulutus riittäviä eväitä mediakasvattajana toimimiseen?

Kolmas identiteettiä haastava tekijä on nuorten näkökulman huomioinen. Mediakasvatuksessa lähdetään liikkeelle aikuisten esittämistä lähtökohdista, mikä on monessa mielessä hyväkin asia. Mutta esimerkiksi mainonnan ja kaupallisuuden lukutaidossa ei välttämättä oteta huomioon nuorten näkökulmaa. Me aikuiset oletamme, että piilokaupallisuus vaikkapa vlogeissa on negatiivinen asia. Nuorten näkemys asiasta voi olla toisenlainen.

Nuorten näkökulma tuli hyvin esille Ismo Kiesiläisen tekemän kyselyn kautta. Siinä 200 nuorta kertoi, että heitä huoletti median negatiivisuus, turvattomuus, epäluotettavuus, vääristyneet kauneusihanteet, harhaanjohtavat otsikot, vihapuhe ja kiusaaminen sekä merkityksellisten asioiden hautautuminen yhdentekeviin roskauutisiin. Nämä ovat tietysti monilta osin mediakasvatukselle hyvin tuttuja teemoja. Hätkähdyttävin huomio on nuorten kokema negatiivisuus ja turvattomuus. Pitäisikö perinteistä suojelunäkökulmaa painottaa nykyistä enemmän? Nuorten näkökulman huomioiminen voi tehdä näkyväksi sen, etteivät kaikki mediakasvatuksen teemat kohtaa aitoja nuorten kokemia huolia.

Mediakasvatuksen identiteettiin ja perusoletuksiin liittyen Leo Pekkala esitti kommenttipuheenvuorossaan erittäin hyvän huomion mediakasvatuksen yksilökeskeisyydestä. Onko reilua ja kohtuullista, että vieritämme kaiken medialukutaidon ja mediataidot yksilön harteille? Pitäisikö mediakasvatusta lähestyä yhteisöllisemmästä näkökulmasta? Tämä on tietysti haastavaa länsimaisessa yksilöllisyyttä korostavassa kulttuurissa.

Mediakasvatuksen identiteetti näyttää siis olevan myllerryksessä. Voidaan tietysti kysyä, tarvitaanko omaa ja eheää identiteettiä? Mediakasvatus elää monitietieteisenä ja muuttuvan median kanssa, eikä ehkä voikaan muodostaa selkeää ja pysyvämpää identiteettiä. Tärkeämpää voi olla epävakaassa tilassa valmiina kohtaamaan uudet mediamuodot ja -ilmiöt. Mediafoorumin kaltainen tilaisuus osoitti kuitenkin tärkeytensä paikkana, jossa mediakasvatuksen ammattilaiset voivat reflektoida omaa ammatillista identiteettiään suhteessa toisten toimintaan.

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Lokakuu 2017

Miksi johdon kriisiviestintä ei vakuuta?

Kun organisaatio kohtaa kriisin, ryhtyy organisaation johto yleensä rahoittelemaan ja toisinaan myös vähättelemään kriisiä. Vähättely, peittely ja viivyttely ovat tyypillistä johdon toimintaa, mikä myös yleensä pahentaa kriisiä, jopa katastrofaalisesti. Esimerkkejä riittää loputtomiin. Niistä voisi ottaa oppia.

Tuore esimerkki on Hyvinkään ja Riihimäen seudun ammatillista koulutusta järjestävä Hyria. Koulutussäästöjen vuoksi oppilaitos irtisanoi opettajia ja palkkasi tilalle ohjaajia, joilla ei siis ole lainkaan opettajan koulutusta.

Asiasta noussut valtakunnan tason keskustelu, kun OAJ tuomitsi jyrkästi irtisanomiset. Myös blogeissa asiaa on kommentoitu. Hyrian toimitusjohtaja puolestaan julkaisi puolustuspuheenvuoron.

Vastaavassa tilanteessa on viime vuosina ollut moni julkinen organisaatio ja johdon suhtautuminen on ollut samalla tavalla puolustelevaa. Näin tapahtui esimerkiksi Helsingin yliopistossa.

