Metsään meni opiskelijavalinta    

Korkeakoulujen opiskelijavalinnasta on viime vuosina puhuttu riittämiin. Ylioppilastodistukseen perustuva valinta on tehnyt lukiosta uuvuttavan valmennuskurssin, joka kestää nykyään usein neljä vuotta. Kaupalliset valmennuskurssit eivät ole kadonneet, vaan niitä kaupitellaan lukiolaisten lisäksi peruskoululaisille.

Vaikka uudistuksen tavoite oli toinen, on merkkejä siitä, että välivuosien määrä on kasvanut. Myös lukiosta on joidenkin kohdalla tullut nelivuotinen, jotta arvosanat ovat mahdollisimman hyviä. Laajempaa tietoa ilmiöstä ei kuitenkaan vielä ole.

Paljon on keskustelu matematiikan suuresta merkityksestä opiskelijavalinnassa. Matematiikan hyötyjä ei käy kiistäminen, mutta on absurdi ajatus, että matemaattisella ajattelulla pärjää alalla kuin alalla.

Lukion opettaja Tommi Kinnunen kertoo kuuntelevansa ”itkuisia opiskelijoita, jotka valitsevat väkisin pitkän matematiikan, koska se tuo lisää pisteitä korkeakouluhaussa”.

Taustalla saattaa olla ajatus, että korkeakouluihin saadaan matematiikkaa painottamalla lisää miehiä opiskelijoiksi, sillä korkeakouluopiskelijoiden enemmistö on nykyään naisia.

Tänä syksynä huomasin, että valtsikaan tulee entistä enemmän toista tutkintoa suorittavia, hyvällä yo-todistuksella kun voi vaan ilmoittautua uusiin opiskelupaikkoihin. Eräs papereilla meille tullut kahden tutkinnon suorittaja sanoi: ”Onhan tämä hullua, että pääsen tuosta vaan eri paikkoihin opiskelemaan.”

Helsingin yliopistossa todistusvalinta koskee vain ensikertalaisia suosituimmilla aloilla (lääketiede, psykologia, oikeustiede), muilla aloilla ei rajoituksia ole. Hyvällä todistuksella voi siis haalia useita opiskelupaikkoja.

Ilmenneiden ongelmien jälkeen on tietysti helppo olla jälkiviisas – vai onko kyse jälkiviisaudesta? Kaikesta tästä varoitettiin, mutta varoitukset kaikuivat kuuroille korville.

Opiskelijavalintaan ei ole parasta tapaa, kaikissa on omat ongelmansa. Todistusvalinta ei tietenkään ole kokonaan mätä systeemi, vaan sitäkin voi käyttää. On reilua palkita siitä, jos lukio on mennyt huippuarvosanoilla.

Nykysysteemin ongelmat ovat kuitenkin niin ilmeiset, että muutoksia pitäisi tehdä. Niitä ei voi kuitenkaan tehdä nopealla aikataululla, sillä lukion aloittavilla pitää olla varma tieto opiskelijavalinnan käytännöistä.

Hienosäätöä voidaan tehdä: todistuvalinnan määrää voisi laskea ja matematiikan ylivaltaa pienentää. Pääsykokeissa suunta on ollut kunkin alan valtakunnallisiin kokeisiin, mikä vaikuttaa järkevältä linjalta. Se on hakijoille hyvä sekä pienentää korkeakoulujen ja yliopistojen taakkaa.

Viesti lukiossa uupuvista nuorista on otettava tosissaan. Todistusvalinta tuskin on ainoa uupumista aiheuttava tekijä, mutta kyllä se stressiä lisää. Lisäksi valmennuskurssien kysyntä kasvaa, ehkä myös välivuosien. Vanhempien tausta ja varallisuus ovat entistä merkityksellisempiä, mikä ei edistä koulutuksellista tasa-arvoa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Marraskuu 2021

Työssä jaksaminen yksilön vastuulla?

Maailma on pullollaan erilaisia työssä jaksamisen ja työhyvinvoinnin vinkkilistoja: suunnittele työt ja keskity yhteen asiaan kerrallaan, ole armollinen itsellesi, rajaa työmäärääsi, nuku, syö ja liiku hyvin, huolehdi sosiaalisista suhteista jne.

