Sanottamisen voima

Iskevien sanojen ja käsitteiden käyttö on tehokas tapa levittää ajatuksia, tavoitteita ja ideologioita – myös vastustajien keskuudessa. Käsitteet luovat merkityksiä ja kehyksiä, joiden kautta ilmiöitä jäsennetään. Vaikka vastustaisimme ja kritisoisimme jotain sanaa, niin sanaa käyttämällä tulemme itse asiassa vahvistaneeksi sanan mukanaan kantamia merkityksiä ja tulkintakehyksiä.

Hyvä esimerkki käsitteen leviämisestä ja omaksumisesta on nykyhallituksen lanseeraama digiloikka. Kun käsite esiteltiin, sille naureskeltiin. Yleisesti epäiltiin, ettei hallitus itsekään oikein tiedä mistä puhuu. Sana on kuitenkin näppärä ja helppo, joten se alkoi juurtua niin hallinnon, median kuin tavallisten ihmisten kielenkäyttöön.

Digiloikan kritisoijatkin käyttivät digiloikka-sanaa. Parissa vuodessa digiloikasta on tullut normaali sana ja kehys, jonka kautta maailman menoa tulkitaan. Esimerkiksi koulussa tehtävä kehitystyö tulkitaan osaksi digiloikkaa. Jos hallitus olisi puhunut digitalisaation edistämisestä tai tieto- ja viestintätekniikan käytön lisäämisestä opetuksessa, ei asia olisi tarttunut näin hyvin koko yhteiskunnan sanavarastoon.

Huolestuttavampi esimerkki sanottamisen voimasta on suvakki-sanan synty ja käyttö. Oletettavasti melko pieni maahanmuuton vastustajien joukko ryhtyi käyttämään suvaitsevaisesti ajattelevista ihmisistä herjaavaa suvakki-nimitystä. Sanan käyttö myös loi uuden ryhmän – vaikkei ryhmää varsinaisesti ole olemassa.

Hiljalleen suvakki-sana yleistyi, sitä käytetään niin mediassa kuin arkipuheessa. Pienen piirin keksimä haukkumasana yleistyi ehkäpä siksi, että oli tarve nimittää rasistien ”vastapuolta”. Syntyi yksinkertaistava ja keinotekoinen vastinpari ihmisten jakamiseksi kahteen leiriin. Huolestuttavaa on, että suvakki-sanasta on tullut normaalitapa luokitella ihmisryhmiä. Vaikka ihmiset olisivat perusarvoiltaan suvaitsevaisia, he eivät ainakaan julkisesti halua kuulua ”suvakkeihin”.

Sanottamisen voiman ovat tietysti havainneet monet hallitsijat ja propagandistit historian kuluessa. Joonas Pörsti teoksessaan Propagandan lumo kertoo esimerkin George W. Bushin pr-strategista Frank Luntzista, joka hyvin ymmärsi sanottamisen voiman. Luntz ehdotti Bushin hallintoa puhumaan ”ilmaston lämpenemisen” sijaan ”ilmastonmuutoksesta”, joka ei kuulostanut yhtä huolestuttavalta. Sanankääntötemppu onnistui hyvin, sillä myös poliittiset vastustajat omaksuivat Bushin hallinnon lanseeraaman ilmastonmuutos-käsitteen.

Tutkijoille iskusanojen käyttö on hankalaa. Tutkimuksen tehtävä on analysoida ja purkaa merkityksiä, ei niinkään kiteyttää ja yksinkertaistaa. Digiloikka- ja suvakki-sanojen merkitykset ja epäjohdonmukaisuudet voidaan tutkimuksen kautta kyseenalaistaa. Ongelma on, ettei maailma kuule tätä. Yksinkertaiset käsitteet uppoavat kuin veitsi voihin, ne yleistyvät ja niiden kautta jäsennetään maailmaa ja annetaan merkityksiä. Käsitteiden purkaminen ja kritiikki kuuluu paljon huonommin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuu 2017

Arvoituksellinen algoritmi – tarvitaanko algoritmilukutaitoa?

”Algoritmi päättää jo senkin, kuka kutsutaan työhaastatteluun.”  – Taloussanomat 10.3.2017

”Vaikuttiko Facebookin algoritmi Yhdysvaltain vaalitulokseen?” – Yle 9.11.2016

Algoritmit vilisevät päivittäisissä uutisissa, poliitikoiden puheessa ja seminaareissa. Vaikuttaa siltä, että algoritmit ohjaavat, tekevät päätöksiä ja käyttävät valtaa.