Voisiko organisaation johto toimia toisin? Voisiko asiat sanoa rehellisesti? Johdon ei tarvitse puolustella leikkauksia, kun eivät niitä ole itse tehneet. Johto voisi todeta, että nyt on huono tilanne, toiminta voi kärsiä, yritämme selvitä mahdollisimman vähillä vaurioilla.

Entäpä jos ammattikoulut nousisivat barrikadeille ja sanoisivat, etteivät he enää pysty hoitamaan perustehtäväänsä, raha ei riitä. Mutta sen sijaan johto sanoo, että ”emme laske koulutuksen laatua, vaan nostamme sitä”. Lisäksi ”ammatillisesta koulutuksesta valmistuu alansa huippuammattilaisia”. Samaan aikaan julkinen keskustelu käy kuumana ammatillisen koulutuksen heikentyneestä laadusta ja valmistuneiden opiskelijoiden heikosta ammattitaidosta.

Näyttää siltä, että johto elää toisessa todellisuudessa tai vaihtoehtoisesti yrittää muuttaa ikävät asiat positiiviseksi. Hyriankin tapauksessa toimitusjohtajan kirjoituksesta syntyy lopulta kuva, että kyse on hyvästä asiasta.

Lisäksi syytellään niitä, jotka pitävät ”jääräpäisesti kiinni saavutetuista eduista ja vanhoista ajatusmalleista”. Ilmeisesti tässä tarkoitetaan opettajia, joille kyllä tarjottiin töitä – puolta pienemmällä palkalla. Ja kaikkein pahin on sosiaalinen media, jonka ”vellovaa asiatonta keskustelua on ollut ikävä seurata”.

Kriisi on alun perin aiheutunut leikkauksista, mutta ongelmat ovat kiteytyneet huonoon viestintään. Mikä siis meni pieleen?

Ensinnäkään huonosta asiasta ei saa hyvää. Jos rahoja vähennetään, kannattaa todeta, että nyt asiat ovat huonosti ja vauriot yritetään minimoida. Ja niin itse asiassa yritettiin tehdä, mutta kun vaurioiden minimoiminen naamioidaan laadun parannukseksi, homma näyttää peittelyltä ja selittelyltä. Helsingin yliopistossa irtisanomisohjelmaa kutsuttiin muutosohjelmaksi, joka ei kuulosta niin pahalta.

Jos jokin henkilöstöryhmä kärsii, kannattaa sitä kohtaan olla empaattinen. Opettajien tylyn kohtelun kaupan päälliseksi tuleva vähättely ja syyttely eivät ainakaan paranna tilannetta.

Huomiota herättävää myös on, ettei muu henkilöstö kuin johto ole äänessä. Eivätkö he halua? Tai uskalla? Herkästi syntyy kuva, että henkilöstö on peloteltu hiljaiseksi.

Sosiaalista mediaa on turha syytellä omista ongelmista. Siellä keskustelu on usein asiatonta, mutta sen kanssa on elettävä ja siihen on varauduttava. Jos hoitaa omat asiat hyvin, somessa on (yleensä) vähemmän kuraa.

Organisaation johto on yleensä aina altavastaaja kriisissä. Sen takia kriisiviestintään on valmistauduttava, tartuttava siihen heti. Kuten tässä ja lukuisissa muissa tapauksissa, johto reagoi siinä vaiheessa, kun asian käsittely on karannut sen omista käsistä.

Jos asiat menevät vielä tästä huonommin, saattaa organisaatio seuraavassa vaiheessa joutua pyytämään anteeksi. Siinäkin kannattaa muistaa aitous, niin usein sorrutaan ns. muka-anteeksipyyntöön (nonpology), kuten Jari Sillanpäälle ja niin monelle muulle on käynyt.