Kaikki ovat tietysti hyviä neuvoja, eikä niiden merkitystä käy kiistäminen. Niissä on kuitenkin (ainakin) kaksi ongelmaa. Ensinnäkin listat ovat usein itsestäänselviä, jopa naiiveja. Luulisi, että kaikki ihmiset tietävät jo listoissa luetellut asiat, mutta niiden toteuttaminen onkin hankalampaa. Sitä vinkkilistat eivät kerro, miten uneton voi nukkua paremmin tai miten rajataan työmäärää sanomalla hiostavalle pomolle ei.

Neuvot voivat olla jopa haitaksi syyllistämällä. Entäpä jos uupunut ei jaksa toteuttaa näitä neuvoja? Vähän vastaavaa, kun masentuneelle sanottaisiin, että koitappas nyt ryhdistäytyä ja lähteä ulos reippailemaan, kyllä se mieli siitä piristyy!

Toinen ongelma on, että työssä jaksaminen näyttäytyy vinkkilistoilla pelkästään yksilön omana asiana. Jos et jaksa ja toteuta hyviä neuvoja, niin omapa on ongelmasi. Entäpä jos työmäärä, työn rakenne tai työyhteisö onkin ongelma?

Syy huonoon työhyvinvointiin ja jaksamisen ongelmiin voi löytyä yksilön ulkopuolelta. Tietysti yksilöissä ja varsinkin elämäntilanteissa on eroja. Toinen jaksaa paremmin kuin toinen.

Enkä tarkoita, etteikö meillä yksilöinä olisi vastuuta jaksamisestamme. Se on tietysti suuri. Mutta vastuu ei voi pelkästään olla yksilöillä, vaan myös ympäristöllä eli työpaikalla, ehkä koko organisaatiolla tai jopa toimialalla.  

Kun jaksamisen vinkkejä hieman pureksii tarkemmin, näyttäytyvät nekin aika haasteellisina. Mitä itse asiassa tarkoittaa armollisuus ja rajaaminen? Miten kaupan kassa, lääkäri, opettaja tai ihan kuka tahansa rajaa työtään? Kaupan kassa latoo tavarat hitaammin, lääkäri hoitaa osan potilaista vähän huonommin tai opettaja ei korvaansa lotkauta oppilaiden ongelmille?

Tietysti on hyvä, ettei työssä ole liian kunnianhimoinen, mutta ei armollisuus voi tarkoittaa työn tekemistä huonosti. Tällöin myös katoaa työn tekemisen mieli ja imu. Olen vaan töissä täällä –menttaliteetti ei edistä työssä jaksamista, vaikka se vähentääkin työmäärää. Koko työn tekemisen mieli voi kadota.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Syyskuu 2021

Väitteitä ja vastauksia tieteestä

Tiedettä, ja varsinkin yhteiskuntatiedettä, on viime aikoina kovasti kritisoitu. Yritän vastata selkeästi esitettyihin väittämiin kuvitellen, että joku esittäisi ne minulle.

Tieteestä pitää olla hyötyä!

Kyllä pitää olla hyötyä, mutta hyöty on hyvin laaja asia. Vain osa tutkimuksesta tuottaa kaupallisia ja yhteiskunnallisia innovaatioita. Moni tieto olisi jäänyt löytymättä ja keksintö keksimättä, jos tutkimusta olisi ohjannut kaupallinen hyödyn tavoittelu.

Yhteiskuntatieteet ja ”ihmistieteet” tuottavat paljon tietoa yhteiskunnan kehittämiseen ja päätöksentekoon sekä auttavat meitä ymmärtämään itseämme, yhteiskuntaamme ja historiaamme. Aina ei tajuta, kuinka vähän tietäisimme yhteiskunnastamme ilman tutkimusta.

Tutkimus kanavoituu myös aina opetukseen, minkä kautta yhteiskuntamme jäsenet oppivat maailmasta uusia asioita. Eikä tutkimus hyödytä vain korkeampaa opetusta, vaan ihan kaikkea, ekasta luokasta lähtien.