Olin parissa algoritmeja käsittelevässä tilaisuudessa, joissa kaksi asiaa tuli selväksi. Algoritmeja mystifioidaan, aivan kuin ne olisivat itsenäisiä ja mystisiä toimijoita, joita ei oikein ymmärrä. Toiseksi näyttää siltä, että erilaiset käsitteet ovat sekaisin: algoritmit, data, big data, koneoppiminen ja deep learning.

Data ja algoritmit ovat eri asioita, mikä näyttää usein sekoittuvan. Algoritmi on ihmisen tekemä toimintaohje, joka annetaan koneelle tai robotille. Algoritmeja on ollut jo pitkään, esimerkiksi taskulaskimissa.

Algoritmit voivat olla yksinkertaisia toimintaohjeita, mutta suuri algoritmien joukko tekee niiden toiminnasta jo varsin monimutkaista. Kun algoritmit vielä oppivat, on niiden toiminta jo varsin kehittynyttä. Koneoppivat ohjelmat voivat olla niin mutkikkaita, etteivät edes niiden kehittäjät enää pysty ratkaisemaan niissä ilmeneviä ongelmia.

Data puolestaan on yksinkertaisesti informaatiomassaa, joka voi olla hyvin epäselvää ja järjestäytymätöntä. Datan merkitys on kieltämättä suuri Facebookin ja Googlen kaltaisille yrityksille. Onkin sanottu, että data on uusi öljy.

Mutta data ei vielä tee mitään, vaan sitä pitää analysoida. Perinteisesti tutkijat ovat tätä tehneet. Algoritmit tekevät analysointia automatisoidusti ja kun ne tekevät analyysia ja päätelmiä kehittyneesti ja samalla oppien, muuttuu data nopeasti hyvin jalostettuun muotoon.

Suurin ongelma lienee se, että käyttäjillä ei ole mitään käsitystä mitä algoritmit tekevät ja milloin. Toisinaan ne voivat olla hyödyllisiä, esimerkiksi verkkokaupoissa suositusten tekemisessä. Algoritmeja käytetään myös hyvin vaativiin tehtäviin, kuten lääkkeiden kehittämiseen.

Mutta algoritmit myös vaikuttavat tiedonvälitykseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Facebookissa koko näkymämme on algoritmin tuottamaa. Algoritmi päättelee, mitä ja kenen jakamia sisältöjä näemme. Algoritmin toiminta näyttäytyy usein käyttäjille ihmisten toimintana, mikä herättää jo eettisiäkin kysymyksiä. Harto Pönkä toteaa kirjoituksessaan, että algoritmit uhkaavat somen aitoutta.

Yhteiskuntatieteessä algoritmeihin on usein suhtauduttu kriittisesti, huolestuen niiden kasvottomasta vaikutuksesta yhteiskuntaan, tiedonvälitykseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Kokonaan uusi tutkimusalue onkin algoritmien yhteiskuntatieteellinen tutkimus.

Tutkimuksellisesti on tarpeen erottaa algoritmien tutkimus, niiden vaikutusten tutkimus sekä algoritmeihin liittyvän puheen tutkimus. Matti Nelimarkka esittää blogissaan osuvat kysymykset:

  • Miten julkisessa keskustelussa käytetään sanaa algoritmi ja mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan?
  • Voisimmeko silti koettaa olla nostamasta algoritmia kultaiselle jalustalle ja sen sijaan purkaa mitä oikeastaan tarkoitamme sillä?

Kun elämme algoritmien ympäröimänä, herää myös kysymys algoritmilukutaidon tarpeesta, osana medialukutaitoa. Tämä pitää sisällään itse algoritmien ja niiden toiminnan tunnistamisen, mutta myös algoritmeihin liittyvän puheen ja merkitysten kriittisen ymmärtämisen.

 

 

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Toukokuu 2017

Vastakkainasettelu myy – ja tuottaa faktojen jälkeistä aikaa

Median ja varsinkin tv-ohjelmien tapa tuottaa vastakkainasetteluja on kerännyt kritiikkiä. Viimeksi näin tapahtui Perjantai-ohjelmassa, jossa pakolaisten vastustajat ja auttajat oli laitettu vastakkain. TV-ohjelma tuotti ääripäät, joita ei varsinaisesti ole olemassa.