 

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Syyskuu 2017

Sanottamisen voima

Iskevien sanojen ja käsitteiden käyttö on tehokas tapa levittää ajatuksia, tavoitteita ja ideologioita – myös vastustajien keskuudessa. Käsitteet luovat merkityksiä ja kehyksiä, joiden kautta ilmiöitä jäsennetään. Vaikka vastustaisimme ja kritisoisimme jotain sanaa, niin sanaa käyttämällä tulemme itse asiassa vahvistaneeksi sanan mukanaan kantamia merkityksiä ja tulkintakehyksiä.

Hyvä esimerkki käsitteen leviämisestä ja omaksumisesta on nykyhallituksen lanseeraama digiloikka. Kun käsite esiteltiin, sille naureskeltiin. Yleisesti epäiltiin, ettei hallitus itsekään oikein tiedä mistä puhuu. Sana on kuitenkin näppärä ja helppo, joten se alkoi juurtua niin hallinnon, median kuin tavallisten ihmisten kielenkäyttöön.

Digiloikan kritisoijatkin käyttivät digiloikka-sanaa. Parissa vuodessa digiloikasta on tullut normaali sana ja kehys, jonka kautta maailman menoa tulkitaan. Esimerkiksi koulussa tehtävä kehitystyö tulkitaan osaksi digiloikkaa. Jos hallitus olisi puhunut digitalisaation edistämisestä tai tieto- ja viestintätekniikan käytön lisäämisestä opetuksessa, ei asia olisi tarttunut näin hyvin koko yhteiskunnan sanavarastoon.

Huolestuttavampi esimerkki sanottamisen voimasta on suvakki-sanan synty ja käyttö. Oletettavasti melko pieni maahanmuuton vastustajien joukko ryhtyi käyttämään suvaitsevaisesti ajattelevista ihmisistä herjaavaa suvakki-nimitystä. Sanan käyttö myös loi uuden ryhmän – vaikkei ryhmää varsinaisesti ole olemassa.

Hiljalleen suvakki-sana yleistyi, sitä käytetään niin mediassa kuin arkipuheessa. Pienen piirin keksimä haukkumasana yleistyi ehkäpä siksi, että oli tarve nimittää rasistien ”vastapuolta”. Syntyi yksinkertaistava ja keinotekoinen vastinpari ihmisten jakamiseksi kahteen leiriin. Huolestuttavaa on, että suvakki-sanasta on tullut normaalitapa luokitella ihmisryhmiä. Vaikka ihmiset olisivat perusarvoiltaan suvaitsevaisia, he eivät ainakaan julkisesti halua kuulua ”suvakkeihin”.

Sanottamisen voiman ovat tietysti havainneet monet hallitsijat ja propagandistit historian kuluessa. Joonas Pörsti teoksessaan Propagandan lumo kertoo esimerkin George W. Bushin pr-strategista Frank Luntzista, joka hyvin ymmärsi sanottamisen voiman. Luntz ehdotti Bushin hallintoa puhumaan ”ilmaston lämpenemisen” sijaan ”ilmastonmuutoksesta”, joka ei kuulostanut yhtä huolestuttavalta. Sanankääntötemppu onnistui hyvin, sillä myös poliittiset vastustajat omaksuivat Bushin hallinnon lanseeraaman ilmastonmuutos-käsitteen.

Tutkijoille iskusanojen käyttö on hankalaa. Tutkimuksen tehtävä on analysoida ja purkaa merkityksiä, ei niinkään kiteyttää ja yksinkertaistaa. Digiloikka- ja suvakki-sanojen merkitykset ja epäjohdonmukaisuudet voidaan tutkimuksen kautta kyseenalaistaa. Ongelma on, ettei maailma kuule tätä. Yksinkertaiset käsitteet uppoavat kuin veitsi voihin, ne yleistyvät ja niiden kautta jäsennetään maailmaa ja annetaan merkityksiä. Käsitteiden purkaminen ja kritiikki kuuluu paljon huonommin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuu 2017

Arvoituksellinen algoritmi – tarvitaanko algoritmilukutaitoa?