Yhteiskuntatiede on ideologista!

Kaikki tiede voi olla ideologista, tästä hyvä esimerkki oli Neuvostoliitto. Mutta sielläkin tehtiin pätevää tutkimusta, ideologisesta painostuksesta huolimatta. Vapaissa yhteiskunnissa ideologisuus voi kytkeytyä tieteeseen eri tavoin, eikä mikään tiede ole tälle immuuni. Luonnontieteitä pidetään usein puhtaana ideologiasta, mutta tutkimuksen rahoitus, tavoitteet ja raportointi voivat myös luonnontieteissä olla ideologista.

Nykyään kilpailu kaikilla tieteenaloilla on kuitenkin niin kovaa ja julkaistavat tutkimukset käyvät läpi tiukan kansainvälisen vertaisarvioinnin, jolloin ideologisia tutkimuksia ei saa julkaistua. Lisäksi kaikissa tieteissä, myös yhteiskuntatieteessä, tulee noudattaa tutkimusmenetelmiä, muuten ei tutkimustuloksia saa julkaistua.

Vaarana nykytieteessä on tehokkuuden ja kilpailun ideologia, joka on ajanut joitain tutkijoita tieteelliseen vilppiin saadakseen tuotettua mahdollisimman paljon julkaisuja.

Kaikilla tutkijoilla on tietysti mielipiteitä ja heillä samanlainen oikeus esittää niitä kuin kaikilla muilla. Mutta tämä ei tee heidän tutkimuksestaan ideologista. Kokemukseni on, että monet tutkijat ovat hyvin varovaisia ottamaan kantaa julkisesti juurikin puolueettomuuden takaamiseksi.

Tiedettä ei saa kritisoida!

Kyllä saa ja sitä pitääkin kritisoida. Tutkijat ovat tottuneet kovaan kritiikkiin – toisinaan tiedemaailman sisältä tulevaan kohtuuttomankin kovaan kritiikkiin. Viime aikoina esitetty kritiikki on monella tavalla ollut tutkijoiden mollaamista, ei varsinaista kritiikkiä, mikä turhauttaa tutkijoita.

Tiede on mennyt monilla aloilla niin pitkälle, ettei alaa tuntematon osaa siitä esittää kritiikkiä. Yksittäisen hankkeen kritisointi, varsinkin pelkän otsikon pohjalta, on täysin kohtuutonta. Olisi tunnettava kokonainen tutkimusala. Tiede nimittäin rakentuu yksittäisistä hankkeista ja pala palalta rakentuu suurempi kokonaiskuva. Yksittäinen hanke voi kuulostaa triviaalilta, mutta se voi olla olennainen osa suurempaa palapeliä.

Tiedettä pitäisi kuitenkin entistä paremmin avata suurelle yleisölle. Lisäksi rahoituspäätöksiä voisi avata enemmän. Esimerkiksi hankkeiden rahasummat on ymmärretty väärin, ei isot summat mene yhdelle tutkijalle, vaan tutkimusryhmille, jossa monilla voi olla määräaikaisissa työsuhteissa hyvinkin pienet palkat.  

Haluan tietää mitä verorahoillani tehdään!

Niinhän me kaikki haluamme, mutta sinun verorahasi eivät ole sinun. Kun valtio ottaa meiltä omansa, rahat ovat valtion. Tietysti vaaleilla valitut päättäjät ovat vastuussa rahojen käytöstä. Verorahoja käytetään yhteisesti päätettyihin kohteisiin, kaikki käyttötavat eivät miellytä kaikkia. Monissa yhteiskunnissa on viisaasti nähty, että tutkimus ja siihen perustuva opetus lisäävät yhteiskunnan menestymistä, hyvinvointia, harkintakykyä ja ihmisten onnellisuutta.

Ja muuten, myös tutkijat maksavat veroja!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Syyskuu 2021

Järjestelmä ohjaa meitä

Meillä on tapana hakea ihmisen käyttäytymisen syitä ihmisen persoonasta. Usein unohtuu, että paikkamme järjestelmässä ohjaa meitä voimakkaasti. Toisin sanoen institutionaaliset roolit määrittävät toimintaamme.

