Onko virtuaalitiimi oikea tiimi?

Työnteosta ja työntekoon liittyvästä viestinnästä tulee koko ajan välittyneempää: kännykkä, sähköposti, intranet, some. Ihmiset ovat etäällä toisistaan ja kuitenkin pitäisi toimia tiiviinä ryhmänä eli tiiminä.

Mikä tiimi oikeastaan on ja miten se eroaa ryhmästä? Yhden määritelmän mukaan ”tiimi on pieni joukko ihmisiä, joilla on toisiaan täydentäviä taitoja, jotka ovat sitoutuneet yhteiseen päämäärään ja yhteiseen toimintamalliin ja jotka pitävät itseään yhteisvastuullisena suorituksistaan” (Katzenbach & Smith 1993).

Tiimi on siis erityinen ryhmä, jonka tarkoituksena on suorittaa tehtäviä ja saavuttaa päämääriä. Mutta miten tiimien käy, kun siirrytään välittyneeseen ”virtuaalimaailmaan” (toim. huom. lainausmerkit siksi, että virtuaalinen tarkoittaa jotain keinotekoista ja eihän digitaalinen viestintä ole keinotekoista).

Virtuaalitiimien tai digitiimien kohdalla huolta on herättänyt se, miten käy vuorovaikutuksen, johtamisen, sitoutumisen, luottamuksen, sosiaalisen läsnäolon ja ryhmän kiinteyden eli koheesion. Aihetta on tutkittu runsaasti.

Johtamisen onnistuminen riippuu tietysti siitä millaista johtamista tavoitellaan. Käskevä, ohjeistava ja kontrolloiva johtaminen lienee hankalaa digitiimeissä. Tosin digitaaliset välineet tarjoavat hyviä mahdollisuuksia kontrollointiin.

Sen sijaan delegoiva tai ns. palveleva johtaminen antaa tiimille tilaa ajatella ja toimia, jolloin se onnistuu myös virtuaalisesti. Tosin myös palvelevan johtajan on oltava läsnä ja keskusteltava alaisten kanssa, myös kasvokkain.

Vuorovaikutus on digimaailmassa usein kirjoitettua, osin tietysti puhuttua. Varsinkin kirjoitettuun vuorovaikutukseen liittyy omat haasteensa. Se voi olla täsmällistä tehtäviin keskittyvää, mutta se voi myös olla vaikeasti tulkittavaa tai kärjekkäämpää ilmaisua kuin kasvokkain. Haaste vuorovaikutukselle voi myös olla se, että monet virtuaalitiimit ovat globaaleja ja siten monikielisiä. Väärinymmärrysten riski kasvaa.

Yleisin kieli virtuaalitiimeissä lienee paskasti puhuttu englanti (lainaus Madeventuresin Rikulta ja Tunnalta). Lohdullista on, että me suomalaiset olemme tämän kielen puhumisessa maailman viidenneksi parhaita!

Luottamus on kiinnostava teema. Usein ajatellaan, että luottamus syntyy vain kasvokkaisissa kohtaamisissa. Haastattelemani pienyrittäjät olivat vahvasti tätä mieltä.

Tämän näkemyksen vastaisesti monet tutkimukset osoittavat, että digitiimeissä luottamus voi syntyä nopeastikin. Tätä on nimitetty pikaluottamukseksi. Jos tiimin on suoriuduttava tehtävästä nopeasti, jäsenet eivät välttämättä mieti muiden jäsenten tarkoitusperiä, vaan luottavat heihin tehtävän suorittamisen ajan – ja ehkä sen jälkeenkin, jos toiminta on ollut onnistunutta. Aina pikaluottamusta ei tietenkään synny, sillä luottamusta on montaa lajia.

Läsnäolon tunne on tärkeää. Jos läsnäolon tunne on vahva, luottamus ja sitoutuminen vahvistuvat ja usein myös vuorovaikutus helpottuu. Laura Kohonen-Aho tutki tuoreessa väitöskirjassaan, kuinka läsnäoloa rakennetaan virtuaalimaailmassa – siis oikeassa visuaalisessa keinotodellisuudessa. Näyttää siltä, että visuaaliset elementit ja videot auttavat läsnäolon tuottamisessa. Työelämän kannalta haaste on, ettei peleistä tuttua visuaalista keinotodellisuutta juurikaan hyödynnetä.

