Etäopetus ei ole lähiopetusta etänä

Opettajille ja oppilaille siirtymä etäopetukseen on tullut yhtenä rysäyksenä ja etäopetuksen muotoja on haettu osin epätoivon vallassa.

Olen toteuttanut etäopetusta, lähinnä verkko-opetusta, pitkään. Alla muutamia asioita, jotka olisi mielestäni hyvä huomioida. Kokemukseni ovat enimmäkseen aikuisten parista, mikä tietysti eroaa lapsista huomattavasti. Silti tietyt asiat ovat yleispäteviä.

Opettajuus muuttuu

Etäopetuksessa ei yleensä opeteta perinteisessä mielessä. Opettaminen siis muuttuu paitsi didaktisesti, myös opettajan rooli ja identiteetti muuttuvat. Toki nyt voidaan eri ohjelmilla (Teams, Zoom jne.) siirtää oppitunti verkkoon. Tämä malli voi olla niin opettajille kuin opiskelijoille sosiaalisesti ja kognitiivisesti hyvin vaativaa. Yleensä opettajan rooli on etäopetuksessa enemmän suunnitteleva ja ohjaava: opettamisen sijaan kootaan materiaalia, tehdään tehtäviä, ohjataan vuorovaikutusta ja arvioidaan tehtäviä. Haaste on ollut opettajan työmäärän ja ajankäytön määrittäminen, lähiopetuksesta tuttu opetustuntien määrä ei oikein toimi.

Aika ja rytmi muuttuvat

Etäopetuksessa pitää olla rytmi, se ei voi olla tasaista tehtävien tekemistä. Mutta aikataulu ja rytmi eivät yleensä ole, eivätkä voikaan olla, samanlaisia kuin lähiopetuksessa. Etäopetuksessa annetaan eri kokoisia tehtäviä ja oppimisjaksoja, joiden pitää olla oppijalle selkeä ja mielekäs kokonaisuus. Mutta niiden ajankäytön ei välttämättä ole järkevää jäsentyä lähiopetuksen mukaisesti.

Suunnittelu painottuu

Etäopetuksessa saatetaan suurin työ tehdä etukäteen, kun mietitään oppimisprosessi, tehtävät, rytmi, vuorovaikutus, palautteen antaminen jne. Tärkeää on myös hahmottaa opettajalle tuleva työmäärä. Usein käy niin, että on mukava suunnitella kaikenlaisia tehtäviä ja vuorovaikutusta, mutta kun tulee toteutuksen aika, onkin tarkistus-, ohjaus- ja arviointityötä paljon. Suunnittelussa olisi osattava hahmottaa kaikki palaset ja pedagoginen kaari: miten etäopetuskokonaisuudesta tulee oppijan taidoille ja osaamiselle sopiva ja mielekäs kokonaisuus?

Vähemmän on enemmän

Ympäristöjä, välineitä, verkkomateriaaleja ja sovelluksia on paljon, liikaakin. Kaikkia ei voi käyttää. Eihän lähiopetuksessakaan käytetään kaikkia mahdollisia keinoja koko ajan. Monissa kunnissa ja kouluissa on käytössä erilaisia järjestelmiä ja alustoja, kenttä on hajanainen. Oikeastaan ainoa yhteinen järjestelmä on usein Wilma, joka on hallinto-ohjelma, ei lainkaan verkko-opetusympäristö. Vaikka kaikkea ei tarvitse käyttää, kannattaa kuitenkin kokeilla uusia ohjelmia ja keinoja, mutta ei kaikkia kerralla.

Etäopiskelu on vaativa

Lienee itsestäänselvyys, että etäopiskelu on vaativaa, niin ajankäytön, itseohjautuvuuden, vastuunoton kuin opiskelutaitojen näkökulmasta. Näissä on usein haasteita aikuisillakin. Ei voi olettaa, että kaikki oppilaat osaavat homman heti. Vanhempien tuki voi olla välttämätöntä ja ongelma tietysti on, kun kaikilla ei tukea välttämättä ole. Vaikka aikuiset ovat periaatteessa itseohjautuvia, usein paras motivaattori heidänkin kohdallaan on lähestyvä dead-line.