Nämä roolit kävivät hyvin ilmi Kuuriiri-elokuvassa, joka kuvaa kylmän sodan aikaista vakoilua. Kaikki toimivat rooleissaan ja vieläpä tiukkojen julkilausuttujen sääntöjen mukaisesti. Elokuva kuvasi erityisen hyvin roolien tiukkuutta totalitaarisessa järjestelmässä. Neuvostoliiton vakoojat ja virkamiehet olivat palvelemassa järjestelmää ja rooli oli hyvin kapea. Mutta myös totalitaarisessa järjestelmässä rooleissa oli ihmisiä, heillä oli oma tyylinsä ja mielipiteitä, mutta järjestelmän antama rooli esti oman persoonan esille tuomisen – ei kuitenkaan aivan kokonaan.

Institutionaaliset roolit eivät ole vain totalitaaristen järjestelmien tunnuspiirre, vaan me kaikki toteutamme niitä opiskelijoina, työntekijöinä, potilaina ja asiakkaina. Nämä roolit tulivat hienosti esille Sisäilmaa-sarjassa, jossa TE-keskuksen työntekijät kipuilevat järjestelmän asettamien mahdottomien vaatimusten edessä.

Toimiston pomo Anneli (Elina Knihtilä) joutuu esimiehensä Reijon (Pertti Sveholmin) puhutteluun, kun Anneli kyseenalaistaa roolinsa mielekkyyden. Reijo paasaa: ”Pienen Annelin ikkuna edustaa hyvinvointivaltiota…Kohta sun paikalla on hyper-Anneli…Vaikka sä olet on the edge of saikku, näytetään niille, että tää systeemi toimii.” Tärkeintä on siis systeemin ylläpitäminen ja siinä roolin suorittaminen, persoona pitää jättää sivuun.  

Instituutio ei määritä ainoastaan rooleja, vaan ohjaa myös vuorovaikutusta. Kokonaan oma tutkimuskohteensa on institutionaalinen vuorovaikutus, jossa osapuolet suorittavat institutionaalisia tehtäviä. Malliesimerkki tästä on potilaan/asiakkaan ja lääkärin vuorovaikutus, joka on hyvinkin määrämuotoista. Myös monissa muissa tilanteissa instituutio määrittää vuorovaikutusta.

Institutionaalisilla rooleilla on myös suojaava vaikutus. Useinhan todetaan, että hän tekee vain työtään. Tämä voidaan tulkita niin, ettei ihminen oikeasti ole tuollainen, vaan toimii institutionaalisen roolinsa mukaisesti.

Institutionaalinen rooli suojaa hankalissa tai ahdistavissa tilanteissa. Kun lääkärin pitää kertoa ikäviä uutisia potilaalle, institutionaalinen rooli suojaa laittamassa persoonaa peliin. Samoin käy monessa muussa ammatissa.

Kun joku haukkuu kaupan kassaa, hän kohdistaa sen tiettyyn henkilöön, mutta tosiasiassa kohteena on myyjän rooli. Tässä roolissa oleva ei tosin välttämättä koe tällä tavalla ja sen vuoksi haukut satuttavat. Onkin hyvä muistaa, että roolia suorittaa aina ihminen. Kaupan kassa tai suurvallan vakooja ei ole sielultaan tyhjä, vaikka ei persoonaa tuokaan roolissaan esille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuu 2021

Oikeistopopulistin maailmankuva

Olen kevään ajan seuraillut paikallista politiikkaan keskittyvää FB-ryhmää ja osin myös osallistunut kommentointiin. Keskustelun mahdottomuus hämmästyttää ja ajaa monia pois. Yritän päästä jyvälle, miksi asia on näin.

Keskeinen piirre ryhmässä on persut vs. muut, mikä johtaa pohtimaan oikeistopopulismin luonnetta ja maailmankuvaa. Persut siis edustavat oikeistopopulismia, vaikka itse tietysti toisin väittävät.