”Algoritmi päättää jo senkin, kuka kutsutaan työhaastatteluun.”  – Taloussanomat 10.3.2017

”Vaikuttiko Facebookin algoritmi Yhdysvaltain vaalitulokseen?” – Yle 9.11.2016

Algoritmit vilisevät päivittäisissä uutisissa, poliitikoiden puheessa ja seminaareissa. Vaikuttaa siltä, että algoritmit ohjaavat, tekevät päätöksiä ja käyttävät valtaa.

Olin parissa algoritmeja käsittelevässä tilaisuudessa, joissa kaksi asiaa tuli selväksi. Algoritmeja mystifioidaan, aivan kuin ne olisivat itsenäisiä ja mystisiä toimijoita, joita ei oikein ymmärrä. Toiseksi näyttää siltä, että erilaiset käsitteet ovat sekaisin: algoritmit, data, big data, koneoppiminen ja deep learning.

Data ja algoritmit ovat eri asioita, mikä näyttää usein sekoittuvan. Algoritmi on ihmisen tekemä toimintaohje, joka annetaan koneelle tai robotille. Algoritmeja on ollut jo pitkään, esimerkiksi taskulaskimissa.

Algoritmit voivat olla yksinkertaisia toimintaohjeita, mutta suuri algoritmien joukko tekee niiden toiminnasta jo varsin monimutkaista. Kun algoritmit vielä oppivat, on niiden toiminta jo varsin kehittynyttä. Koneoppivat ohjelmat voivat olla niin mutkikkaita, etteivät edes niiden kehittäjät enää pysty ratkaisemaan niissä ilmeneviä ongelmia.

Data puolestaan on yksinkertaisesti informaatiomassaa, joka voi olla hyvin epäselvää ja järjestäytymätöntä. Datan merkitys on kieltämättä suuri Facebookin ja Googlen kaltaisille yrityksille. Onkin sanottu, että data on uusi öljy.

Mutta data ei vielä tee mitään, vaan sitä pitää analysoida. Perinteisesti tutkijat ovat tätä tehneet. Algoritmit tekevät analysointia automatisoidusti ja kun ne tekevät analyysia ja päätelmiä kehittyneesti ja samalla oppien, muuttuu data nopeasti hyvin jalostettuun muotoon.

Suurin ongelma lienee se, että käyttäjillä ei ole mitään käsitystä mitä algoritmit tekevät ja milloin. Toisinaan ne voivat olla hyödyllisiä, esimerkiksi verkkokaupoissa suositusten tekemisessä. Algoritmeja käytetään myös hyvin vaativiin tehtäviin, kuten lääkkeiden kehittämiseen.

Mutta algoritmit myös vaikuttavat tiedonvälitykseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Facebookissa koko näkymämme on algoritmin tuottamaa. Algoritmi päättelee, mitä ja kenen jakamia sisältöjä näemme. Algoritmin toiminta näyttäytyy usein käyttäjille ihmisten toimintana, mikä herättää jo eettisiäkin kysymyksiä. Harto Pönkä toteaa kirjoituksessaan, että algoritmit uhkaavat somen aitoutta.

Yhteiskuntatieteessä algoritmeihin on usein suhtauduttu kriittisesti, huolestuen niiden kasvottomasta vaikutuksesta yhteiskuntaan, tiedonvälitykseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Kokonaan uusi tutkimusalue onkin algoritmien yhteiskuntatieteellinen tutkimus.

Tutkimuksellisesti on tarpeen erottaa algoritmien tutkimus, niiden vaikutusten tutkimus sekä algoritmeihin liittyvän puheen tutkimus. Matti Nelimarkka esittää blogissaan osuvat kysymykset:

  • Miten julkisessa keskustelussa käytetään sanaa algoritmi ja mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan?
  • Voisimmeko silti koettaa olla nostamasta algoritmia kultaiselle jalustalle ja sen sijaan purkaa mitä oikeastaan tarkoitamme sillä?

Kun elämme algoritmien ympäröimänä, herää myös kysymys algoritmilukutaidon tarpeesta, osana medialukutaitoa. Tämä pitää sisällään itse algoritmien ja niiden toiminnan tunnistamisen, mutta myös algoritmeihin liittyvän puheen ja merkitysten kriittisen ymmärtämisen.