Virtuaalitiimi ei siis ole samanlainen kuin kasvokkainen toimiva tiimi. Mutta se voi toimia tehokkaasti, sitä voidaan johtaa hyvin ja jäsenten kesken voi syntyä luottamusta. Tämä kaikki voi myös mennä pieleen. Siksi niin pomon kuin alaisten tulee ottaa vastuu virtuaalitiimin toiminnasta ja huomioida, että ryhmän toiminta ja vuorovaikutus on erilaista kasvokkaiseen verrattuna. Fyysisesti läsnäolevassa työyhteisössä ongelmat tulevat näkyviksi, mutta virtuaalitiimeissä ne voivat sananmukaisesti kadota bittiavaruuteen – mutta eivät silti katoa ihmisten mielistä.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Joulukuu 2017

”Toinen jalka navetassa, toinen tenniskentällä” – Sodan jälkeisen Suomen vaiheet

Suomen täyttäessä sata vuotta on hyvä hetki yrittää ymmärtää Suomen kehitystä. Useimmat analyysit koskevat sodan jälkeistä aikaa ja niin minäkin tyydyn viimeisimpään 70 vuoteen. Alla olevassa kuvauksessa on lainattu monia lähteitä, osaa suoraan, osaa soveltaen ja jotain olen itsekin kehitellyt. Lähteet löytyvät kirjoituksen lopusta.

Moraalitalouden ja yhteisvastuun kausi 1940- ja 1950-luvut

  • Kansakunnan yhteinen sodasta toipumisen ja jälleenrakennuksen aika
  • Suuren murroksen sukupolvi, identiteetin perustana kansallisuus ja luokkapohjaisuus (suuret ikäluokat)
  • Puoluedemokratia: politiikan lähtökohta luokkapohjainen, ideologinen ja puoluepohjainen
  • Mediamaisema: radio, puoluelehdistö, tv:n yleistyminen
  • Vallanpitäjillä perinteitä korostava isällinen tyyli (Kekkonen)

Suunnitteluyhteiskunnan kausi 1960- ja 1970-luvut

  • Yhteiskunnan rakentaminen suunnitelmallisuuden ja järkiperäisen organisoinnin varaan
  • Lähiö- ja hyvinvoinninsukupolvi, identiteetin perustana edelleen kansallisuus ja luokkapohjaisuus
  • Puoluedemokratia jatkuu
  • Mediamaisemassa pieniä muutoksia: radio ja puoluelehdistö entisellään, tv:n aseman vahvistuminen
  • Vallanpitäjillä järkiperäisyyttä ja suunnittelu-uskoa korostava byrokraattinen tyyli (Kalevi Sorsa, Mika Tiivola)

Kilpailutaloudellinen kausi 1980–1994

  • Suomi avautuu markkinoille ja kilpailutaloudelle, suunnittelu väistyy
  • Urbaani mediasukupolvi, identiteetin perusta epäselvä ja moninainen, vanhan ja uuden leikkauskohdassa
  • Yleisödemokratia: politiikan lähtökohtana mediajulkisuus, imagot ja henkilöt
  • Mediamaisema: Radion ja tv:n kaupallistuminen, sanomalehdistä sitoutumattomia
  • Vallanpitäjillä yksilöllisyyttä ja yrittäjämäisyyttä korostava vallankumouksellinen tyyli (Nokian johto)

Globaali Kilpailutaloudellinen kausi 1995–2010

  • EU-jäsenyyden ja Nokian myötä Suomi osaksi suurta globaalia liiketoimintaa
  • Yksilöllisen valinnan nettisukupolvi, identiteetin perustana kansainvälisyys, elämäntapavallinnat sekä uudet yhteisöt tai heimot
  • Konvergenssikulttuuri: politiikan medioituminen, lähtökohtana asiakysymykset ja vuorovaikutus, järjestötoiminta vaihtuu kevytosallistumiseksi
  • Mediamaisema: median pirstaloituminen, keskiössä internet
  • Vallankumouksellinen vallanpitäjien tyyli jatkuu

Pirstaloitumisen kausi 2010 ->

  • Monella tavoin globaalin kilpailutaloudellisen kauden jatkoa, mutta myös eroja.
  • Kansa jakautuu hyvinvoinnin sekä arvojen ja asenteiden suhteen (konservatiivit vs. liberaalit, kansainvälisyys vs. sisäänpäinkääntyneisyys)
  • Politiikassa populismin nousu (jytky 2011)
  • Perinteisen uutismedian asemaa haastetaan

Kehitystä on vaikea vetää yhteen, yhtenä virkkeenä se voisi kuulostaa seuraavalta: Yhtenäiskulttuurista markkinoiden avautumisen kautta kohti globaalia ja hajanaisempaa kulttuuria. Tällainen karkea jaottelu jättää monia suuriakin tekijöitä piiloon, kuten 1970- ja 1990-luvun lamat tai 1960-luvun liikehdinnän eli ”60-lukulaiset”.