Oikeistopopulistin maailma on jakautunut kahtia: meihin ja heihin, hyviin ja pahoihin. Hyviä ovat me, kansan miehet ja naiset, pahoja ovat vihervasemmisto, feministit, media, sosiaalituilla elävät pakolaiset, vegaanit ja eliitti (vennamolainen rötösherra-ajattelu elää). Oikeistopopulismin olemassaolo perustuu kahtiajaon rakentamiselle ja viholliskuvan vahvistamiselle.

Hyvä esimerkki kahtiajaon ja vastakkainasettelun rakentamisesta ovat provosoivat, usein päättömät keskustelunaloitukset. Olen ryhmässä lukenut, ettei persuissa ole rasismia, persut on ympäristöpuolue tai persut eivät ole oikeistopuolue. Kun nämä totuudenvastaiset väitteet kumotaan, alkaa loputon vääntäminen ja kääntäminen, jota harva ihminen jaksa. Faktojen kanssa keskustelulla ei ole enää paljon tekemistä.

Sitä muuten ihmettelen, miksi persut kieltävät olevansa oikeistolaisia tai ulkomaalaisvastaisia, eivätkö he usko omaan asiaansa?

Keskeinen pointti keskustelussa on uhriutuminen, ”taas persuja syyttä haukutaan”, ”miksi meistä sanotaan sitä tai tätä”. Ja lopuksi syytetään sananvapauden viemisellä, vaikka millään tavalla ei ole kajottu sananvapauteen, on vain kritisoitu. Kaikella tällä vahvistetaan jakoa meihin ja heihin, uhriudutaan ja rakennetaan omaa ryhmäidentiteettiä.

Oikeistopopulismiin kuuluu myös ns. kriittinen ajattelu, mikä käytännössä on tarkoittaa vastustamista. Kriittisyyden luonteesta oli Hesarin vieraskynässä erinomainen kirjoitus.

Kriittisyyden nimissä kyseenalaistetaan esimerkiksi ihmisarvo rasismiin viittaavilla kommenteilla. Rasismilla on muuten persuissa pitkä perinne, jo 80-luvulla Sulo Aittoniemi esitti rasistisia mielipiteitä, joista Raptori teki osuvan biisin.

En näe, että vastakkainasettelulla, vastustamisella, vihalla ja meuhkaamisella maailmasta ja ihmisistä tulee parempia. Oikeistopopulismin maailmankuvan yksinkertaisuus ja ehdottomuus tekevät myös keskustelusta mahdotonta. Jaksan uskoa siihen, että maailmasta tulee parempi yhteisöllisyydellä, ihmisarvoa ja luontoa kunnioittamalla, dialogilla ja tasa-arvolla.   

On myös hyvä muistaa, että sunnuntain vaalien jälkeen osa meistä ehdokkaista istuu valtuustoissa ja silloin pitää pystyä yhteistyöhön muiden puolueiden kanssa. Suomessa kun onneksi mikään puolue ei yksin pysty päättämään asioista. Persujen kannattaisi miettiä, miten muut puolueet suhtautuvat heihin. Jos suhtautuminen on kielteistä, onpahan sitten taas hyvä syy uhriutua.

Tässäkin kirjoituksessa on persujen mielestä todennäköisesti kaikki pielessä. Tarkoitukseni on selventää ajatuksiani siitä, miksi minä ja käsittääkseni moni muu eivät viitsi ja jaksa FB-ryhmässä olevaa nykyistä ”keskustelua”.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kesäkuu 2021

Yliopistot pysyvään etäopetukseen?

Sohvalla lötkötellessäni näin uutisen, jossa kerrottiin Vaasan yliopiston aikeista siirtyä massaluentojen osalta pysyvään etäopetukseen.

Ideana on, että massaluennot siirretään verkkoon ja lähiopetuksessa panostetaan pienryhmätapaamisiin. Ajatus tällaisesta käänteisestä luokkahuoneesta sinällään on ihan hyvä – mieleen tulee peruskoulun inkluusio: ajatuksena kaunis, mutta ei toimi käytännössä.