Tämä on tuttua monista muistakin teemoista. Terveyteen ja ravintoon liittyvissä ohjelmissa vastakkain ovat tutkijat ja ns. kokemusasiantuntijat. Keskustelua käyvät tutkimus ja oma kokemus, mikä ei tietysti ole huono juttu – tosin oma kokemus on näissä ohjelmissa yleensä aina tutkimustiedon vastaista. Vastakkain ovat aivan eritasoiset asiat. Esimerkiksi ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm on kyseenalaistanut tutkimustiedon ja oman kokemuksen rinnastamisen

Yksi esimerkki median tuottamasta vastakkainasettelusta liittyi seksinukeista uutisointiin. Uutisessa asetettiin Sexpon ja Pelastakaa lapset ry:n kannat vastakkaisiksi. Järjestöt joutuvat tahtomattaan mediassa vastakkain asetetuksi. Lopulta järjestöt joutuivat julkaisemaan yhteisen kannanoton, jossa ilmoittivat toimivan samojen päämäärien puolesta, eikä vastakkainasettelua ole.

Vastakkainasettelun kritisoiminen ei tietenkään tarkoita asiantuntijavallan suosimista, jossa maalikoilla ei olisi suunvuoroa. Ongelmaa syntyy siitä, että perusteellisesti tutkittu tieto asetetaan vertailuasetelmaan yksittäisen ihmisen mielipiteiden, kokemusten tai vaikkapa ruokakokeilujen kanssa. Tutkimustieto ei ole vertailtavissa arkikokemukseen ja mielipiteisiin.

Yksi aihealue on kuitenkin jätetty asiantuntijoille: talous. Tv-studioon ei marssiteta Matti tai Maija Meikäläistä kertomaan omista talousopeistaan samaan ohjelmaan professoreiden kanssa. Miksi? Itseoppineita talousasiantuntijoita kyllä riittäisi, lisäksi mielipiteitä ja kokeiluja talousasioissa on paljon. Onko talous liian pyhä asia annettavaksi maallikoiden käsittelyyn?

Vastakkainasettelullaan media tulee – tahtomattaan – tuottaneeksi ns. faktojen jälkeistä aikaa, jossa kaikenlaisia omia kokemuksia tai ns. vaihtoehtoisia faktoja pidetään täysin pätevinä. Vaikka faktojen jälkeinen aika on ongelmallinen ilmaisu (oliko joskus faktojen aika?), kuvaa se kohtalaisen onnistuneesti nykyistä ilmapiiriä.

Tässä ilmapiirissä uutismedian pitäisi tuottaa luotettavaa tietoa. Vastakkainasettelun formaatti kuitenkin luo usein tilanteen, jossa ovat vastakkain tutkimustieto ja joukko hyvin epätasaista tietoa, omia kokemuksia, uskomuksia ja suoranaista huuhaata. Jos media tuo esille tätä huuhaata, eikö se silloin edistä faktojen jälkeistä aikaa?

Huuhaata on tietysti ollut aina, muistan omasta nuoruudestani Juhan af Grannin ja Rauni-Leena Luukasen ufo-ohjelmat, joissa ei tiedolla ja totuudella ollut mitään sijaa. Tiedon ja totuuden kyseenlaistaminen on kuitenkin nyt uudella tasolla, jolloin huuhaan esittämisen kanssa pitää olla tarkkana. Ufojen jorinat olivat harmittomia, kun niitä verrataan ilmastonmuutoksen kiistämiseen tai rasistien ja suvaitsevaisten argumenttien tasavertaiseen puimiseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Toukokuu 2017

Läppärit pois luennolta, osa II

Aiempi bloggaukseni läppäreiden käytöstä luennoilla poiki monipolvisen keskustelun Facebookin tieto- ja viestintätekniikka opetuksessa -ryhmässä, mistä kiitos kaikille kommentoijille. Keskustelu herätti lisäajatuksia.

Ensimmäiseksi selvennys: en edellisessä kirjoituksessa esittänyt tietokoneiden käytön lopettamista opiskelussa. En myöskään puolustanut luentoja ainoana opetuksen muotona. Tarkoitukseni oli herättää keskustelua siitä, että teknologia ei aina edistä oppimista.

