Kuka koulusta saa puhua? Ja miten?

Suomalaisesta koulusta ja sen kriisistä on puhuttu ja kirjoitettu paljon. Meillä kaikilla on mielipiteitä koulusta – olemmehan kaikki olleet koulussa.

Opettajat ovat kokeneet, ettei heidän äänensä kuulu riittävästi koulukeskustelussa. Hesari tarttui asiaan ja julkaisi laajan jutun, johon oli haastateltu opettajia.  

Opettajien näkökulman huomioiminen herätti kritiikkiä siitä, ettei lapsia kuulla ja heitä vain syytetään ongelmista.

Koulukeskustelussa on jatkuvasti ollut läsnä kysymys siitä, kenellä on asiantuntemusta koulun asioista ja kuka siitä oikeastaan saa keskustella? Hesarin juttu nosti tämän kysymyksen jälleen esille.

Tietyn alan asiantuntijoiden joukkoa kuvataan usein ns. episteemisen yhteisön käsitteellä. Episteeminen yhteisö voi muodostua virallisesti tunnustetun akateemisen osaamisen ympärille, mutta myös maallikoiden muodostaman verkoston ympärille. Olennaista on, että episteeminen yhteisö määrittelee oikean ja pätevän tiedon, sen alkuperän ja varsinkin sen, kuka tai mikä on luotettavan tiedon lähde.

Hesarin jutun yhteydessä episteemisen yhteisön määrittely näkyi aineiston koon ja edustavuuden arviointina. Vaikka jutussa korostettiin, ettei se ole tutkimus, arvioitiin sitä kuitenkin tutkimusaineiston perusteella.

Tämä kuvaa hyvin koulukeskustelun episteemisen yhteisön rajausta: koska Hesarin jutun aineisto ei ollut tieteellisesti pätevä, sen sisältö ei myöskään ole pätevää, eikä toimittajan tekemä selvitys kelpaa päteväksi tiedoksi.

Journalistinen juttu ei siis sovi akateemiseen kouluasiantuntijuuden episteemiseen yhteisöön. Tämä tuotiin osuvasti esille eräässä tviitissä: ”On huolestuttavaa, että koulun ammattilaiset toistelevat median olkiukkoja omaa työtään ohjaavana normina.”

Episteemistä yhteisöä rajataan toki kaikilla aloilla, esimerkiksi taloustieteilijät ovat puolustaneet omaa asiantuntijuuttaan ja yhteisöään Twitterissä vedoten vahvasti tutkimusmenetelmälliseen osaamiseen. Hieman samaa piirrettä on nyt nähtävissä koulukeskustelussa.

Myös puhetavan määrittely kuuluu episteemisen yhteisön rajaamiseen. Keskustelussa näyttäisi olevan myös vahva normi, miten koulusta saisi keskustella. Ei saisi mainita ongelmia, ei todeta vanhemmuuden olevan hukassa, ei moittia lasten pitkäjänteisyyden ja sinnikkyyden vähentymistä.

Ymmärrän toki, että näillä diskursseilla tuotetaan sosiaalista todellisuutta ja oppilaiden identiteettejä, millä voi olla haitallisia seurauksia. Mutta entäpä, jos koulussa on ongelmia, vanhemmuus on hukassa tai lasten pitkäjänteisyys on vähentynyt?

On selvää, että myös opettajien keskuudessa on oman yhteisön puhetapa, jossa korostuu käytännön työn merkitys ja varsinkin se, että käytännön työn kautta syntyy todellinen ymmärrys opettajan työstä.

Näyttää siis siltä, että opettajien ja tutkijoiden normit suotavista puhetavoista poikkeavat toisistaan. Käytännön työtä tekevien opettajien ja tutkijoiden välillä on ainakin julkisen keskustelun perusteella jännitteitä, molemminpuolista nokittelua on nähtävissä. Se on ikävä piirre, kun voisi kuvitella, että dialogilla koulua saataisiin kehitettyä eteenpäin.

Olisi tunnustettava erilaiset asiantuntijuuden lajit ja erilaisen tiedon arvo koulun kehittämisessä. Opettajilla on paljon käytännöllistä tietoa työstään ja he tuntevat parhaiten arjen työn ongelmat. Tutkijoilla puolestaan on tutkimusaineistojen pohjalta laaja näkemys koulumaailmasta.

Hokemien voima

Sketsit perustuvat usein hokemiin, omalle sukupolvelleni erityisen tuttuja ovat ”apuva” ja ”kyllä lähtee”, tuoreempi esimerkki on Putous, jossa olennainen osa hahmoja on hokema (”saletisti natsaa”, ”suut makiaks” jne.)

Hokeminen ei kuitenkaan rajoitus vain huumoriohjelmiin, sanoja ja ilmaisuja hoetaan kaikilla elämänalueilla.