Toimimattomuuden syy on resurssien puute. Yliopistojen kohdalla ihmettelen, mistä saadaan opettajia, jotka sekä pitävät luennot että vetävät pienryhmiä. Vastaus on yksinkertainen: ei mistään. Ehkäpä ajatuksena on näyttää samoja luentoja vuosi toisena perään, jolloin opettajia ei tarvita luennoimaan. Tämä on juuri asia, josta opiskelijat ovat kriittisiä. Vanhojen luentojen kuuntelu koetaan oppimisen kannalta epämotivoivaksi.   

Luennot on myös tarkoitus pilkkoa 20 minuutin klipeiksi. Kuulostaa suorastaan kornilta. Yliopistoista ei tarvitse tulla luentoklippien tavarataloa. Ei ihme, jos ihmisistä tulee lyhytjänteisiä, kun heille tarjotaan mukavia pieniä pätkiä, etteivät tylsisty ja rasitu liikaa.  

Palaute on koko koronavuoden ollut, että opiskelijat ovat täysin uupuneita koneen äärellä istumiseen. Opiskelijat toivovat toki joustavuutta, mutta samaan hengenvetoon he toivovat aikatauluja ja livekohtaamisia.

Taustalla tässä on tietenkin raha ja säästöt. Verkkoluennoilla säästetään tilakuluissa ja massaluennoille voidaan ottaa entistä enemmän opiskelijoita. Säästämistavoite puetaan kauniisti joustavuuden ja pedagogiikan kaapuun.

Opettajan näkökulmaa ei ole otettu huomioon. Ruudulle puhuminen on tullut valitettavan tutuksi ja kaikki ovat siihen täysin kyllästyneitä, ei lainkaan kontaktia opiskelijoihin. Tässä kohtaa verkko-opetuksen puolustajat sanovat, että kyllä verkossakin saa kontaktin. Tottakai saa, mutta kun kurssilla on 100-150 opiskelijaa, niin kyllä se on vaikeaa.  

Kriitikot sanovat myös, että luentojen aika on muutenkin ohi. Perinteinen luento voikin olla todella huono, epäselvä ja pedagogisesti onneton. Mutta luento voi myös olla kaikin puolin erinomainen: kiinnostava ja oppimista edistävä. Myös opiskelijat kokevat luennot mielekkäiksi, kunhan niitä on sopiva määrä. Ongelma on se, että viime vuosina massaluennot ovat jälleen yleistyneet, mikä tekee luennoista pedagogisesti hankalia. Pienemmälle joukolle luennoista voisi tehdä monimuotoisempia.

Verkkoluentoja ja muita joustavia opiskelumuotoja tulee ilman muuta kehittää. Mutta kertaluontoinen päätös massaluentojen siirtämisestä verkkoon ei ole viisas. Asiaa pitää pohtia tapauskohtaisesti, maisteriopinnoissa joustavuus voi olla tärkeää, kun taas kandiopintojen alussa on toisten tapaaminen ja kontaktien luominen keskeistä. Seurauksia ei tarkkaan tiedetä, tosin koronavuosi on antanut viitteitä asiasta. Vaarana esimerkiksi on, että vähäinenkin yhteisöllisyys ja sosiaalinen tuki katoavat.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kesäkuu 2021

Etäopetuksesta tuli tabu

Maassamme on käytössä laajat koronatoimet, joiden vaikutukset eivät vielä näy. Etäopetus on kiinnostavalla tavalla muodostunut rajoitustoimien tabuksi. En tietenkään pidä etäopetusta toivottavana asiana, mutta sen katoaminen keinovalikoimasta hämmentää opettajia ja aiheuttaa huolta työturvallisuudesta.

Lapsilla ja nuorilla koronaa on tähän saakka ollut vähemmän, mutta nyt noin neljännes tartunnoista on alle 20-vuotiailla, myös 0-9-vuotiaiden osuus on kasvussa.

Ensisijaisia tartunnanlähteitä ovat yleisesti olleet koti, työpaikka ja baarit. Opettajapalstoilta kerrotaan tapauksia, joissa tartunnan saanut opettaja tilastoidaan työpaikalla tartunnan saaneeksi, tuo työpaikka on tosin myös koulu. Vaikka kyse olisi vain yhdestä tapauksesta, herättävät tällaiset havainnot epäluuloja siitä, että koulujen tartuntatilanne halutaan esittää hieman parempana kuin se oikeasti on.  