Kirjoitukseni pontimena ei ollut ainoastaan luennot, vaan myös kandi- ja graduseminaareissa opiskelijat viettävät aikaansa läppärillä, vaikka pienryhmässä opiskelijat pitävät toisilleen esitelmiä. Näissä tilanteissa ei ole kyse monotonisesta luennosta, vaan pienryhmän työskentelystä.

Peräänkuulutan opiskelijoiden vastuuta ja motivaatiota. Voisiko olla niin, että opiskelijat ovat oppineet lyhytjänteiseen viihtymiseen, jossa asiat jätetään kesken, jos ne eivät kiinnosta? Itse en tähän täysin usko, ovathan opiskelijat tehneet hurjan määrän työtä pääsykokeeseen. Ihmettelen, että kun kovan työn kautta on päästy opiskelemaan yliopistoon ja sitten opiskeltavat asiat eivät näytä – ainakaan opetustilanteessa – kiinnostavan.

Siitä olen kommentoijien kanssa ehdottoman samaa mieltä, että erilaisia pedagogisia ratkaisuja pitää kehittää. Juuri nyt käänteinen oppiminen (flipped learning) näyttäisi olevan mielekäs ja lupaava opetuksen kehittämisen muoto.

Kannatan myös teknologian hyödyntämistä sekä verkko-opetusta, jota olen käyttänyt 19 vuoden ajan.  Mutta olen myös skeptinen sokean teknologiaoptimismin suhteen. Läppärit ja tabletit tuskin sellaisenaan tuottavat yhtään parempaa oppimista kuin muutkaan opiskelumuodot. Hyvä oppiminen edellyttää aina ja ensisijaisesti pedagogista ja didaktista näkemystä.

Laajemmin olen havaitsevinani ajattelu- ja puhetavan, jossa opettaminen, kuten luennot, nähdään vanhanaikaisena, tylsänä ja oppimisen kannalta huonona. Tällaisen vanhanaikaisen opiskelun vastakohtana on uusi, hauska, pelillinen ja digitaalinen oppiminen, jossa ei tarvitse jahkailla tylsien asioiden kanssa. Tämä puhetapa on hyvin yleinen, ei ainoastaan dynaamisten kolmen pointtien poliitikoiden keskuudessa, vaan myös opetusalalla.

Näen tämän puhetavan ongelmallisena, koska oppiminen ei voi aina olla hauskaa ja helppoa, tylsiäkin vaiheita on kestettävä. En tietenkään puolusta tylsää ja huonoa opetusta, mutta kaikkia asioita ei vain opi tekemällä jotain kivaa.

Vertausta voi hakea soittamisen opettelusta: toistoa ja motoriikan harjoittelua tarvitaan. Kenestäkään ei voi tulla hyvää soittajaa ilman tällaista harjoittelua. Toinen esimerkki on gradun tekeminen. Prosessi on usein hidas, yksi askel teen ja toinen taakse, epätoivon hetkiä tulee, mutta samalla on myös nähtävissä ne kasvun, oppimisen ja valaistumisen hetket. Ilman kovaa työtä niitä ei saavuteta. Kolmanneksi voi miettiä kielen opiskelua, jossa sanojen oppimisen avain on toisto. Toistoa voi tietysti tehdä eri tavoin, mutta toiston tarpeesta ei päästä eroon, jos sanoja eli vierasta kieltä halutaan oppia.

Läppärit luennolla liittyy lopulta laajempiin ulottuvuuksiin oppimisen ja teknologian, viihtymisen ja oppimisen sekä oppimisen ja opettamisen suhteesta. Optimaalista tasapainoa näiden suhteen tuskin saavutetaan. Uusiin tuuliin kannattaa suhtautua avoimin mielin, mutta se ei tarkoita, että kaikki vanha joutaisi romukoppaan.

 

 

 

 

5 kommenttia

Kategoria(t): Huhtikuu 2017, Uncategorized

Läppärit pois luennoilta

Opiskelijat ovat jo digiloikkansa loikanneet, kaikilla on läppäri nenän edessä luennoilla. Ja melkein kaikilla se, jossa on omenan kuva.