Näin tapahtuu varsinkin politiikassa ja hallinnossa. Kunnallishallinnossa hoetaan elinvoimaa, lisäksi pitää mennä epämukavuusalueelle, eikä saa panostaa seiniin. 

Elinvoimalla voidaan tarkoittaa hyvin erilaisia asioita ja sillä voidaan perustella melkein mitä vaan. Sana elinvoima ei kerro, millä keinoin elinvoimaisuuteen voidaan päästä, kuten Kotuksen blogissa hyvin havainnollistetaan.

Julkista sektoria paljon konsultoivan yrityksen mukaan ”elinvoimaa johtamalla vahvistetaan alueellisia voimavaroja ja avataan uusia mahdollisuuksia kehitykselle”.  

Näin ympäripyöreää sanaa onkin hyvä hokea, kun ei tarvitse sanoa mitään konkreettista.

Toinen yleinen hokema on valtionvelka. Kansan pariin paniikki saatiin iskostettua tehokkaasti asiaa hokemalla, vaikka ekonomistit eivät puhu velkapaniikista.

Miksi sitten hoetaan? Politiikan ja hallinnon kohdalla kyse voi olla strategisesta viestinnästä. Toisto on vanha vaikuttamisen muoto: riittävästi toistamalla ihmiset alkavat pitämään asiaa tärkeänä.

Toki muitakin motiiveja on. Yksilötasolla tärkeää lienee se, että hokemia toistamalla osoitamme olevamme ajan hermolla ja mukana hokemia viljelevissä yhteisöissä.

Lisäksi hokemilla on yhteisöllistä merkitystä. Toisteisuudella ylläpidetään yhteisöä, kuten viestinnän ritualistinen malli esittää. Lisäksi ikävät asiat saadaan siistittyä. On mukavampi puhua elinvoimasta kuin metsän tuhoamisesta autotien vuoksi tai velan hillitsemisestä leikkausten sijaan.

Hokemat kuuluvat ihmisyhteisöihin, ne ovat myös huumorin ydintä. Se kuitenkin yllättää, kuinka kritiikittömästi niitä käytetään politiikassa ja hallinnossa. Nehän eivät ole vain retoriikkaa, vaan hokemilla on vaikutuksia päätöksiin – vai pohjustetaanko päätöksiä juurruttamalla hokemia?

Kaltoinkohdellut vanhemmat

Mediassa aika ajoin pääsee ääneen vanhemmat, jotka ovat kokeneet yhteiskunnan koneiston kohdelleen heitä huonosti tai peräti kaltoin. Tottakai on tärkeää, että mahdolliset epäkohdat tuodaan esille.

Näissä jutuissa ei kuitenkaan toteudu tasapuolisuus, sillä toinen osapuoli eli viranomainen ei saa vaitiolovelvollisuuden vuoksi kommentoida yksittäistapausta lainkaan. Niinpä vanhempien kertomus jää yksittäisestä tapauksesta ainoaksi mediaesitykseksi ja ehkäpä joidenkin mieliin totuudeksi kyseisestä tapauksesta.

Hyvä esimerkki tästä on Ylen MOT-ohjelman jakso opetuksen inkluusiosta, jossa vanhemmat kertoivat poikansa vaikeuksista ja väkivaltaisuudesta. Jutusta syntyi vaikutelma, ettei koulu osannut toimia oikein, vaikka tukea oli tarjottu, melko paljonkin. Lopulta oli vaihdettu koulua ja siellä sujui paremmin, vanhempien mukaan kyse oli lopulta opettajan ja oppilaan ”henkilökemioista”.

Jutun perusteella jäi vaikutelma, että vikaa oli ollut koulussa. Olisi kuitenkin tärkeää kuulla toisenkin osapuolen eli koulun näkemys asiasta, mutta se ei ole mahdollista. Journalistisesti siis hankala tilanne: epäkohdat tuotava esille, mutta eri osapuolten näkemyksiä ei voi tuoda julkisuuteen. 

Vanhemmat voivat hakea myös itse julkisuutta verkossa. Vuonna 2014 levisi perheen isän kuvaama video, jossa sosiaalityöntekijä ja poliisi hakevat lapset perheen kotoa huostaanottopäätöksen vuoksi. Video on varsin dramaattinen ja herätti verkossa runsaasti huomiota. Myös uutismedia tarttui asiaan.

Iltalehti (8.1.2014) haastatteli videon kuvannutta perheenisää, joka totesi seuraavaa: ”En ole hakenut meidän perheelle julkisuutta. Siitä tässä ei ole kyse. Haluan vain, että kaikki näkevät, mitä viranomaistoiminta todellisuudessa on ja miten se satuttaa perhettämme. Haluan, että perheeni jätetään rauhaan ja lapset palautetaan.”