Missä määrin Suomen kehitys myötäilee muun maailman kehitystä? Historioitsija Eric Hobsbawn on laajassa 1900-luvun historiassa muotoillut kolme suurta kehitystrendiä. Ensiksi, maailma ei ole enää entiseen tapaan eurokeskeinen. Tämä kehitys näkyy hyvin Suomenkin globalisoituvassa kehityksessä, Finnair ja Kone elävät Aasiasta.

Toiseksi, maailmasta on tullut yksi toimintayksikkö, ”maailmankylä”. Suomi on osana globaaleja järjestelmiä, mikä näkyy niin valtiollisella kuin yritysten tasolla.

Kolmas suuri trendi on sukupolvien välisten nykyisyyttä ja menneisyyttä silloittavien siteiden katkeaminen. Suomessa muutto maalta kaupunkiin on hyvä esimerkki tästä katkeamisesta tai ainakin murtumisesta. Tällä hetkellä takertuminen perinteiseen ”oikeaan” suomalaisuuteen on selkeä nykyisyyden ja perinteiden katkeamisen merkki.

Suomen historiassa on ollut monia todella vaikeita vaiheita, sota tietysti vaikein. Suomi on koko historiansa ajan selvinnyt, ei ilman kolhuja ja arpia, mutta kuitenkin päässyt eteenpäin. On siis hyvä syy juhlia 100-vuotiasta Suomea hyvinvoivana, avoimena ja kansainvälisenä kotimaana!

Lähteet

Pertti Alasuutari (1996) Toinen tasavalta. Vastapaino.

Juha Herkman (2011) Politiikka ja mediajulkisuus. Vastapaino.

Eric Hobsbawn (1999) Äärimmäisyyksien aika. Vastapaino.

Anu Kantola (2014) Matala valta. Vastapaino.

J.P. Roos (1987) Suomalainen elämä. SKS.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Joulukuu 2017

Asiantuntijat käskyttämisen kohteena – tieteellisen liikkeenjohdon paluu?

Palasin pitkästä aikaa organisaatiotutkimuksen klassikoiden pariin opettaessani niitä organisaatioviestinnän kurssilla. Ensimmäinen varsinainen koulukunta oli tieteellinen liikkeenjohto eli taylorismi, jossa työn suunnittelu ja johtaminen erotetaan työn tekemisestä. Olennaista on työn suunnittelu tehokkaaksi, sääntöjen ja ohjeiden jakaminen työntekijöille sekä työntekijöiden kontrolli.

Kun näitä lähtökohtia listasin power pointeille, heräsi ajatus, ettei taylorismi välttämättä ole historiaan jäänyt koulukunta. Tieteellisen liikkeenjohdon mukaisia työjärjestelyjä löytyy tietysti aasialaisista tehtaista, mutta yhtä hyvin suomalaisista pikaruokaravintoloista.

Hätkähdyttävää on, että myös asiantuntijaorganisaatioita johdetaan näin. Tunnen parhaiten koulutusalaa. Opetusministeri virkamieskuntansa kanssa tietää, mikä kullekin on kullekin koulutusasteelle parasta. Ohjeita ja sääntöjä jaetaan tiuhaan tahtiin. Ja myös oppilaitosten johto on usein mukana toteuttamasta tätä varsin käskevää johtamistyyliä. Tuoreessa selvityksessä esimerkiksi todetaan, että Helsingin yliopiston toiminta on itsevaltaista, ylhäältä alaspäin johdettua ja viestintä huonoa.

Tayloristinen tyyli perustellaan ketterällä ja tehokkaalla päätöksenteolla. Ajatuksena lienee, että päätösten nopea täytäntöönpano tuottaa parhaat tulokset ja toimintaa saadaan muutettua.

Millaisia tulokset ovat? Ovatko ketterät päätökset tuoneet tulosta?