Miltä tilanne näyttää luennoitsijan näkökulmasta? Kaikki ovat uppoutuneet koneeseensa, joko lukien tai kirjoittaen. Kaikki huomio näyttäisi olevan näytössä. Ei aina kovin motivoivaa opettaa, kun suurin osa ei seuraa opetusta. Netistä löytyy kaikenlaista kiinnostavampaa.

Eräs opiskelija teki kerran havainnointiharjoituksen ja huomasi, että luennolla ihmiset lukevat uutisia, ovat (tai ainakin silloin olivat) Facebookissa tai hoitelevat sähköposteja. Noin 20 havainnoitavasta opiskelijasta kolme teki luentomuistiinpanoja koneella.

Tietysti ilman läppäriäkin voi ajatus lähteä harhailemaan ja läsnäolo on vain fyysistä. Silti väitän, että läppäri luennolla lisää muita aktiviteetteja ja henkinen poissaolo kasvaa.

Joskus luennot ovat tylsiä ja puuduttavia. Luentoja ei saisikaan olla liikaa, mutta kyllä niillä edelleen paikkansa on. En oikein keksi parempaakaan opetusmuotoa suurelle määrälle opiskelijoita. Luentoja pitää kyllä jatkuvasti kehittää ja luentojen rinnalle pitää saada monimuotoisia oppimisen tapoja. Luentoja kuitenkin pidetään ja tullaan jatkossakin pitämään ja niiden yhteydessä tietokoneen käyttö ei oppimista juuri edistä.

Jotkut voivat väittää, että pystyvät tekemään montaa asiaa yhtä aikaa tehokkaasti. Ihmisen aivot eivät kuitenkaan kykene hoitamaan montaa asiaa kerralla kunnolla. Aivotutkija Tiina Parviainen sanoo, että ”ihminen ei pysty multitasking-toimintaan eli aidosti yhtä aikaa keskittymään moneen asiaan”.  Montaa asiaa voi yrittää tehdä kerralla, mutta mitään ei tule tehdyksi kunnolla.

Digiloikkia tehdessä ajatellaan, että kun kaikkia härpäkkeitä käytetään mahdollisimman paljon koko ajan, niin hyvä tulee. Arno Kotro toteaa osuvasti koulun digiloikkaa pohtiessaan, että ”ongelma ei tosiaankaan ole se, että lapsilla ja nuorilla ei olisi tarpeeksi konekontaktia. Ongelma on se, että heillä ei ole riittävästi aikuiskontaktia.”

Peruskoulun ja lukion jälkeen ei samalla tavalla tarvita aikuiskontaktia, mutta ihmiskontaktia kylläkin. Luennolla sitä ei useinkaan synny. Mutta se voisi syntyä, jos kaikki – niin opiskelijat kuin opettajat – olisivat aktiivisesti läsnä tilanteessa. Opiskelija voisi esimerkiksi kysyä. Kysymyksiä esitetään kuitenkin harvemmin – varsinkin kun uppoudutaan läppärin näyttöön.

Jos voisin määrätä, kieltäisin läppäreiden käytön luennoilla pedagogisista syistä. Opiskelijoiden oppiminen paranisi.

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Huhtikuu 2017

Älypuhelin tyhjien hetkien täyttäjänä

Arkielämässä tulee koko ajan eteen pieniä tyhjiä hetkiä, siis hetkiä, jolloin emme voi tehdä mitään. Odotamme jotain tai olemme paikassa, jossa emme voi tehdä kuin olla. Odotamme jotain ihmistä, lääkäriä tai parturia, istumme junassa tai bussissa.

Mistä näissä tilanteissa tehdään? Ennen luettiin usein lehtiä. Mutta myös vain istuttiin ja ihmeteltiin, ajateltiin, havainnoitiin.

Entäpä nyt? Napataan älypuhelin, vilkaistaan uutiset, Facebook, Whatsapp, sähköposti ja niin edelleen.

Tyhjien hetkien lisäksi älypuhelin ratkaisee (meille suomalaisille) kiusalliset sosiaaliset hetket, jolloin pitäisi ehkä puhua toisten kanssa. Odotustilassa tai hississä on kankean kiusallinen hiljaisuus, pitäisi ehkä sanoa jotain tai ainakin katsoa toista ihmistä. Tilanne ratkeaa kun kaivamme puhelimen ja uppoudumme mobiilipalveluiden maailmaan.