Kiinnostava on julkisuuden rooli, sillä sen avulla pyritään vaikuttamaan. Videon dramaattisuus on nimenomaan keino herättää julkinen mielenkiinto. Videon katselija ei tosin tiedä tapauksen taustoja, edeltävää tilannetta eikä vanhempien roolia.

Journalistit ovat vaikea valinnan edessä: epäkohdat pitää tuoda esille. Juttuihin on hyvä saada ”kokemusasiantuntijoita”, pelkät asiantuntijat eivät riitä – Hannu Karpo oli tässä suunnannäyttäjä. Toisaalta taas kokemusasiantuntijoiden kokemus ei välttämättä lainkaan tuo esille tapauksen kaikkia puolia, eikä välttämättä ole totta – sikäli kuin totuus ylipäätään voidaan saavuttaa.

Voihan olla, että näissä tapauksissa poikaa oli kohdeltu koulussa huonosti ja lastensuojelupäätös oli tehty perusteetta. Tällöin asia on tärkeä tuoda julkisuuteen.

Yhtä hyvin voi olla niin, ettei virassa olevien henkilöiden toimissaan ole moittimista tai ainakaan perheen ongelmat eivät johdu viranomaisista.

On perin inhimillistä, että vaikeuksia kohdatessaan ihmiset hakevat syyllisiä. Virantoimituksessa oleva ammattilainen on helppo syntipukki, eikä tämä syntipukki voi edes puolustautua julkisesti.  

Ratkaiseeko sosiaalinen media vaalit?

Viimeisen kymmenen vuoden aikana on jokaisen vaalin aikaan pohdittu sosiaalisen median vaikutusta vaalitulokseen. Usein myös väitetään, että some ratkaisee vaalit. Toisaalta taas on epäselvää, missä määrin some lopulta vaikuttaa.

Historiaan katsomalla on hyvä hahmottaa, että uuteen teknologiaan usein liittyy ylisuuria odotuksia. Television tulon myötä ajateltiin koko vaaliasetelman muuttuvan ja totta onkin, että tv mullisti vaalikampanjointia. Toisaalta taas entiset puolueet ja ehdokkaat eivät kadonneet mihinkään, joten tv muutti vaalikampanjointia, mutta ei valta-asetelmia.

Sosiaalinen media on vaikuttanut vaaleihin jo pitkään. Eri palveluiden käytön perusteella suomen eduskuntavaalit voitaisiin nimetä seuraavasti: vuonna pidettiin 2007 blogivaalit, 2011 Facebook-vaalit, 2015 Twitter-vaalit ja 2019 Instagram-vaalit. Voikin arvuutella, millä some-välineellä tämän vuoden vaaleja tullaan nimittämään, ehkäpä TikTok-vaalit?

Vaikka vaaleja nimitetään tällä tavalla, eri puolueiden ja ehdokkaiden kesken somen käytössä on kuitenkin suurta vaihtelua. Puolueista vihreät on yleensä ollut some-aktiivisin, mitä selittää vihreiden ehdokkaiden korkea koulutustaso, nuorempi ikä muihin puoleisiin verrattuna ja kaupunkilaisuus.

Sosiaalisen median käyttö vaalikampanjoissa on osoittautunut yksisuuntaiseksi. Ehdokkaat markkinoivat itseään, mutta harvempi heittäytyy vuorovaikutukseen. Kun blogeja alettiin käyttää osana kampanjoita, olivat ne hyvin yksisuuntaisia, eikä ehdokkaiden blogeissa läheskään aina ollut edes kommentoinnin mahdollisuutta. Myöhemmin Twitter- ja Facebook-kampanjointi on myös ollut yksisuuntaista. Sosiaaliseen mediaan kuuluva vuorovaikutteisuus ei näytä toteutuvan vaalikampanjoinnissa.

Vuoden 2019 vaaleissa ehdokkaat käyttävät Facebookia yksisuuntaiseen kampanjatapahtumista sekä mediaesiintymisistä viestimiseen. He harvoin vastasivat heille esitettyihin kysymyksiin tai kommentoivat Facebook-keskusteluissa esiin nostettuja aiheita. Ehdokkaat myös pitäytyvät rajatussa aihevalikoimassa. Myös yksityisestä puolesta kerrottiin rajatusti, eniten perheen lemmikeistä, erityisesti koirista tai vapaa-ajan lenkkeilystä ja muista harrastuksista.

Sosiaalisen median vaikutus voi näkyä myös epäsuoralla tavalla. Alustojen algoritmit voivat korostaa tiettyjen sisältöjen näkyvyyttä. Esimerkiksi Facebook korostaa algoritmissaan tunnereaktioiden näkyvyyttä. Toisin sanoen pelkkä peukku ei ollut algoritmin mielestä yhtä merkityksellinen kuin jokin muu tunnereaktio. Facebook haluaa palveluunsa enemmän tunnetta. Vuoden 2019 vaaleissa tämä johti siihen, että uusoikeiston käyttäessä eniten vihainen-tunnereaktiota, Facebookin algoritmi nosti uusoikeiston sisältöjä esille. Facebook ei siis suoraan edistänyt uusoikeistoa, mutta FB suosi uusoikeiston käyttämiä tunnereaktioita.