Epäluuloisuutta lisää se, että suomalaiset asiantuntijat vakuuttavat koulun roolin olevan mitätön tartuntojen kannalta tautimäärien kasvusta huolimatta, mutta samaan aikaan ihmiset itse hakevat tietoa ja löytävät maailman arvostetuimpien tiedelehtien juttuja (Lancet ja Nature), joissa koulusulkuja pidetään tehokkaina keinoina.

Lisäksi löytyy paljon ihmisiä, jotka myös tutkivat lukuja ja löytävät perusteltua näyttöä Suomessakin koulurajoitusten positiivisista vaikutuksista koronan taltuttamisessa.

Kaikki – minä mukaan lukien – eivät välttämättä alaa tuntematta osaa tulkita tutkimuksia oikein, mutta on ymmärrettävä, että hämmennystä tämä herättää. Kuulijoita ei siis välttämättä vakuuta, kun asiantuntija sanoo mediahaastattelussa koulujen merkityksen olevan vähäinen koronan kannalta.   

Lähiopetuksen puolesta esitettävät argumentit näyttävät välillä sekavilta, jopa ristiriitaisilta. Lähiopetusta perustellaan ensisijaisesti epidemiologisilla syillä, lisäksi korostetaan etäopetuksen haittoja lapsille ja nuorille. Usein jälkimmäinen onkin pääperuste, jota sitten höystetään epidemiologisilla arvioilla. Keskeinen, mutta vähän esille tuotu peruste lienee myös kansantaloudellinen: lapset pitää saada kouluun päivähoitoon.

Etäopetuksesta on tullut julkisessa keskustelussa mörkö. En sen haittoja väheksy, mutta paljon on myös positiivisia kokemuksia etäopetuksesta. Hyvä havainto on, että etäopetus on pelastanut poikkeusajan opiskelun. Ilman sitä oltaisiin todella pulassa.

Koulunkäynnin järjestäminen näyttäytyy myös ammattikuntien välisenä valtakamppailuna. Koulujen ja opettajien työstä päättävät muut asiantuntijat. Opettajia hiertää, kun koulun arkea huonosti tuntevat asiantuntija jakelevat neuvoja. Esimerkiksi puhe koulusta turvallisena ympäristönä turvaväleineen ja maskeineen kuulostaa opettajien korviin lähinnä vitsiltä. Entäpä jos opettajat otettaisiin mukaan sen suunnitteluun, miten korona-ajan koulukäynti olisi järkevintä järjestää?

Lopuksi on todettava, etten ole epidemiologian asiantuntija, enkä yritä esittää oikeaa ratkaisua koulun roolista koronan hoidossa. Haluan osoittaa, että tilanne hämmentää opettajakuntaa. Koronatilanne on laajoista rajoitustoimista huolimatta huonontunut, mutta silti etäopetusta ei pidetä rajoituskeinona. Tätä kuvaa hyvin hallituksen lupaus, jonka mukaan meneillään olevan kolmen viikon sulkutilan jälkeen ei enää tule lapsia ja nuoria koskevia rajoituksia, vaikka kukaan ei tiedä, millainen tautitilanne on parin viikon päästä.

Olennaista on parantaa viestintää koulujen osalta. Ihmiset itse ottavat asioista selvää, eivät pureksimatta niele kaikkia näkemyksiä. Ristiriitainen, löyhästi perusteltu ja pahimmillaan vähättelevä viestintä voi enemmänkin estää kuin edistää viestin perille menoa.      

Jätä kommentti

Kategoria(t): Maaliskuu 2021

Torjunnalla hallinnan tunteeseen

Ihmismielelle on välttämätöntä hallinnan tunteen tavoittelu ja edes osittainen saavuttaminen. Tavoittelemme hallintaa niin omaan itseemme, erityisesti identiteetin eheyteen, sosiaalisiin suhteisiin kuin ympäröivään maailmaan liittyen.  