 

 

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Toukokuu 2017

Vastakkainasettelu myy – ja tuottaa faktojen jälkeistä aikaa

Median ja varsinkin tv-ohjelmien tapa tuottaa vastakkainasetteluja on kerännyt kritiikkiä. Viimeksi näin tapahtui Perjantai-ohjelmassa, jossa pakolaisten vastustajat ja auttajat oli laitettu vastakkain. TV-ohjelma tuotti ääripäät, joita ei varsinaisesti ole olemassa.

Tämä on tuttua monista muistakin teemoista. Terveyteen ja ravintoon liittyvissä ohjelmissa vastakkain ovat tutkijat ja ns. kokemusasiantuntijat. Keskustelua käyvät tutkimus ja oma kokemus, mikä ei tietysti ole huono juttu – tosin oma kokemus on näissä ohjelmissa yleensä aina tutkimustiedon vastaista. Vastakkain ovat aivan eritasoiset asiat. Esimerkiksi ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm on kyseenalaistanut tutkimustiedon ja oman kokemuksen rinnastamisen

Yksi esimerkki median tuottamasta vastakkainasettelusta liittyi seksinukeista uutisointiin. Uutisessa asetettiin Sexpon ja Pelastakaa lapset ry:n kannat vastakkaisiksi. Järjestöt joutuvat tahtomattaan mediassa vastakkain asetetuksi. Lopulta järjestöt joutuivat julkaisemaan yhteisen kannanoton, jossa ilmoittivat toimivan samojen päämäärien puolesta, eikä vastakkainasettelua ole.

Vastakkainasettelun kritisoiminen ei tietenkään tarkoita asiantuntijavallan suosimista, jossa maalikoilla ei olisi suunvuoroa. Ongelmaa syntyy siitä, että perusteellisesti tutkittu tieto asetetaan vertailuasetelmaan yksittäisen ihmisen mielipiteiden, kokemusten tai vaikkapa ruokakokeilujen kanssa. Tutkimustieto ei ole vertailtavissa arkikokemukseen ja mielipiteisiin.

Yksi aihealue on kuitenkin jätetty asiantuntijoille: talous. Tv-studioon ei marssiteta Matti tai Maija Meikäläistä kertomaan omista talousopeistaan samaan ohjelmaan professoreiden kanssa. Miksi? Itseoppineita talousasiantuntijoita kyllä riittäisi, lisäksi mielipiteitä ja kokeiluja talousasioissa on paljon. Onko talous liian pyhä asia annettavaksi maallikoiden käsittelyyn?

Vastakkainasettelullaan media tulee – tahtomattaan – tuottaneeksi ns. faktojen jälkeistä aikaa, jossa kaikenlaisia omia kokemuksia tai ns. vaihtoehtoisia faktoja pidetään täysin pätevinä. Vaikka faktojen jälkeinen aika on ongelmallinen ilmaisu (oliko joskus faktojen aika?), kuvaa se kohtalaisen onnistuneesti nykyistä ilmapiiriä.

Tässä ilmapiirissä uutismedian pitäisi tuottaa luotettavaa tietoa. Vastakkainasettelun formaatti kuitenkin luo usein tilanteen, jossa ovat vastakkain tutkimustieto ja joukko hyvin epätasaista tietoa, omia kokemuksia, uskomuksia ja suoranaista huuhaata. Jos media tuo esille tätä huuhaata, eikö se silloin edistä faktojen jälkeistä aikaa?

Huuhaata on tietysti ollut aina, muistan omasta nuoruudestani Juhan af Grannin ja Rauni-Leena Luukasen ufo-ohjelmat, joissa ei tiedolla ja totuudella ollut mitään sijaa. Tiedon ja totuuden kyseenlaistaminen on kuitenkin nyt uudella tasolla, jolloin huuhaan esittämisen kanssa pitää olla tarkkana. Ufojen jorinat olivat harmittomia, kun niitä verrataan ilmastonmuutoksen kiistämiseen tai rasistien ja suvaitsevaisten argumenttien tasavertaiseen puimiseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Toukokuu 2017

Läppärit pois luennolta, osa II

Aiempi bloggaukseni läppäreiden käytöstä luennoilla poiki monipolvisen keskustelun Facebookin tieto- ja viestintätekniikka opetuksessa -ryhmässä, mistä kiitos kaikille kommentoijille. Keskustelu herätti lisäajatuksia.