Pelko helppoudesta on turha

Nyt on ollut vallalla ajatus, että etäopetuksessa pitää olla mahdollisimman paljon hommaa, etteivät koululaiset ainakaan pääse helpommalla ja lomaile. Mieleen tulee 90-luvun puoliväli, jolloin olin mukana aloittelemassa avoimen yliopiston verkko-opetusta. Tuolloin verkkokursseilla opiskelijoille annettiin hurjasti tehtävää, jotteivat ainakaan pääse helpommalla ja verkkokursseista tuli paljon työläämpiä kuin lähiopetuksesta. Tehtävien liiallinen määrä voi olla jopa haitallista lamauttamalla oppilaat, varsinkin tunnolliset.

Homma vie aikaa

Tätä kirjoittaessa moni on toteuttanut etäopetusta muutaman päivän, siis aivan mitättömän ajan. Ei mikään opetus voi muuttua toimivaksi muutamassa päivässä, eikä edes viikossa. Monille opettajille tilanne muistuttaa uimakoulua, jossa viedään keskelle hyistä merta. Ei pidä vaatia liikaa, ei itseltä, eikä oppilailta. Varsinaisen substanssin sijaan monelle oppilaalle suurempi oppimishaaste voi olla itsenäisen opiskelun ja ajanhallinnan opettelu.

Monet viime päivien haasteista etäopetuksessa ovat osoittaneet kuinka tärkeässä roolissa koulussa on ajan ja tilan kontrolli, niin oppilaiden kuin opettajien. Suurin huolin hallinnon näkökulmasta näyttää olevan työpaikan ja –ajan hallinta. Etäopetuksessa ei kuitenkaan voida samalla tavalla kontrolloida aikaa ja tilaa, vaan tekemistä ja suorituksia.

Nyt pitäisi ottaa rauhallisemmin. Opettajien ei tarvitse muuttaa koko opetusta viikossa tekemällä töitä yötä päivää. Poikkeusoloissa ei voi edetä normaaliajan kriteereillä. Vaikka oppilaat eivät oppisi ihan kaikkea muutaman viikon aikana, sukupolvi ei ole menetetty.

 

 

10 kommenttia

Kategoria(t): Maaliskuu 2020

Korona ja joukkojen viisaus

Korona-viruksen kohdalla on jälleen noussut esille somen rooli: onko siitä haittaa huhujen ja väärien tietojen levittäjänä vai voisiko se auttaa ja koota tietoa viruksen aiheuttamien ongelmien ratkomiseen. Ja voisiko joukkojen viisaus somessa jopa ohittaa asiantuntijatiedon?

Kaikki joukkojen toiminta ei tietenkään tuota viisautta. Termin tunnetuksi tehnyt James Surowiecki asettaa joukkojen viisaudelle neljä ehtoa. Ensinnäkin joukoissa tulee olla moninaisia näkemyksiä. Yksipuoliset tai liian samanlaiset näkemykset eivät johda luoviin ratkaisuihin. Toiseksi jokaisen pitää voida muodostaa näkemyksensä itsenäisesti.

Kolmanneksi joukon tulee olla hajautettu. Liian keskitetty järjestelmä ei johda monipuoliseen näkemysten kirjoon. Neljänneksi yksittäiset mielipiteet tai tiedot pitää pystyä kokoamaan jollain mielekkäällä tavalla.

Ilmeinen esimerkki näiden ehtojen toteutumisesta on Wikipedia, jossa riippumattomat jäsenet tuottavat artikkeleita. Järjestelmä on hajautettu, mutta verkkoalusta mahdollistaa tuotosten systemaattisen kokoamisen. Korona-keskustelussa toteutuu kolme ensimmäistä ehtoa, mutta neljäs ei. Joukkojen tuotoksia ja tietoa ei koota systemaattisesti.

Ajatusta joukkojen viisaudesta on myös kritisoitu. Oxfordin yliopiston professori Willam H. Duttonin mukaan sosiaalisen median viisaus piilee joukkojen hallitsemissa. Joukkojen viisaudessa (the wisdom of crowds) on pikemminkin kyse joukkojen hallitsemisen viisaudesta (the wisdom of controlling crowds).

Viisaus on siis verkostojen suunnittelussa ja johtamisessa, joiden ansiosta verkoston jäsenten panos saadaan koottua tehokkaalla tavalla. Näin toimii Wikipedia, jonka tehokkuuden taustalla on hyvin suunniteltu toimintamalli. Joukkojen tuotokset Wikipediassa ovat suuria, mutta uutta viisautta se ei tuota, vaan kokoaa olemassa olevaa tietoa.