Oliko ennen paremmin vai huonommin? Pysymmekö nykyisen paremmin maailman menossa, kun voimme tyhjien hetkien aikana vilkasta uutiset? Pidämmekö enemmän yhteyttä läheisiin? Oliko ennen enemmän aikaa ajattelulle, pohtimiselle, haaveilulle? Typistyykö ajattelumme? Vetäydymmekö kasvokkaisista tilanteista älypuhelimen avulla? Menetämmekö jotain vai rikastuuko elämämme?

Kysymyksiä on paljon enemmän kuin vastauksia, sillä kirjoitus perustuu pelkästään subjektiiviseen havainnointiini ja myös vanhimpaan psykologiseen menetelmään introspektioon eli itsehavainnointiin. Tutkija ei ole immuuni älypuhelimen houkutuksille!

Homman voisi tiivistää vanhan värssyn muotoon:

Mistä on tyhjät hetket tehty?

Facebookista, Whatsappista,

uutisista, sähköpostista.

Niistä on tyhjät hetket tehty.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Maaliskuu 2017

Kateus vie yrityksetkin verkostosta

Tein pienen raportin yritysten verkostoitumisesta. Haastattelin muutamia yrittäjiä ja yritysten avainhenkilöitä, tavoitteena oli päästä kiinni siihen, millaisena verkostoituminen nähdään ja koetaan. Haastateltavat puhuivat verkostoitumisesta monelta kantilta, sen eduista ja hankaluuksista.

Yksi asia nousi vahvasti esille: verkostoitumisen hankaluudet, kateus, mustasukkaisuus. Seuraavat kommentit valaisevat asiaa hyvin.

”Meil ei oo pitkää kulttuuria, meiän suomalaisten tapa on, että rrrkele, se ei ainaka rikastu mun kustannuksella, ni se ajaa jo siinä kohtaa kiville. Ei meillä oo perinnettä sellaiseen.”

”Suomessa on vähän semmonen asenne, et niinku ajatellaan, et se on multa pois, et jos mä verkostoidun ton kanssa, ni vieks se mun bisneksen tai mun työn. Jollain tavalla se pitäis nähdä avoimemmin, et siitä voi syntyä uutta tekemistä. ”

”Mut Suomessa tää tekeminen on todella vaikeeta, siis todella vaikeeta. Pikkasen jos avaat toiselle, me ollaan tekemässä tätä ja tätä, ni se saattaa reagoida siihen lyömällä kapuloita rattaisiin, pelkästään siitä, että se tulee kateelliseksi. Ja tää on ihan oikeeta elämää.”

”Kaikista suurin ongelma verkostoitumisessa on se, että kuka omistaa asiakkaan. Ja siitä mustasukkaisesta ajatuksesta pitäisi päästä pois… Perinteisesti ajatellaan, et jos asiakas ei oo mun näpeissä, niin mä häviän jotain. En mä tiiä onks se suomalaista ajattelua vai mitä se on. Siinä hävitään todella paljon, tällasella asenteella ja ajattelulla.”

Kun kuuntelin haastateltavien puhetta, niin opaskirjoissa korostettu kumppanuus, toisilta oppiminen, win-win ja luottamus tuntuivat kaukaisilta utopioilta. Haastateltavien mukaan kyse on nimenomaan suomalaisesta piirteestä.

Haastateltavia oli muutamia, joten yleistettäviä tulokset eivät tietysti ole. Kyse ei myöskään ole faktasta, vaan haastateltavien puheesta. Puhe kuitenkin perustuu haastateltavien kokemuksiin ja tulkintoihin ihan ”oikeista” asioista ja tapahtumista. Näistä rajoitteista huolimatta pitäisin haastatteluista noussutta havaintoa todellisena ja lisätutkimuksen arvoisena.

Jos suomalaisissa yrityksissä – ei tietenkään kaikissa – on tällaista yhteistyön ja verkostoitumisen ongelmaa, ei kasvun ja menestymisen ongelmia tarvitse kauaa etsiä. Kikyt ja työajanpidennykset eivät paljon pelasta, jos yritykset eivät ole valmiita kumppanuuteen ja verkostoitumiseen, joka auttaisi niitä menestymään.

 

 

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Maaliskuu 2017