Ensimmäiseksi selvennys: en edellisessä kirjoituksessa esittänyt tietokoneiden käytön lopettamista opiskelussa. En myöskään puolustanut luentoja ainoana opetuksen muotona. Tarkoitukseni oli herättää keskustelua siitä, että teknologia ei aina edistä oppimista.

Kirjoitukseni pontimena ei ollut ainoastaan luennot, vaan myös kandi- ja graduseminaareissa opiskelijat viettävät aikaansa läppärillä, vaikka pienryhmässä opiskelijat pitävät toisilleen esitelmiä. Näissä tilanteissa ei ole kyse monotonisesta luennosta, vaan pienryhmän työskentelystä.

Peräänkuulutan opiskelijoiden vastuuta ja motivaatiota. Voisiko olla niin, että opiskelijat ovat oppineet lyhytjänteiseen viihtymiseen, jossa asiat jätetään kesken, jos ne eivät kiinnosta? Itse en tähän täysin usko, ovathan opiskelijat tehneet hurjan määrän työtä pääsykokeeseen. Ihmettelen, että kun kovan työn kautta on päästy opiskelemaan yliopistoon ja sitten opiskeltavat asiat eivät näytä – ainakaan opetustilanteessa – kiinnostavan.

Siitä olen kommentoijien kanssa ehdottoman samaa mieltä, että erilaisia pedagogisia ratkaisuja pitää kehittää. Juuri nyt käänteinen oppiminen (flipped learning) näyttäisi olevan mielekäs ja lupaava opetuksen kehittämisen muoto.

Kannatan myös teknologian hyödyntämistä sekä verkko-opetusta, jota olen käyttänyt 19 vuoden ajan.  Mutta olen myös skeptinen sokean teknologiaoptimismin suhteen. Läppärit ja tabletit tuskin sellaisenaan tuottavat yhtään parempaa oppimista kuin muutkaan opiskelumuodot. Hyvä oppiminen edellyttää aina ja ensisijaisesti pedagogista ja didaktista näkemystä.

Laajemmin olen havaitsevinani ajattelu- ja puhetavan, jossa opettaminen, kuten luennot, nähdään vanhanaikaisena, tylsänä ja oppimisen kannalta huonona. Tällaisen vanhanaikaisen opiskelun vastakohtana on uusi, hauska, pelillinen ja digitaalinen oppiminen, jossa ei tarvitse jahkailla tylsien asioiden kanssa. Tämä puhetapa on hyvin yleinen, ei ainoastaan dynaamisten kolmen pointtien poliitikoiden keskuudessa, vaan myös opetusalalla.

Näen tämän puhetavan ongelmallisena, koska oppiminen ei voi aina olla hauskaa ja helppoa, tylsiäkin vaiheita on kestettävä. En tietenkään puolusta tylsää ja huonoa opetusta, mutta kaikkia asioita ei vain opi tekemällä jotain kivaa.

Vertausta voi hakea soittamisen opettelusta: toistoa ja motoriikan harjoittelua tarvitaan. Kenestäkään ei voi tulla hyvää soittajaa ilman tällaista harjoittelua. Toinen esimerkki on gradun tekeminen. Prosessi on usein hidas, yksi askel teen ja toinen taakse, epätoivon hetkiä tulee, mutta samalla on myös nähtävissä ne kasvun, oppimisen ja valaistumisen hetket. Ilman kovaa työtä niitä ei saavuteta. Kolmanneksi voi miettiä kielen opiskelua, jossa sanojen oppimisen avain on toisto. Toistoa voi tietysti tehdä eri tavoin, mutta toiston tarpeesta ei päästä eroon, jos sanoja eli vierasta kieltä halutaan oppia.