Yliopistot ovat huonossa jamassa, tulokset eivät ole parantuneet, ihmiset ovat tyytymättömiä ja uupuneita. Peruskoulun opettajat puolestaan uupuvat uuden ops:n alla ja ammatillisen koulutuksen sekavaa tilaa on puitu paljon. Yksi iso syy on tietenkin säästöt, ei pelkästään johtaminen. Yhteistä kuitenkin on ylhäältäpäin johdettu toiminta, jossa asiantuntijoiden rooli jää toteuttavaan rooliin.

On aika katsoa johtamisoppaita, miten asiantuntijaorganisaatiota pitäisi johtaa? Yleinen mantra on, että päällikön ja johtajan pitäisi muuttua valmentajaksi ja mentoriksi. Tärkeää on motivoida asiantuntijat antamalla heille tilaa osaamisen hyödyntämiseen ja luovuuden toteuttamiseen.

Tuoreessa artikkelissa tutkimusprofessori Jari Hakanen puhuu palvelevasta johtamisesta, joka painottaa työntekijöiden kuuntelemista, voimaannuttamista ja kunnioittamista.

Tutkimuksissa palvelevan johtamisen on todettu parantavan luottamusta, luovuutta, työhön sitoutumista ja oikeudenmukaisuuden kokemusta sekä tehokkuutta ja tiimien innovatiivisuutta.

Näyttää siltä, että johtamisideaalien ja käytännön johtamisen välillä on kuilu. Taylorismia ei tietenkään sovelleta puhdasoppisesti. Johtamisessa on kuitenkin piirteitä, jotka tuovat enemmän mielen tieteellisen liikkeenjohdon kuin asiantuntijoiden johtamisen.

Kovat tulospaineet voivat johtaa tähän. Halutaan nopeasti tuloksia ja ajatellaan, että tiukat toimet tuovat niitä tehokkaimmin. Voi myös olla, että ylipäätään aikakautemme henkeen kuuluu vahvojen johtajien kaipuu. Perinteinen vahva johtaja ei ole mahdollinen asiantuntijoiden keskuudessa, eikä monessa muussakaan organisaatiossa.

Tähän henkeen sopii hyvin, että Björn Wahlroos haikaili vahvaa presidenttiä, jolla on nykyistä enemmän valtaoikeuksia – ehkä haikailuun liittyi myös toive päästä itse presidentiksi.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Marraskuu 2017

Mediakasvatus identiteettiään etsimässä – kysymyksiä mediakasvatukselle

Mediakasvatusseuran verkkosivujen mukaan ”mediakasvatus on kasvatus- ja viestintätieteellinen poikkitieteellinen tutkimusalue sekä opetuksen alue, jossa opitaan havaitsemaan ja tarkastelemaan median vaikutuksia ja merkityksiä yksilöille ja yhteiskunnille”.

Tämän vuoden mediakasvatusfoorumilla puheenaiheet laajenivat tästä määritelmästä. Puheenvuorojen aiheena olivat osallistuminen, yhteiskunnalliset liikkeet (Juhana Rantavuoren esitys), sivistys, merkityksellisyyden kokemukset (Arto O. Salosen esitys) sekä orastava hyvinvointiin keskittyvä mediakasvatuksen heimo (Päivi Rasin kommenttipuheenvuoro). Mediakasvatusfoorumin teemat olivat itse asiassa kaiken opetuksen ja kasvatuksen ydinteemoja.

Onko mediakasvatus etsimässä identiteettiään laajentamalla horisonttiaan? Lisähaasteen tuo se, että mediakasvatus-sana korvautui uudessa opetussuunnitelmassa lähes kokonaan monilukutaidon käsitteellä. Mistä tämä tilanne kertoo?

Ensiksi vastausta voidaan hakea median roolista yhteiskunnassamme, jota pohdittiin vetämässäni työpajassa. Median määrittely nimittäin osoittautui hankalaksi. Määritelmämme pohjautuivat monilta osin joukkoviestinnän malliin. Onko mediakasvattajilta media hukassa? Mediakasvatusmateriaaleissa uudet mediamuodot on hyvin otettu huomioon, joten tässä mielessä media ei ole hukassa. Mutta ehkä median kerroksellisuus on vaikea hahmottaa, mikä on mediaa ja mikä ei? Onko koko medioitunut yhteiskuntamme mediakasvatuksen kohteena?