Toki on esimerkkejä, joissa verkko tai some ovat mahdollistaneet uudenlaisen jakamisen, pisteyttämisen, toiminnan tai esimerkiksi auttamisen kriisien aikana. Nyt koronankin aikana voi syntyä uusia joukkoistamisen ja auttamisen muotoja netin avulla, vaikkapa riskiryhmien kaupassa käynnin helpottamiseksi.

Mutta voisiko some-joukot myös haastaa asiantuntijatiedon? Yksilöiden panoksen suhde ryhmän tai joukon yhteiseen tuotokseen vaihtelee ryhmätehtävän mukaan. Joskus yksilöiden yhteenlasketuista panoksista syntyy ryhmän tulos, esimerkiksi köydenvedossa.

Korkean asiantuntijuuden ongelmissa yksilöiden yhteenlaskettu asiantuntijuus ei välttämättä nouse sen ylemmäksi kuin kunkin yksilön asiantuntijuus. Jos yhteen laitetaan tuhat ihmistä, joilla on keskinkertaiset tiedot matematiikassa, he eivät päihitä huippumatemaatikkoa, kun eivät edes ymmärtäisi ongelmaa.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että epidemologian syvällinen ymmärrys antaa paremmat eväät ymmärtää koronaa kuin valistunut some-joukko, jolla on kuitenkin vain pintatietoa. Tietysti asiantuntijan näkemyksistä voidaan keskustella, kriittisestikin, mutta keskustelun lähtökohdat ovat noviiseilla ja asiantuntijoilla kovin erilainen.

Ryhmän tuotos ei siis aina ole parempi kuin yksilöiden ja joskus yksilöllinen ongelmanratkaisu on tehokkaampaa. Mitä syvempää asiantuntijuutta ongelma vaatii, sitä vähemmän suuresta joukosta on hyötyä, mutta pieni asiantuntijoiden ryhmä lienee parempi kuin yksi ihminen.

Koronan kohdalla näyttää siltä, että viisauden sijaan (tai ehkä myös ohella) itsekkyys ja infodemia nostavat päätään: vessapaperi loppuu, huhut ja väärät tiedot leviävät. Toivottavasti näemme myös uudenlaisia auttamisen muotoja!

Lähteet

Dutton, William 2008. The Wisdom of Collaborative Network Organiszations: Capturing the Value of Networked Individuals. Prometheus, 26, 3, 211-230.

Surowiecki, James 2004. The Wisdom of Crowds. New York: Random House.

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Maaliskuu 2020

Tyhmät algoritmit vallankäyttäjinä

Algoritmien vallasta on puhuttu paljon. Ne kyllä tietävät paljon ja tekevät erilaisia päätelmiä, joskus hyviä, joskus huonoja. Mieleen tulee Paavo Haavikon aikanaan esittämä toteamus: ”Tietoyhteiskunta tietää kaiken eikä ymmärrä mitään.”

Algoritmit tietävät paljon ja ne ohjaavat erilaisten palveluiden käyttämistä, tiedon saantiamme ja uutisten lukemistamme. Mutta tekevätkö algoritmit oikeita päätelmiä, mitä ne ymmärtävät?

Otan omakohtaisen esimerkin, tiedostaen, ettei oma esimerkki aina ole suinkaan yleistettävä tai ainut mahdollisuus.

Käyn välillä lueskelemassa persu-poliitikkojen kirjoituksia, esimerkiksi Jussi Halla-ahon FB-sivuja, vaikka en ole persu-henkinen poliittisilta mielipiteiltäni. Niinpä netti- ja some-palvelut päättelevät, että olen persujen kannattaja, sillä minulle tuli viime vaalien aikaan paljon persujen mainoksia Facebookissa.

Sikäli algoritmi on oikeassa, että voisin hyvin olla persujen kannattaja. Olen keski-ikäinen heppu Hyvinkäältä, jossa persut oli suosituin puolue viime kevään vaaleissa.

Ei siis ihan huono päätelmä. Silti pieleen meni, minusta ei saa persua, se algoritmin olisi syytä oppia!

Algoritmi tekee oikeita ja systemaattisia havaintoja, mutta se voi tehdä myös vääriä päätelmiä. Se ei tunne motiivejani eikä ymmärrä minua.