Tämä on hyvä esimerkki some-alustojen ja niiden algoritmien vaikutusvallasta. Alustat eivät suoraan suosi jotain puoluetta, varsinkaan pienessä Suomessa. Mutta alustan jotkin piirteet voivat, tahattomastikin, suosia jotain puoluetta tai ehdokasta.

Toinen someen ja nettiin liittyvä piirre on erilaiset yhteisöt. Verkkoyhteisöjä on kutsuttu intressiyhteisöiksi, koska samasta asiasta kiinnostuneet kokoontuvat yhteen. Näissä yhteisöissä käydään myös paljon yhteiskunnallista keskustelua, myös sellaisissa, jotka eivät alun perin ole yhteiskunnallisia ryhmiä.

Verkkoyhteisöissä saattaa jotkin arvot ja ideologiat ja edelleen jotkin ehdokkaat saada kannatusta. Tietysti ehdokkaan mielipiteiden ja arvojen täytyy olla yhteisöä miellyttäviä. Mutta ehdokkaan aktiivisuus somessa voi lisätä hänen suosiotaan yhteisössä verrattuna toiseen samanmieliseen ehdokkaaseen.

Hyvä esimerkki verkkoyhteisön merkityksestä on perussuomalaisten ja varsinkin Jussi Halla-ahon nousu poliitikoksi. Halla-aho kirjoitti blogia, josta keskusteltiin vilkkaasti Hommafoorumilla. Hän ei mainostanut lainkaan ja nousi huomattavalla äänimäärällä 2008 Helsingin kaupunginvaltuustoon. Halla-ahoa voikin pitää aitona some-poliitikkona. Pelkkä some ei hänen suosiotaan kuitenkaan selitä, vaan taustalla on Halla-ahon asema maahanmuuttovastaisten verkkoyhteisössä.

Suuri kysymys on se, vaikuttaako sosiaalinen media vaalitulokseen? Yksiselitteistä vastausta on mahdotonta antaa, äänestyskäyttäytymiseen kun vaikuttaa moni asia. Äänestäjillä on tiettyjä arvoja ja ideologioita, joista muodostuu äänestyspäätöksen perusta. Vaikka puolueuskollisuus on vähentynyt, äänestäjä tuskin vaihtaa puoluetta arvoiltaan hyvin erilaiseen, vaan lähellä olevaan. Tästä on hyvä esimerkki kannatussiirtymä keskustasta perussuomalaisiin.

Ehdokkaan persoona vaikuttaa myös paljon, usein jopa enemmän kuin puolue. Persoonan esille tuomisessa some-aktiivisuus voi vaikuttaa. Paljon sosiaalisessa mediassa esillä ollut ehdokas saattaa jäädä ihmisten mieliin. Tämä voi korostua eduskuntavaaleissa, joissa äänestäjä ei useinkaan tunne ehdokasta. Kuntavaaleissa on usein tuttuja ehdokkaita ja meillä on taipumus äänestää tuttua ihmistä.

Vuoden 2015 vaaleissa tutkittiin paljon Twitteriä ja tulos oli, ettei Twitter-aktiivisuus suoraan näy vaalituloksessa: kymmenestä aktiivisimmasta ehdokkaasta kaksi valittiin eduskuntaan. Hekin olivat entuudestaan tunnettuja poliitikkoja: Satu Hassi ja Alexander Stubb. Ylipäätään Twitteriä kampanjassaan hyödynsivät lähinnä jo valta-aseman saaneiden puolueiden ehdokkaat, joten kovin tasa-arvoiselta ympäristöltä näkyvyyden suhteen Twitter ei lopulta näyttäytynyt.

Sosiaalisen median lisäksi on huomioitava vaalikoneet, jotka ovat tärkeitä vaalituloksen kannalta. Tutkimusten perusteella näyttää siltä, että vaalikoneet vaikuttavat äänestäjän puoluevalintaan, lisäävät tietämystä puolueiden kannoista asiakysymyksiin ja lisäävän äänestysaktiivisuutta. Vaikutukset näyttävät siis kohtalaisen positiivisilta. Lisäksi vaalikoneet ovat tasa-arvoisia, koska ehdokkaan rahalliset resurssit eivät vaikuta vaalikoneessa.

Toisaalta vaalikoneita on kritisoitu siitä, että niiden kysymykset lisäävät käsitystä yhteiskunnan polarisaatiosta. Ehdokkaille ne ovat hyvin työläitä ja toki suosivat niitä, jotka osaavat kirjoittaa hyvin. Selvältä siis näyttää, että vaalikoneet vaikuttavat äänestyspäätöksiin, joten ehdokkaiden kannattaa niihin panostaa. Ja äänestäjien kannattaa lukea vaalikoneen tuloksia kriittisesti. 