Läppärit luennolla liittyy lopulta laajempiin ulottuvuuksiin oppimisen ja teknologian, viihtymisen ja oppimisen sekä oppimisen ja opettamisen suhteesta. Optimaalista tasapainoa näiden suhteen tuskin saavutetaan. Uusiin tuuliin kannattaa suhtautua avoimin mielin, mutta se ei tarkoita, että kaikki vanha joutaisi romukoppaan.

 

 

 

 

5 kommenttia

Kategoria(t): Huhtikuu 2017, Uncategorized

Läppärit pois luennoilta

Opiskelijat ovat jo digiloikkansa loikanneet, kaikilla on läppäri nenän edessä luennoilla. Ja melkein kaikilla se, jossa on omenan kuva.

Miltä tilanne näyttää luennoitsijan näkökulmasta? Kaikki ovat uppoutuneet koneeseensa, joko lukien tai kirjoittaen. Kaikki huomio näyttäisi olevan näytössä. Ei aina kovin motivoivaa opettaa, kun suurin osa ei seuraa opetusta. Netistä löytyy kaikenlaista kiinnostavampaa.

Eräs opiskelija teki kerran havainnointiharjoituksen ja huomasi, että luennolla ihmiset lukevat uutisia, ovat (tai ainakin silloin olivat) Facebookissa tai hoitelevat sähköposteja. Noin 20 havainnoitavasta opiskelijasta kolme teki luentomuistiinpanoja koneella.

Tietysti ilman läppäriäkin voi ajatus lähteä harhailemaan ja läsnäolo on vain fyysistä. Silti väitän, että läppäri luennolla lisää muita aktiviteetteja ja henkinen poissaolo kasvaa.

Joskus luennot ovat tylsiä ja puuduttavia. Luentoja ei saisikaan olla liikaa, mutta kyllä niillä edelleen paikkansa on. En oikein keksi parempaakaan opetusmuotoa suurelle määrälle opiskelijoita. Luentoja pitää kyllä jatkuvasti kehittää ja luentojen rinnalle pitää saada monimuotoisia oppimisen tapoja. Luentoja kuitenkin pidetään ja tullaan jatkossakin pitämään ja niiden yhteydessä tietokoneen käyttö ei oppimista juuri edistä.

Jotkut voivat väittää, että pystyvät tekemään montaa asiaa yhtä aikaa tehokkaasti. Ihmisen aivot eivät kuitenkaan kykene hoitamaan montaa asiaa kerralla kunnolla. Aivotutkija Tiina Parviainen sanoo, että ”ihminen ei pysty multitasking-toimintaan eli aidosti yhtä aikaa keskittymään moneen asiaan”.  Montaa asiaa voi yrittää tehdä kerralla, mutta mitään ei tule tehdyksi kunnolla.

Digiloikkia tehdessä ajatellaan, että kun kaikkia härpäkkeitä käytetään mahdollisimman paljon koko ajan, niin hyvä tulee. Arno Kotro toteaa osuvasti koulun digiloikkaa pohtiessaan, että ”ongelma ei tosiaankaan ole se, että lapsilla ja nuorilla ei olisi tarpeeksi konekontaktia. Ongelma on se, että heillä ei ole riittävästi aikuiskontaktia.”

Peruskoulun ja lukion jälkeen ei samalla tavalla tarvita aikuiskontaktia, mutta ihmiskontaktia kylläkin. Luennolla sitä ei useinkaan synny. Mutta se voisi syntyä, jos kaikki – niin opiskelijat kuin opettajat – olisivat aktiivisesti läsnä tilanteessa. Opiskelija voisi esimerkiksi kysyä. Kysymyksiä esitetään kuitenkin harvemmin – varsinkin kun uppoudutaan läppärin näyttöön.

Jos voisin määrätä, kieltäisin läppäreiden käytön luennoilla pedagogisista syistä. Opiskelijoiden oppiminen paranisi.

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Huhtikuu 2017