Toinen kiinnostava esimerkki palveluiden tavasta tehdä datasta väärä päätelmä on saksalaisen taiteilijan kokeilu. Hän veti kadulla perässään pientä kärryä, jossa oli 99 matkapuhelinta. Google Maps päätteli, että kadulla on paljon autoilijoita ja ilmoitti, että siellä on ruuhka, vaikka mitään ruuhkaa ei ollut.

Algoritmien vääristä päätelmistä herää kysymys, voimmeko luottaa algoritmeihin ja dataan. Tekevätkö ne onnistuneita päätelmiä? Missä määrin algoritmeillä lopulta on valtaa meitä käyttäjiä kohtaan?

On tietysti paljon esimerkkejä, joissa algoritmi tekee onnistuneita päätelmiä. Ne voivat tunnistaa sairauden paremmin kuin lääkäri. Tosin annetaanko algoritmille valta ja vastuu, jos se vaikkapa tekee päätöksen siitä, korvaako vakuutusyhtiö sairauden vai ei?

Erinomainen onkin tutkija Airi Lampisen huomio, että puhumalla algoritmien vallasta vältytään puhumasta algoritmeista vallankäytön välineenä. Algoritmit ovat kuitenkin ihmisen tekemiä luomuksia ja ne eivät käytä valtaa, mutta niiden taakse voidaan piiloutua – vakuutusyhtiö voi mennä algoritmin päätöksen taakse piiloon, vaikka se on itse ohjelmoinut algoritmin.

Algoritmien valtaa saatetaan myös liioitella. Professori Esa Väliverronen kyseenalaisti algoritmien vallan ja väittää, että somekuplat perustuvat vahvemmin median käyttäjien omiin valintoihin kuin algoritmeihin.

Algoritmeistä ja datasta puhuttaessa on siis aina muistettava, kuinka inhimillinen ja yhteiskunnallinen toiminta, motiivit ja valta ovat kietoutuneet niihin. Ne eivät ole puhdasta teknologiaa. Ja usein ne ovat vielä hieman tyhmiä!

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Helmikuu 2020

Kuinka somehysteriaa voidaan selittää?

Somessa tunnetusti syntyy ylitsepursuavaa kommentointia jostain tunteita kirvoittavasta asiasta. Kyse on joukkojen toiminnasta, miltei joukkohysteriasta. Ilmiö on tuttu, mutta miten sitä voisi selittää?

Verkkovuorovaikutuksen pioneeritutkijat Russell Spears ja Tom Postmes väittävät, että verkossa tapahtuva kollektiivinen toiminta ei vaadi uusia psykologisia selitysmalleja. Heidän mukaansa kollektiivinen toiminta vaatii aina kolmea asiaa: jaettua sosiaalista identiteettiä, uskoa toiminnan tuloksellisuuteen sekä vihan ja epäoikeudenmukaisuuden tunteita.

Teknologia voi vaikuttaa näihin kaikkiin, vaikka sinällään perusprosessit ovatkin samanlaisia verkossa ja sen ulkopuolella.

Olennaista on, että verkko mahdollistaa tiettyä asiaa ajavien henkilöiden verkostoitumisen ja yhteisen sosiaalisen identiteetin rakentamisen ja jakamisen. Näin tapahtui esimerkiksi ravitsemukseen liittyen, kun karppaajat muodostivat verkostoja ja yhteisöjä, joissa rakentui ryhmäidentiteetti. Lopulta karppaus kasvoi yhteiskunnallisesti merkittäväksi ilmiöksi, joka muutti ihmisten ruokatottumuksia, ainakin hetkeksi.

Psykologisesti tärkeä huomio on, että verkko myös mahdollistaa ihmisten itsenäisen toiminnan verkostojen rakentamisessa. Itsenäisyys luo tunteen mahdollisuudesta vaikuttaa ja uskoa toiminnan tuloksellisuuteen, mikä on toinen ehto kollektiivisen toiminnan syntymiseen. Verkossa yhteisöt ja verkostot voivat syntyä helposti, kun samanmieliset ihmiset löytävät toisensa. Verkostolle syntyy oma verkkotila, joka vahvistaa ryhmäidentiteettiä ja tunnetta vaikutusmahdollisuuksista.

Kolmanteen tekijään kollektiivisen toiminnan taustalla eli vihan ja epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen verkko myös vaikuttaa. Viha ja suuttumus synnyttävät tehokkaasti klikkauksia ja reaktioita, joita some-alustat tarvitsevat toimiakseen.