Sosiaalinen media ilman muuta vaikuttaa vaaliin, ainakin ehdokkaiden näkyvyyteen ja keskustelunaiheisiin. Ja edelleen se voi vaikuttaa myös vaalien tulokseen, mutta selkeää kuvaa somen roolista ei ole. Äänestämisen perustana on kuitenkin arvojen, ideologioiden ja elämäntapojen kokonaisuus, joka voi vahvistua someyhteisöissä – tai vastaavasti toisenlaisia arvoja ja ideologioita saatetaan kiivaasti vastustaa verkkoyhteisössä.

Ehdokkaan kannalta on vaikea ajatella, ettei hän olisi vaalikampanjassaan sosiaalisessa mediassa. Vaikea on myös päättää, missä palveluissa kannattaa olla ja miten kannattaa viestiä. Se tietysti riippuu ehdokkaan oletetuista kohderyhmistä. Usein vaaleissa syntyy myös uusia someilmiöitä, joiden suhteen ehdokkaan on hyvä olla hereillä. Parhaimmillaan ehdokas voi myös synnyttää uusia ilmiöitä.

Lähteet

Isotalo, Veikko (2022) Vaalikoneissa valta on suunnittelijalla. https://rajapinta.co/2022/09/09/vaalikoneissa-valta-on-suunnittelijalla/

Kannasto, Elisa (2021) “I am horrified by all kinds of persona worship!” : Constructing Personal Brands of Politicians on Facebook. https://osuva.uwasa.fi/handle/10024/13161

Khaldarova, I., Laaksonen, S-M., & Matikainen, J. (2012). The use of social media in the Finnish Parliament Elections 2011. (Media and Communication Studies Research Reports; No. 3).

Knuutila, Aleksi (2019) Närkästyksen kone: Miksi uusoikeiston ääni kuuluu verkossa muita vahvemmin? Politiikasta.fi.

Marttila; Laaksonen; Kekkonen; Tuokko & Nelimarkka (2016) Digitaalinen vaaliteltta. Twitter politiikan areenana eduskuntavaaleissa 2015. julkaisussa K Grönlund & H Wass (toim), Poliittisen osallistumisen eriytyminen: eduskuntavaalitutkimus 2015 .

Strandberg & Borg (2020) Internet ja sosiaalinen media osana vaalikampanjaa. Teoksessa Politiikan ilmastonmuutos – Eduskuntavaalitutkimus 2019.

Sotauutisoinnin vinouma

Venäjän armeija on kyvytön, vanhanaikainen, humalassa ja kaikin puolin romahduspisteessä. Lisäksi Putin on ollut jo pitkään kuolemaisillaan. Tällaisia otsikoita meille on tarjoiltu koko Venäjän aloittaman sodan ajan.

On varmasti totta, että Venäjän armeija on kokoonsa nähden (onneksi) tehoton. Totta on myös, että Venäjä on valloittanut osan Ukrainaa, eikä Ukraina saa vallattua alueita takaisin. Aivan kyvytön Venäjän armeija ei valitettavasti ole.

Uutisoinnissa on vinouma, joka syntyy, kun me kaikki toivomme Venäjän vetäytymistä ja häviötä. Ilman tutkimusdataa väitän, että otsikoissa ylikorostuu Venäjän heikkous ja toisaalta alikrostuu Ukrainan ongelmat.

Lukijat klikkaavat mielellään juttuja, joissa kerrotaan Ukrainan menestyksestä. Ja klikkejähän uutismedia janoaa.

Ihmisille on mukavampia kertoa sellaista, mitä he haluavat kuulla, kuin sellaista, mitä eivät halua kuulla. On häiritsevää lukea juttuja siitä, että Ukrainan armeija on myös kyvytön tai Ukraina tuskin saa vallattua alueitaan takaisin.

Sodan todellisuus on sumea. On vaikea hahmottaa tilannetta, erilaista tietoa tulee eri tuuteista. Kuvaavaa on, että asiantuntijatkin maalailevat hyvinkin erilaisia skenaarioita. Joidenkin mielestä Venäjän armeija on romahduksen partaalla, toisten mielestä taas Ukrainan tilanne näyttää synkältä.

Tällaisessa tilanteessa todellisuus muuttuu sellaiseksi, kuin sen toivomme – toki näinhän se on elämässä ylipäätään. Haluamme lukea otsikoita, joissa väkivaltainen Venäjän häviää ja oikeudenmukaisuus voittaa. Näitä otsikoita olemmekin saaneet lukea, mutta palveleeko otsikot enemmän meidän mielenrauhaamme kuin laadukkaan journalismin toteutumista?

Yhteistyöllä homma hoituu?