Median muutos on tehnyt median kuluttamisesta entistä aktiivisempaa toimintaa ja osallistumista. Onko tällöin lukutaito riittävä taito? Pitäisikö korostaa osallistumisen taitoja ja aktiivista kansalaisuutta, jolloin myös mediakasvatus fokusoituisi hieman uudella tavalla yhteiskunnalliseksi toiminnaksi, eikä ainoastaan median vaikutusten ja merkitysten analyysiksi.

Toinen identiteettiin liittyvä seikka on mediakasvattajien ammatillinen identiteetti. Mediakasvattajia tulee monilta aloilta, onko heillä yhteistä identiteettiä? Tarvitaanko sellaista? Kiinnostavan lisäulottuvuuden ammatillisen identiteetin pohdintaan tuo foorumissa julkistetun opettajaopiskelijoille tehdyn kyselyn tulokset.

Tulosten mukaan opiskelijat kokevat saavansa liian vähän mediakasvatuksen opetusta. Lisäksi he kokevat saavansa sitä TVT-opetuskäytöstä, kun he haluaisivat sitä kriittisestä medialukutaidosta. Onko TVT jyrännyt digiloikan huumassa mediakasvatuksen alleen?

Opettajakoulutuksen opetussuunnitelmissa mediakasvatus ei näyttäisi tämän kyselyn mukaan olevan kovin keskeisellä sijalla. Ei mediakasvatuksen varmasti pidäkään olla keskeisimpiä opettajaopetuksen sisältöjä. Kun ajatellaan lasten ja nuorten maailman mediakeskeisyyttä, voidaan pohtia, antaako opettajakoulutus riittäviä eväitä mediakasvattajana toimimiseen?

Kolmas identiteettiä haastava tekijä on nuorten näkökulman huomioinen. Mediakasvatuksessa lähdetään liikkeelle aikuisten esittämistä lähtökohdista, mikä on monessa mielessä hyväkin asia. Mutta esimerkiksi mainonnan ja kaupallisuuden lukutaidossa ei välttämättä oteta huomioon nuorten näkökulmaa. Me aikuiset oletamme, että piilokaupallisuus vaikkapa vlogeissa on negatiivinen asia. Nuorten näkemys asiasta voi olla toisenlainen.

Nuorten näkökulma tuli hyvin esille Ismo Kiesiläisen tekemän kyselyn kautta. Siinä 200 nuorta kertoi, että heitä huoletti median negatiivisuus, turvattomuus, epäluotettavuus, vääristyneet kauneusihanteet, harhaanjohtavat otsikot, vihapuhe ja kiusaaminen sekä merkityksellisten asioiden hautautuminen yhdentekeviin roskauutisiin. Nämä ovat tietysti monilta osin mediakasvatukselle hyvin tuttuja teemoja. Hätkähdyttävin huomio on nuorten kokema negatiivisuus ja turvattomuus. Pitäisikö perinteistä suojelunäkökulmaa painottaa nykyistä enemmän? Nuorten näkökulman huomioiminen voi tehdä näkyväksi sen, etteivät kaikki mediakasvatuksen teemat kohtaa aitoja nuorten kokemia huolia.

Mediakasvatuksen identiteettiin ja perusoletuksiin liittyen Leo Pekkala esitti kommenttipuheenvuorossaan erittäin hyvän huomion mediakasvatuksen yksilökeskeisyydestä. Onko reilua ja kohtuullista, että vieritämme kaiken medialukutaidon ja mediataidot yksilön harteille? Pitäisikö mediakasvatusta lähestyä yhteisöllisemmästä näkökulmasta? Tämä on tietysti haastavaa länsimaisessa yksilöllisyyttä korostavassa kulttuurissa.

Mediakasvatuksen identiteetti näyttää siis olevan myllerryksessä. Voidaan tietysti kysyä, tarvitaanko omaa ja eheää identiteettiä? Mediakasvatus elää monitietieteisenä ja muuttuvan median kanssa, eikä ehkä voikaan muodostaa selkeää ja pysyvämpää identiteettiä. Tärkeämpää voi olla epävakaassa tilassa valmiina kohtaamaan uudet mediamuodot ja -ilmiöt. Mediafoorumin kaltainen tilaisuus osoitti kuitenkin tärkeytensä paikkana, jossa mediakasvatuksen ammattilaiset voivat reflektoida omaa ammatillista identiteettiään suhteessa toisten toimintaan.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Lokakuu 2017

Miksi johdon kriisiviestintä ei vakuuta?