Tutkittaessa poliittisten puolueiden ja niiden eduskuntavaaliehdokkaiden tunnereaktioita saaneita viestejä Facebook-sivuilta kävi ilmi, että viestien joukossa vihaisuus oli hallitseva tunne. Kävi myös ilmi, että vihaisuus oli hyvä keino saada viestit leviämään.

Lisäksi tiedot – tai huhut – erilaisista tapahtumista leviävät verkossa nopeasti, mikä lisää tunnereaktioita. Tästä hyvä esimerkki on maahanmuuttajien tekemät rikokset, jotka synnyttävät paitsi yleistä suuttumusta, myös tiiviimpiä ja organisoituneempia maahanmuuttajia vastustavia ryhmiä. Osa väitetyistä rikoksista on keksittyjä, mutta kollektiivisen toiminnan kannalta ne ajavat asiansa, eikä tietojen oikaiseminen enää muuta vihaa ja suuttumusta.

Pelkkä viha ja suuttumus ei kuitenkaan yksistään riitä joukkoliikkeen tai -hysterian syntyyn. Taustalla pitää olla jaettu sosiaalinen identiteetti ja usko, että osallistuminen tuottaa jotain tuloksia. Sosiaalisen identiteetin syntymiseksi ihmisillä pitää olla selvä käsitys meistä (hyvät ja järkevät ihmiset) ja heistä (tyhmät ihmiset).

Vaikka somehysteria ei näytä kovin organisoituneelta toiminnalta, yhteinen suunta ja nimittäjä siinä kuitenkin on. Pitkälti hysteria kiteytyy yhteiseen identiteettiin.

 

Lähde

Spears, Russell & Postmes, Tom (2015) Group Identity, Social Influence, and Collective Action online. Extensions and Applications of the SIDE Model. In Sundar, S.S. (Eds) The Handbook of the Psycjology of Communication Technology. John Wiley.

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Tammikuu 2020

En ole, mutta…

Meillä kaikilla on vankkoja mielipiteitä ja asenteita, jotka kuitenkin usein höystetään mutta-sanalla: ”Kannatan tasa-arvoa, mutta en ole feministi”, ”ilmastonmuutos on vakava asia, mutta minun tekemisillä ei ole vaikutusta” tai ”en ole rasisti, mutta ulkomaalaisia ei saa tulla Suomeen liikaa”.

Miten tätä voisi tulkita, mitä mieltä henkilö oikeastaan on? Kannattaako hän tasa-arvoa, onko hän huolissaan ilmastonmuutoksesta tai onko hän rasisti?

Asenteita mitataan perinteisesti väittämillä, joista vastaaja on joko samaa tai eri mieltä. Kyselylomakkeella jää kuitenkin huomiotta tämä arkielämästä tuttu mutta-rakenne. Henkilö voi kannattaa tasa-arvoa tai ilmastonmuutoksen vastustamista, tosin monin varauksin, jotka yleensä koskevat hänen omaa toimintaansa.

Olemme taitavia myös sallimaan poikkeuksia asenteisiimme. Jos ulkomaalaisia vastustava tuntee ulkomaalaisen, niin hän voikin poikkeuksellisesti olla ok: ”Mutta hän tekee töitä”, ”hän on sentään rehellinen”. Myös oma autoilu ei ole ympäristölle niin vakavaa kuin muiden. Onnistumme sovittamaan poikkeustapaukset yleisiin periaatteisiimme ilman hankaluuksia sanomalla ”mutta”.

Brittiläiset diskurssintutkijat Jonathan Potter ja Margaret Wetherell kiinnittivät tähän ilmiöön huomiota jo yli 30 vuotta sitten. Diskurssin tutkimuksen näkökulmasta mutta-rakenne kertoo puhujan tunnistavan suotavan ajattelutavan, mutta hän voi silti poiketa tuosta ajattelutavasta. Toisin sanoen ”kannatan tasa-arvoa, mutta” tarkoittaakin ”tunnistan vaatimuksen tasa-arvoisesta ajattelusta, mutta olen eri mieltä tai en tiedä mitä ajatella”.