Oletko joskus ollut seminaarissa tai kehittämispäivässä, jossa on peräänkuulutettu yhteistyön lisäämistä? Onko yritysten ongelmien ratkaisijaksi tai viranomaisten siiloutumisen estämiseksi ehdotettu yhteistyötä?

Kyllä, ongelmien ilmaantuessa ratkaisuksi tarjotaan yhteistyötä. Koulujen inkluusiokeskustelussa on yksimielisesti todettu, että kouluissa on liian vähän tukiresurssia ja siihenkin ongelmaan on ratkaisuksi ehdotettu yhteistyötä.

Myös sote-uudistus hoituu yhteistyöllä: Kuntalehdessä (12.10.22) todetaan, että sote-uudistus onnistuu kumppanuudella sekä ”julkisen ja yksityisen sektorin hyvällä yhteistyöllä”.

Yhteistyön korostamista voidaan lähestyä ainakin kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin on diskurssien ja retoriikan taso, joka näkyy julkisessa puheessa, kehittämisseminaareissa ja -päivillä, joissa toistetaan, että pitää lisätä yhteistyötä tai ainakin keskinäistä koordinaatiota.

Asia jää kuitenkin helposti vailla sisältöä ja konkretiaa. On helppoa sanoa lääkkeeksi yhteistyö, kun se ei vaadi lisäresurssia – paitsi työaikaa. Itse asiassa yhteistyön korostus saattaakin olla keino peittää resurssivaje tai muu ongelma.

Toiseksi on itse yhteistyön taso. Yhteistyö on ilman muuta tärkeää ja usein kivaakin, mutta miksi yhteistyö on usein vaikeaa? Ongelmana on yhteistyön käynnistäminen, sujuvuus ja tuloksellisuus ja sitä voivat haitata erilaiset ammatilliset, organisatoriset ja ajalliset esteet.

Yhteistyössä on erilaisia tasoja. Yksinkertaisin yhteistyön taso tarkoittaa tiedon jakamista ja vaihtamista. Tätä tapahtuu arkisessa työssä paljon, mutta paljon jää myös tietoa vaihtamatta. Ei tulla ajatelleeksi, ei ehditä tai ei nähdä tiedon vaihtamisen hyötyjä, tai sitten hyötyjä ei ehkä edes ole.

Syvempi yhteistyö tarkoittaa yhteistä työn kohdetta. Tällöin on kyse oikeasti yhteisestä työskentelystä, ei vain tiedon vaihtamisesta. Tällainen yhteistyö eri organisaatioiden kesken on jo huomattavasti vaativampaa, mutta parhaimmillaan tuottavaa. Resurssia se joka tapauksessa vaatii, itsestään hyvä yhteistyö ei synny.

Uskon yhteistyöhön voimaan, jo sosiaalipsykologin koulutukseni sitä edellyttää! Mutta yhteistyötä näytetään käytettävän myös sellaisena taikasanana, jolla ratkaistaisiin asioita, jotka eivät edes ole ratkaistavissa yhteistyöllä.  

Mielipidekirjoitukset strategisena viestintänä

Viestinnästä on tunnetun mantran mukaan tullut strategisempaa, organisaatiot viestivät ponnekkaasti saavuttaakseen tavoitteensa. Pelkkä tiedottaminen ei riitä.

Viime aikoina strategisen viestinnän muodoista on paljon ollut esillä ns. ansaittu media, jossa organisaatio yrittää saada viestinsä journalismin avulla julkisuuteen.

Mielipidekirjoitus on yksi ansaitun median muoto. Tavallisesti ajattelemme, että mielipidekirjoitus on yhden ihmisen hengentuotos. Onkin hyvä hahmottaa, että mielipidekirjoitukset ovat usein osa laajempaa strategista viestintää, eikä niitä ole laatinut kirjoittaja(t) yksin, vaan mukana on viestinnän ammattilaiset. Tässähän ei ole mitään väärää, lukija tosin saattaa mieltää, että kyseessä on ”aito” mielipiteen ilmaisu.

Tuore esimerkki mielipidekirjoituksesta strategisena viestintänä oli somevaikuttajien kirjoitus, jossa he lupasivat välttää kuvien muokkaamista some-julkaisuissaan.

Sittemmin kävi ilmi, että kirjoittajat tekivät kaupallista yhteistyötä – siis bisnestä – Doven kanssa. Kirjoituksessa mainittiin Doven tekemä kyselytutkimus, jonka tulokset kertovat nuorten ulkonäköpaineista. Ainakaan kaikki kirjoituksen allekirjoittajat eivät tienneet, että heidän nimensä on mielipidekirjoituksessa. Kirjoituksen oli siis laatinut viestintätoimisto.  

Mielipidekirjoitus oli yksittäisenä kirjoituksena aiheellinen ja hyvä asian puolella. Kun kirjoituksen taustat selvisivät, kuvio näyttäytyy ongelmallisempana, onhan lopulta kyse kaupallisesta strategisesta viestinnästä.