Kun organisaatio kohtaa kriisin, ryhtyy organisaation johto yleensä rahoittelemaan ja toisinaan myös vähättelemään kriisiä. Vähättely, peittely ja viivyttely ovat tyypillistä johdon toimintaa, mikä myös yleensä pahentaa kriisiä, jopa katastrofaalisesti. Esimerkkejä riittää loputtomiin. Niistä voisi ottaa oppia.

Tuore esimerkki on Hyvinkään ja Riihimäen seudun ammatillista koulutusta järjestävä Hyria. Koulutussäästöjen vuoksi oppilaitos irtisanoi opettajia ja palkkasi tilalle ohjaajia, joilla ei siis ole lainkaan opettajan koulutusta.

Asiasta noussut valtakunnan tason keskustelu, kun OAJ tuomitsi jyrkästi irtisanomiset. Myös blogeissa asiaa on kommentoitu. Hyrian toimitusjohtaja puolestaan julkaisi puolustuspuheenvuoron.

Vastaavassa tilanteessa on viime vuosina ollut moni julkinen organisaatio ja johdon suhtautuminen on ollut samalla tavalla puolustelevaa. Näin tapahtui esimerkiksi Helsingin yliopistossa.

Voisiko organisaation johto toimia toisin? Voisiko asiat sanoa rehellisesti? Johdon ei tarvitse puolustella leikkauksia, kun eivät niitä ole itse tehneet. Johto voisi todeta, että nyt on huono tilanne, toiminta voi kärsiä, yritämme selvitä mahdollisimman vähillä vaurioilla.

Entäpä jos ammattikoulut nousisivat barrikadeille ja sanoisivat, etteivät he enää pysty hoitamaan perustehtäväänsä, raha ei riitä. Mutta sen sijaan johto sanoo, että ”emme laske koulutuksen laatua, vaan nostamme sitä”. Lisäksi ”ammatillisesta koulutuksesta valmistuu alansa huippuammattilaisia”. Samaan aikaan julkinen keskustelu käy kuumana ammatillisen koulutuksen heikentyneestä laadusta ja valmistuneiden opiskelijoiden heikosta ammattitaidosta.

Näyttää siltä, että johto elää toisessa todellisuudessa tai vaihtoehtoisesti yrittää muuttaa ikävät asiat positiiviseksi. Hyriankin tapauksessa toimitusjohtajan kirjoituksesta syntyy lopulta kuva, että kyse on hyvästä asiasta.

Lisäksi syytellään niitä, jotka pitävät ”jääräpäisesti kiinni saavutetuista eduista ja vanhoista ajatusmalleista”. Ilmeisesti tässä tarkoitetaan opettajia, joille kyllä tarjottiin töitä – puolta pienemmällä palkalla. Ja kaikkein pahin on sosiaalinen media, jonka ”vellovaa asiatonta keskustelua on ollut ikävä seurata”.

Kriisi on alun perin aiheutunut leikkauksista, mutta ongelmat ovat kiteytyneet huonoon viestintään. Mikä siis meni pieleen?

Ensinnäkään huonosta asiasta ei saa hyvää. Jos rahoja vähennetään, kannattaa todeta, että nyt asiat ovat huonosti ja vauriot yritetään minimoida. Ja niin itse asiassa yritettiin tehdä, mutta kun vaurioiden minimoiminen naamioidaan laadun parannukseksi, homma näyttää peittelyltä ja selittelyltä. Helsingin yliopistossa irtisanomisohjelmaa kutsuttiin muutosohjelmaksi, joka ei kuulosta niin pahalta.

Jos jokin henkilöstöryhmä kärsii, kannattaa sitä kohtaan olla empaattinen. Opettajien tylyn kohtelun kaupan päälliseksi tuleva vähättely ja syyttely eivät ainakaan paranna tilannetta.

Huomiota herättävää myös on, ettei muu henkilöstö kuin johto ole äänessä. Eivätkö he halua? Tai uskalla? Herkästi syntyy kuva, että henkilöstö on peloteltu hiljaiseksi.

Sosiaalista mediaa on turha syytellä omista ongelmista. Siellä keskustelu on usein asiatonta, mutta sen kanssa on elettävä ja siihen on varauduttava. Jos hoitaa omat asiat hyvin, somessa on (yleensä) vähemmän kuraa.

Organisaation johto on yleensä aina altavastaaja kriisissä. Sen takia kriisiviestintään on valmistauduttava, tartuttava siihen heti. Kuten tässä ja lukuisissa muissa tapauksissa, johto reagoi siinä vaiheessa, kun asian käsittely on karannut sen omista käsistä.