Potter ja Wetherell aiheellisesti huomattavat, etteivät asenteemme ole joko-tai -muotoa. Voimme suhtautua sekä myönteisesti ja kielteisesti johonkin asiaan riippuen esimerkiksi siitä kenelle puhumme, miten kannanotto vaikuttaisi itseemme tai läheisiimme. Asenteissaan hapuileva mies voi äijäporukassa naureskella tasa-arvolle, mutta naisten seurassa olla toista mieltä. Puheessa esitetyllä kannanotolla voi olla tilanteeseen liittyviä tarkoituksia, kuten sovun säilyttäminen. Ihminen kuitenkin yrittää pitää kannanottonsa kohtalaisen yhdenmukaisina, jolloin hän usein joutuu taiteilemaan poikkeuksien ja muiden joustojen kanssa.

Pelkkään arkielämään mutta-puhe ei rajoitu, sillä se näyttää olevan nyt yhden puolueen poliittisessa retoriikassa keskeistä: ”Emme ole rasisteja, mutta haittamaahanmuutto pitää kieltää” tai ”emme kiellä ilmastonmuutosta, mutta suomalaisten ei tarvitse tehdä asialle mitään”. Näin näppärästi sovitetaan yhteen rasismin kieltäminen ja maahanmuuttajien vastustaminen sekä ilmastonmuutoksen tunnustaminen ja kieltäminen.

Poliitikkojen pitää huolehtia – usein rimaa hipoen – tietyistä sopivuuden rajoista, johon mutta-rakenne tarjoaa oivan mahdollisuuden. On ihan ok sanoa ”en ole rasisti, mutta” tai ”kannatan tasa-arvoa, mutta”. Sen sijaan ”olen rasisti” tai ”vastustan tasa-arvoa” ainakin Suomessa ylittäisi jonkun rajan – jopa persuilla.

Lähde

Jonathan Potter & Margaret Wetherell (1987) Discourse and social psychology.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Joulukuu 2019

Evoluutiopsykologian lumo

Evoluutiopsykologia on syksyn mittaan ollut esillä mediassa, varsinkin evoluutiopsykologi Markus J. Rantalan kirjan myötä. Koskapa aihe on kiintoisan provosoiva, kommentoin sekä evoluutiopsykologiaa että sitä käsittelevää journalismia.

Evoluutiopsykologiassa ihminen nähdään biologisena olentona, jonka toiminta on seurausta luonnon valinnasta. Evoluutiopsykologia painottaa biologiaa psykologisten toimintojen taustalla. Evoluutiopsykologia siis aiheellisesti muistuttaa, että ihminen on biologinen olento – mutta usein myös unohtaa, että ihminen on myös psykologinen, kulttuurinen ja yhteiskunnallinen olento.

Evoluutiopsykologiassa on häiritsevää ”helppojen” yleispätevien selitysten esittäminen. Syntyvyyden lasku selittyy hormonitason laskulla, sillä ”vielä puoli vuosisataa sitten useimmilla nuorilla naisilla oli tiimalasivartalo ja nuoret miehet olivat urheilullisen lihaksikkaan näköisiä”. Vaikka tässä olisi osatotuus, niin sosiaalisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden sivuuttaminen on vakava puute.

Häiritsevää on myös, että lähes kaikki ihmisen toiminta liittyisi lisääntymiseen. Ihmisen psykologinen monimuotoisuus ja sosiaalisen elämän kirjo ei millään ole kaikilta osin palautettavissa biologiaan ja vieläpä lisääntymiseen.

Evoluutiopsykologian reseptit masennuksen hoidossa ovat jokseenkin epärealistisia – lähes huuhaata. Rantalan mukaan masennus hoidetaan kahden viikon vetäytymisellä, jossa hoidetaan tulehdukset, ravinto, liikkuminen ja nukkuminen kuntoon. Jos masennuksen hoito olisi näin helppoa, psykologian ja psykiatrian tutkimus olisi nämä yksinkertaiset keinot löytäneet jo ajat sitten.

Evoluutiopsykologia ja muiden alojen välinen keskusteluyhteys näyttää heikolta. Edesmennyt sosiaalipsykologian professori Antti Eskola esitti Jäähyväisluennoissaan (1997) kommentin, kun hän vertaili Foucaltin historiallista selitystapaa evoluutiopsykologiaan:

”Evoluutiopsykologisia ”selityksiä” on helppo keksiä vaikka seuraleikkinä, mutta kyllä Foucaultin historiallisiin havaintoihin ankkuroituva teksti hakkaa ne mielestäni mennen tullen!”