Tämä haastaa lehtien toimitukset: miten tunnistaa ”aidot” mielipidekirjoitukset strategisesta viestinnästä? Voiko selkeää eroa edes tehdä? Käytetäänkö mediaa viestintäkanavana?

Myös kuluttajien medialukutaito on jälleen koetuksella: pitäisikö aina selvittää mielipidekirjoituksen taustat? Mikä lopulta on mielipidekirjoituksen tavoite ja tarkoitus?

Tämä ilmiö kertoo myös sen, että perinteisellä uutismedialla ja sen perinteisillä muodoilla, kuten mielipidekirjoituksilla, on edelleen vahva rooli hybridissä mediajärjestelmässä.

Todettakoon varmuuden vuoksi, että tämä postaus ei ole strategista viestintää. En hae ansaittua mediaa, kuhan kirjoittelen!

Median kulutus kannanottona

Kuluttaminen on lähes poikkeuksetta eettisten valintojen tekemistä. Valintoja joutuu tekemään entistä enemmän myös median kulutuksessa, median kuluttaja ja käyttäjä on siis hieman uudessa tilanteessa.

Jalkapallon MM-kisat ovat todella arveluttava kokonaisuus. Katsoja joutuu pohtimaan, onko ok katsoa kisoja? Vaakakupissa painavat eri suuntiin vetävät argumentit: Kiva katsoa futista marraskuun pimeydessä ja kysehän on vain jalkapallosta. Toisaalta kyse ei todellakaan ole vain jalkapallosta ja katsomalla pelejä annan hiljaisen hyväksynnän koko touhulle.

Toinen pohdinnan paikka on Twitter. Elon Muskin sekoilun ja Trumpin tilin sallimisen jälkeen moni Twitterin käyttäjä joutuu pohtimaan, haluaako olla tässä mukana? Paradoksaalisesti Twitterin tulevaisuutta koskeva keskustelu käydään juuri Twitterissä. 

Median kulutukseen on aina liittynyt sosiaalisen suotavuuden piirre. Perinteisesti on suotavampaa katsoa tv:stä uutisia ja ajankohtaisohjelmia kuin viihdettä. Useinhan arkisessa puheessa todettiin, että ”katson tosi vähän tv:tä, lähinnä uutisia”.

Sittemmin viihteestä on tullut hyväksyttävää ja nykyään varsinkin monet sarjat ovat suorastaan pakollista seurattavaa, jos haluaa pysyä päivän puheenaiheissa mukana. Hiukan häpeillen joutuu tunnustamaan, jos ei ole katsonut hienosti tehtyä sarjaa.

Näyttää kuitenkin siltä, että median kulutuspäätöksistä tulee entistä enemmän yhteiskunnallisia ja eettisiä, omat mieltymykset pitää jättää syrjään. Moni, kuten minä, haluaisi katsoa jalkapalloa, mutta se ei tunnu oikealta. Presidentti Niinistö painii saman ongelma kanssa: ”Täytyy katsoa, pystynkö jatkossa pidättäytymään ruudun ääreltä.”

On tietysti mahdollista, että kuluttamisen eettinen ulottuvuus on noussut tärkeämmäksi ja siksi asia koskettaa nyt entistä enemmän median kulutusta. Erilaisia mediaboikotteja on ollut pitkään. Myös urheilukisojen myöntäminen sortoa harjoittaviin maihin on ajoittain herättänyt keskustelua. Suurten some-palveluiden käytön eettisistä pulmista on puhuttu paljon viime vuosina.

Kuluttajalle tämä on haasteellista, olisi kyettävä selviytymään paitsi informaatiotulvasta myös pohdittava mitä mediaa voi käyttää ja seurata. Myös organisaatiot pohtivat tällä hetkellä kuumeisesti, miten Twitterin kanssa tulisi toimia, eikä hyviä vastauksia tunnu olevan kellään.

Rikolliset sankareina

Media eri muodoissaan on täynnä rikoksia: oikeudenkäynneistä live-seuranta, rikollisten haastatteluita, rikossarjoja ja dekkareita.

Silmiinpistävää on viime aikoina ollut kovan luokan rikollisten haastattelut tai heistä tehdyt sarjat.  

Erityisen paljon on kerännyt kritiikkiä ns. Katiska-vyyhdistä tehty sarja ja sen päähenkilön esiintyminen. Hän on hyväntuulinen heppu, jolle kiinnijääminen on ikävä jarru bisneksille.

Hän ei sanomansa mukaan kadu mitään ja yrittää ottaa opiksi. Avoimeksi jää, mitä tarkoittaa opiksi ottaminen, parantaa tapansa vai tekee rikoksia jäämättä kiinni. Paljon on julkisessa keskustelussa arvosteltu sitä, etteivät hyväntyylisen hepun huumebisneksen uhrit näy julkisuudessa.