Jos asiat menevät vielä tästä huonommin, saattaa organisaatio seuraavassa vaiheessa joutua pyytämään anteeksi. Siinäkin kannattaa muistaa aitous, niin usein sorrutaan ns. muka-anteeksipyyntöön (nonpology), kuten Jari Sillanpäälle ja niin monelle muulle on käynyt.

 

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Syyskuu 2017

Sanottamisen voima

Iskevien sanojen ja käsitteiden käyttö on tehokas tapa levittää ajatuksia, tavoitteita ja ideologioita – myös vastustajien keskuudessa. Käsitteet luovat merkityksiä ja kehyksiä, joiden kautta ilmiöitä jäsennetään. Vaikka vastustaisimme ja kritisoisimme jotain sanaa, niin sanaa käyttämällä tulemme itse asiassa vahvistaneeksi sanan mukanaan kantamia merkityksiä ja tulkintakehyksiä.

Hyvä esimerkki käsitteen leviämisestä ja omaksumisesta on nykyhallituksen lanseeraama digiloikka. Kun käsite esiteltiin, sille naureskeltiin. Yleisesti epäiltiin, ettei hallitus itsekään oikein tiedä mistä puhuu. Sana on kuitenkin näppärä ja helppo, joten se alkoi juurtua niin hallinnon, median kuin tavallisten ihmisten kielenkäyttöön.

Digiloikan kritisoijatkin käyttivät digiloikka-sanaa. Parissa vuodessa digiloikasta on tullut normaali sana ja kehys, jonka kautta maailman menoa tulkitaan. Esimerkiksi koulussa tehtävä kehitystyö tulkitaan osaksi digiloikkaa. Jos hallitus olisi puhunut digitalisaation edistämisestä tai tieto- ja viestintätekniikan käytön lisäämisestä opetuksessa, ei asia olisi tarttunut näin hyvin koko yhteiskunnan sanavarastoon.

Huolestuttavampi esimerkki sanottamisen voimasta on suvakki-sanan synty ja käyttö. Oletettavasti melko pieni maahanmuuton vastustajien joukko ryhtyi käyttämään suvaitsevaisesti ajattelevista ihmisistä herjaavaa suvakki-nimitystä. Sanan käyttö myös loi uuden ryhmän – vaikkei ryhmää varsinaisesti ole olemassa.

Hiljalleen suvakki-sana yleistyi, sitä käytetään niin mediassa kuin arkipuheessa. Pienen piirin keksimä haukkumasana yleistyi ehkäpä siksi, että oli tarve nimittää rasistien ”vastapuolta”. Syntyi yksinkertaistava ja keinotekoinen vastinpari ihmisten jakamiseksi kahteen leiriin. Huolestuttavaa on, että suvakki-sanasta on tullut normaalitapa luokitella ihmisryhmiä. Vaikka ihmiset olisivat perusarvoiltaan suvaitsevaisia, he eivät ainakaan julkisesti halua kuulua ”suvakkeihin”.

Sanottamisen voiman ovat tietysti havainneet monet hallitsijat ja propagandistit historian kuluessa. Joonas Pörsti teoksessaan Propagandan lumo kertoo esimerkin George W. Bushin pr-strategista Frank Luntzista, joka hyvin ymmärsi sanottamisen voiman. Luntz ehdotti Bushin hallintoa puhumaan ”ilmaston lämpenemisen” sijaan ”ilmastonmuutoksesta”, joka ei kuulostanut yhtä huolestuttavalta. Sanankääntötemppu onnistui hyvin, sillä myös poliittiset vastustajat omaksuivat Bushin hallinnon lanseeraaman ilmastonmuutos-käsitteen.

Tutkijoille iskusanojen käyttö on hankalaa. Tutkimuksen tehtävä on analysoida ja purkaa merkityksiä, ei niinkään kiteyttää ja yksinkertaistaa. Digiloikka- ja suvakki-sanojen merkitykset ja epäjohdonmukaisuudet voidaan tutkimuksen kautta kyseenalaistaa. Ongelma on, ettei maailma kuule tätä. Yksinkertaiset käsitteet uppoavat kuin veitsi voihin, ne yleistyvät ja niiden kautta jäsennetään maailmaa ja annetaan merkityksiä. Käsitteiden purkaminen ja kritiikki kuuluu paljon huonommin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuu 2017

Arvoituksellinen algoritmi – tarvitaanko algoritmilukutaitoa?