Olen kyllä Eskolan kanssa samaa mieltä, mutta näin halventava puhe toisista tutkimusaloista ei välttämättä ole fiksua. Evoluutiopsykologejakaan kohtaan ei tarvitse esittää vihamielisiä tekoja, kuten Suomessakin on ilmeisesti käynyt, asiallisen kritiikin pitäisi riittää.

Evoluutiopsykologiaa koskeva journalismi ansaitsee myös kommentin. Varsinkin Hesarin juttu (28.10.) on melkoisen yksipuolinen ja antaa kuvan, että evoluutiopsykologialla on reseptit masennuksen hoitoon, mutta valtavirtapsykologia ei sitä hyväksy. Syntyy mielikuva väärinymmärretystä nerosta. Mielikuva voi olla uskottava: jos asiaa tutkinut dosentti näin sanoo ja yksi maamme päämedia kertoo asiasta, sen on oltava totta.

Silmiinpistävää on, ettei juttuun ole pyydetty – tai ei ole saatu – kommenttia muilta psykologian tutkijoilta. Suomesta löytyy paljon tutkijoita, joilla on paljon enemmän sanottavaa masennuksen ”juurisyistä” kuin evoluutiopsykologialla. Rantala moittii, etteivät muut ole pohtineet masennuksen juurisyitä, vaikka asia ei tietenkään niin ole.

Toisessa Hesarin jutussa (22.11.) on jo hieman kriittisiäkin kysymyksiä. Kiinnostava on jutun pääkuva. Evoluutiopsykologi valkoisessa takissa laboratoriossa. Tutkijasta löytyy lähes identtinen kuva muutaman vuoden takaa ylen jutusta. Syntyy vaikutelma kovasta tieteestä, joka avaa psykologian salat. Kuvalla luodaan maskuliinista tieteen auktoriteettia. Mitähän evoluutiopsykologit sanoisivat kuvan sukupuolikuvastosta?

Evoluutiopsykologian putkahtaminen mediaan voi olla merkki yleisemmästä menneen maailman ja konservatiivisten arvojen kaipuusta. Evoluutiopsykologia ei yleispätevissä selityksissään ole harmiton, sillä se esimerkiksi ylläpitää jäykkiä sukupuolirooleja olettaen ne biologiseksi ilmiöksi. Evoluutiopsykologia tarjoaa siis ”tieteellisen” perustan perinteisille sukupuolirooleille. Persut voisivat laittaa evoluutiopsykologian tutkimukset lähdeviitteeksi väitteelleen, että pojat ovat poikia ja tytöt tyttöjä. Ideologinen väite saadaan näin näyttämään ”tieteellisenä” faktana. Olisi tärkeää, ettei journalismi kritiikittömästi levitä ideologiaa sivuavia väitteitä ”kovan” tieteen kaavussa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Marraskuu 2019

Digitaalinen terveys

Digitaalinen ja terveys ovat jännitteinen sanapari. Useinhan ajatellaan, että digitaalisuus tuhoaa terveytemme, esimerkiksi someaddiktion vuoksi. Mitä siis digitaalinen terveys on? Yksinkertaisesti sillä tarkoitetaan terveyden edistämistä teknologian avulla. Ja nimenomaan keinoja, joilla tavalliset ihmiset voivat terveyttään edistää.

Yleisin esimerkki digitaalisesta terveydestä ovat älylaitteet (puhelin, kello) ja niiden sovellukset. Älykellojen myynnin kasvua selittää paljon se, että ihmiset haluavat seurata liikkumistaan ja palautumistaan.

Toinen esimerkki digitaalisesta terveydestä on datankeräys, jota tehdään toki älylaitteilla, mutta myös muilla tavoilla: tyynyyn tai patjaan voidaan kytkeä datan kerääminen, Suomessa tästä on tunnettu Oura-älysormus.

Kolmas alue digitaalisessa terveydessä on konsultointi- ja valmennusohjelmat netissä. Tällöin henkilö on vuorovaikutuksessa terveydenhuollon ammattilaisten tai valmennus- tai ohjausjärjestelmän kanssa. Ihminen voi saada palautetta ja tietoa ilman aikaa vievää käyntiä. Yhteyttä voidaan pitää tiiviisti, mikä voi olla esimerkiksi mielenterveysongelmissa tärkeää.