Viime aikoina Jari Aarnio on ollut tiiviisti mediassa, kertoen esimerkiksi vankila-ajoistaan. Viime kesänä Aarnio oli Porissa Suomi-areenassa, tapahtumaa seurasi huomattava yleisö. Aarnio kiinnostaa.

Aarnio valinta herätti hieman keskustelua, silti vähälle huomille jää, että Aarnio on poikkeuksellisen huumerikollinen Suomessa.

Myös rikosten tiiviimpi seuranta tarkoittaa yleensä tekijän näkökulman korostumista. Todellisten rikosten mediaseurannasta tulee viihdettä, jossa unohtuu itse teko. Tekijä on usein ainoa uutiskuvissa oleva ihminen. Pakostakin hänestä tulee ihminen, ei vain rikollinen.

Uhri on sivuun jäävä abstrakti asia. Poikkeuksia toki on, kuten Ylen Trauma – henkirikoksen jäljet -sarja. 

On arveluttavaa, että rikokset arkipäiväistyvät, osin jopa romantisoituvat. Rikosten suuri määrä mediassa tuskin tekee kenestäkään rikollista. Se voi kuitenkin joidenkin ihmisten mieleen juurruttaa ajattelumallin ja ratkaisumallin, joka perustuu rikoksiin. Ja myös sankaruus voi kiehtoa.

Erityisen inhimillinen kuva rikollisista syntyy haastatteluissa, joissa rikollinen näyttäytyy inhimillisenä ihmisenä, jonka puolelle katsojan sympatiat kallistuvat.

Tässä korostuu median rooli ja vastuu. Ilman mediaa näitä kaikkia haastatteluita ja sarjoja ei olisi. Katsojia ne vetävät, mutta onko niiden tekeminen eettisesti kestävää?

Onko kaikki viestintää?

Viestinnän tekijöillä ja tutkijoilla on tapana sanoa, että emme voi ymmärtää nykymaailmaa ilman viestintää. Usein tuleekin pohdittua, että mikä on viestintää ja mikä ei. Törmäsin Twitterissä samaan asiaan suorasanaisen kysymyksen muodossa: ”Missä vitun vaiheessa kaikesta tuli viestintää?”

Muutamissa vastauksissa nostettiin esille edesmenneen viestinnän professori Osmo A. Wiion toteamus, että ”kaiken ollessa viestintää, mikään ei ole viestintää.” Samaa ongelmaa on siis pohdittu pitkään. Viestinnästä on vaikea saada analyyttista otetta, jos kaikki on viestintää.

Olen pohtinut vertauksen hakemista ihmisestä. Verenkierto on olennainen osa ihmistä, ilman sitä ihminen ei toimi, ei ajatus eikä happi kulje. Voitaisiin siis sanoa, että kaikki ihmisessä on verenkiertoa. Mutta keskittymällä verenkiertoon emme voi ymmärtää ihmistä, emme varsinkaan ihmisen psykologiaa tai sosiaalista käyttäytymistä.

Vaikka vertaus on kömpelö, voidaan ajatella, että organisaatioita ja yhteiskuntaa ei voi ymmärtää pelkän viestinnän avulla – kuten ei minkään muunkaan yksittäisen tieteen avulla. On paljon instituutioita, valtarakenteita ja sosiaalisia suhteita, joita ei voi ymmärtää pelkästään viestinnällä.

Vastaavasti organisaatioiden ja yhteiskunnan ymmärtäminen ilman viestinnän näkökulmaa on vaikeaa. Niinpä on hedelmällistä yhdistää näkökulmia: viestintä yhdessä muiden tieteenalojen kanssa avartaa ymmärrystämme.

On vielä hyvä erottaa tieteellinen ja kaupallinen näkökulma. Viestinnän keskeisyyttä korostetaan viestinnän toimialalla, koska viestintä on myytävä tuote. Tosin monet suomalaiset isot viestintätoimistot ovat viime aikoina pyrkineet eroon pelkästä viestinnän profiilista korostaen muutoksen konsultointia.

Akateemisessa maailmassa toki kukin tieteenala korostaa omaa erityislaatuisuuttaan, myös viestintä. Mutta viestinnän tutkimuksessa sovelletaan paljon naapuritieteiden teorioita ja käsitteitä, mikä kertoo siitä, että maailma ei avaudu vain kapeasti ajateltuna viestinnän vinkkelistä.

Viestinnän tutkijana ja opettajana, jonka tausta muuten on sosiaalipsykologiassa, voin sanoa, ettei kaikki todellakaan ole viestintää. Mutta kovin usein törmätään niin käytännön elämässä kuin tutkimuksessa ilmiöihin, joiden ymmärtämistä viestinnän tutkimus rikastaa ratkaisevalla tavalla.