”Algoritmi päättää jo senkin, kuka kutsutaan työhaastatteluun.”  – Taloussanomat 10.3.2017

”Vaikuttiko Facebookin algoritmi Yhdysvaltain vaalitulokseen?” – Yle 9.11.2016

Algoritmit vilisevät päivittäisissä uutisissa, poliitikoiden puheessa ja seminaareissa. Vaikuttaa siltä, että algoritmit ohjaavat, tekevät päätöksiä ja käyttävät valtaa.

Olin parissa algoritmeja käsittelevässä tilaisuudessa, joissa kaksi asiaa tuli selväksi. Algoritmeja mystifioidaan, aivan kuin ne olisivat itsenäisiä ja mystisiä toimijoita, joita ei oikein ymmärrä. Toiseksi näyttää siltä, että erilaiset käsitteet ovat sekaisin: algoritmit, data, big data, koneoppiminen ja deep learning.

Data ja algoritmit ovat eri asioita, mikä näyttää usein sekoittuvan. Algoritmi on ihmisen tekemä toimintaohje, joka annetaan koneelle tai robotille. Algoritmeja on ollut jo pitkään, esimerkiksi taskulaskimissa.

Algoritmit voivat olla yksinkertaisia toimintaohjeita, mutta suuri algoritmien joukko tekee niiden toiminnasta jo varsin monimutkaista. Kun algoritmit vielä oppivat, on niiden toiminta jo varsin kehittynyttä. Koneoppivat ohjelmat voivat olla niin mutkikkaita, etteivät edes niiden kehittäjät enää pysty ratkaisemaan niissä ilmeneviä ongelmia.

Data puolestaan on yksinkertaisesti informaatiomassaa, joka voi olla hyvin epäselvää ja järjestäytymätöntä. Datan merkitys on kieltämättä suuri Facebookin ja Googlen kaltaisille yrityksille. Onkin sanottu, että data on uusi öljy.

Mutta data ei vielä tee mitään, vaan sitä pitää analysoida. Perinteisesti tutkijat ovat tätä tehneet. Algoritmit tekevät analysointia automatisoidusti ja kun ne tekevät analyysia ja päätelmiä kehittyneesti ja samalla oppien, muuttuu data nopeasti hyvin jalostettuun muotoon.

Suurin ongelma lienee se, että käyttäjillä ei ole mitään käsitystä mitä algoritmit tekevät ja milloin. Toisinaan ne voivat olla hyödyllisiä, esimerkiksi verkkokaupoissa suositusten tekemisessä. Algoritmeja käytetään myös hyvin vaativiin tehtäviin, kuten lääkkeiden kehittämiseen.

Mutta algoritmit myös vaikuttavat tiedonvälitykseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Facebookissa koko näkymämme on algoritmin tuottamaa. Algoritmi päättelee, mitä ja kenen jakamia sisältöjä näemme. Algoritmin toiminta näyttäytyy usein käyttäjille ihmisten toimintana, mikä herättää jo eettisiäkin kysymyksiä. Harto Pönkä toteaa kirjoituksessaan, että algoritmit uhkaavat somen aitoutta.

Yhteiskuntatieteessä algoritmeihin on usein suhtauduttu kriittisesti, huolestuen niiden kasvottomasta vaikutuksesta yhteiskuntaan, tiedonvälitykseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Kokonaan uusi tutkimusalue onkin algoritmien yhteiskuntatieteellinen tutkimus.

Tutkimuksellisesti on tarpeen erottaa algoritmien tutkimus, niiden vaikutusten tutkimus sekä algoritmeihin liittyvän puheen tutkimus. Matti Nelimarkka esittää blogissaan osuvat kysymykset:

  • Miten julkisessa keskustelussa käytetään sanaa algoritmi ja mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan?
  • Voisimmeko silti koettaa olla nostamasta algoritmia kultaiselle jalustalle ja sen sijaan purkaa mitä oikeastaan tarkoitamme sillä?

Kun elämme algoritmien ympäröimänä, herää myös kysymys algoritmilukutaidon tarpeesta, osana medialukutaitoa. Tämä pitää sisällään itse algoritmien ja niiden toiminnan tunnistamisen, mutta myös algoritmeihin liittyvän puheen ja merkitysten kriittisen ymmärtämisen.

 

 

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Toukokuu 2017