Suomestakin löytyy monia esimerkkejä tällaisista ohjelmista tai sovelluksista. Oulun yliopistossa on kehitetty Onnikka-painonhallintaohjelma ja Jyväskylän yliopistossa puolestaan Nuorten Kompassi -palvelu, jonka avulla on onnistuttu vähentämään nuorten stressiä. Palvelussa on hyödynnetty Whatsapp-sovellusta, jolla psykologian opiskelijat ovat tiiviisti yhteydessä apua tarvitseviin nuoriin. Lisäksi syöpäsairaiden sairaalasta kotiutumiseen on käytetty Noona-mobiilipalvelua, jonka avulla potilaan tilaa voidaan seurata ja potilas voi helposti kysyä.

Digitaalisuudella on monia mahdollisuuksia terveyden ylläpitämiseen. Omaa terveyttä, liikkumista, syömistä ja unta voi seurata datapohjaisesti. Myös sairauksia voidaan havaita. Sovellukset voivat myös lisätä harjoittelun tai laihduttamisen – siis painonhallinnan – motivaatiota. Myös vuorovaikutus terveydenhuollon kanssa voi helpottua. Tämä kaikki on luontevaa, kun elämä on muutenkin digitalisoitunut. Ja kyse on huimaa vauhtia kasvavasta bisneksestä.

Aivan ongelmatonta digitaalinen terveys ei tietystikään ole. Mittaaminen on usein epätarkkaa tai sovellus voi myös tehdä vääriä päätelmiä. Esimerkiksi älysormus oli optimistinen askelmäärän suhteen ja oletti henkilön nukkuvan, vaikka hän katsoi televisiota.

Mittaamiseen ja dataan liittyy periaatteellisia haasteita: Kuka omistaa datan? Mihin sitä voidaan käyttää? Monet palvelut ovat yksityisiä ja terveysdataamme voidaan käyttää markkinointiin. Esimerkiksi kuukautiskierron seuraamiseen tarkoitetut sovellukset saattavat jakaa tietoja Facebookille, jolloin FB voi saada hyvinkin intiimejä tietoja.

Entä miten suhde kehoomme ja mieleemme muuttuu, kun mittaamme kaikkea? Luotammeko enää omaan tuntumaan? Aamulla herätessä sovellus kertoo unen laadun, ei se miltä meistä tuntuu. Myös mittaamisen ja tehokkuuden ylikorostus on vaarana, syömisestä ja nukkumisesta tulee mitattava suoritus. Tällöin myös riippuvuus laitteista ja datasta kasvaa.

Digitaalisissa konsultointi-, asiointi- ja valmennuspalveluissa on myös haasteena. Kasvokkainen kontakti asiakkaisiin vähenee, jääkö jotain huomaamatta? Ihminen voi tulla lääkärin aivan toisen vaivan vuoksi, kuin mikä on lopulta ongelma. Myös asiakas voi kaivata ihmiskontaktia. Digitaidoissa voi molemmin puolin olla puutteita.

Terveydenhuollon ammattilaisen tehtävät ja rooli muuttuvat. Vertaan tätä opettajuudessa tapahtuvaan muutokseen: verkko-opettaja ei voi samalla tavalla opettaa kuin kasvokkain. Terveydenhuollossa tällä voi olla suuria muutoksia käytäntöihin, ammatilliseen identiteettiin ja myös työn mitoitukseen – asiakkaiden kohtaaminen vie myös netissä aikaa.

Parhaimmillaan digitaalisella terveydellä on kuitenkin hyviä vaikutuksia. Kiinnostus terveydestä lisääntyy ja ihmisten aktiivisuus kasvaa. Tällöin ihmiset muuttuvat terveydenhuollossa objekteista subjekteiksi, siis aktiivisiksi toimijoiksi, eivät toiminnan kohteiksi.

Mahdollisuudet ovat myös suuret. Omadatan ja terveydenhuollon yhdistäminen lisäisi kokonaiskuvaa terveydestä, kunhan datan omistajuus ja eettiset ongelmat ratkotaan. Tällaisiakin esimerkkejä on. MASK-rhinitis -älypuhelinsovelluksella seurataan allergiaoireita, verrataan ilmansaasteisiin ja siitepölytietoihin. Hoitoa ja lääkitystä voidaan muuttaa reaaliaikaisesti, ilman aikaa vieviä odotuksia ja jonotuksia.

Lähde

Perälä-Heape, Maritta (2019) Digitaaliset palvelut tukemassa terveyskäyttäytymisen muutosta. Teoksessa Sanna Sinikallio (toim.) Terveyden psykologia. PS-Kustannus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Marraskuu 2019