Hallinnan tunteen tavoittelu johtaa erilaisiin psykologisiin ilmiöihin ja sosiaalisen toimintaan, joita psykologiassa ja sosiaalipsykologiassa on tutkittu paljon. Erityisen tunnettu on torjunta hallintamekanismina: uhkaavat asiat torjutaan, minkä avulla oma psykologinen maailma onnistutaan pitämään kasassa.

Torjunta on ilmastonmuutoksen ja koronapandemian julkisessa keskustelussa vahvasti esillä. Sosiaalisessa mediassa riittää ilmastonmuutoksen kieltävää kommentointia. Sopivia kuvioita ja tutkimuksia (tai pikemminkin ”tutkimuksia”) löydetään todistamaan, ettei ilmastonmuutosta olisi. Vain sellaiset tiedot hyväksytään, jotka tukevat ilmastonmuutoksen kieltämistä. Jos muuta keinoa ei löydetä, niin parin asteen lämpeneminen kuitataan tervetulleena asiana kylmään Suomeen.

Koronaa puolestaan pidetään pikkuflunssana, jonka ei pidä antaa häiritä normaalia elämänmenoa ja taloutta. Koronan uhkaa vähätellään, eihän meillä sitä nyt niin paljoa ole tai vain muut (vanhat ihmiset tai maahanmuuttajat) siitä kärsivät. Kaikki klassisia keinoja, joilla itseen kohdistuva uhka torjutaan.

Hämmentävintä on, että ilmiselvät tieteelliset tutkimustulokset kielletään. Koko tiedeyhteisön väitetään harjautuneen ilmastonmuutoksen kanssa, mutta oma ajattelu ja netistä löydetty ”tieto” korvaa kaiken tieteellisen tutkimustyön.  

Taustalla tässä nähdäkseni on torjunta hallinnan tavoittelun keinona. Ilmastonmuutos ja korona ovat globaaleja viheliäisiä ongelmia. Niihin ei ole selkeää ratkaisua, koronaan ehkä rokotteen avulla. Molempien ratkaisu edellyttää tutun elämäntavan muuttamista. Koronaan riittää todennäköisesti lyhyt, mutta radikaali muutos eli eristäytyminen. Ilmastonmuutos sen sijaan edellyttäisi pysyvämpää muutosta liikkumiseen, syömiseen ja kuluttamiseen liittyen.  

Torjunta on helppo tuomita virheellisenä ajatteluna. Olisi kuitenkin tärkeää ymmärtää, miksi ihmiset siihen turvautuvat. Kaoottinen ja epävarma maailma pitää laittaa järjestykseen. Paras tapa on turvautua entiseen. Näinhän on ennenkin eletty, miksi siis muuttaa mitään? Ennenkin on selvitty taudeista ja lämpötilat ovat heitelleet vuosisatojen kuluessa.

On myös hyvä oivaltaa, että tieteellinen tieto ei kamppaile samassa sarjassa hallinnan tavoittelun kanssa. Vaikka kuinka paljon jaettaisiin pätevää tieteellistä tietoa, se uhkaavuudessaan voi vain lisätä torjuntaa. Mitä uhkaavampi maailma on, sitä enemmän mieli joutuu työskentelemään hallinnan tavoittelun ja mahdollisen torjunnan kanssa.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Maaliskuu 2021

K-sukupolvi tulee

Sukupolvien arvuuttelu ja nimeäminen eri kirjaimilla on suosittua, niin tutkijoiden kuin markkinoijien keskuudessa. Z-sukupolvi, noin 1997-2010 syntyneet, on viimeisin vallalla oleva sukupolvi. Sitä määrittää viestintäteknologian runsas käyttö, mutta myös ympäristötietoisuus, kulutuskriittisyys ja individualismi.

Z-sukupolven seuraajaksi on nimetty alfa- eli A-sukupolvi, joka muodostuu 2010-2020 syntyneistä. Tämän sukupolven luonnehdintoja löytyy jonkun verran, mutta sukupolven nuoren iän vuoksi luonnehdinnat ovat vielä epämääräisiä. Kaikkien viime vuosikymmenien sukupolvien määritelmissä media ja viestintäteknologia on ollut keskeisessä roolissa.

Heitän nyt arvelut tulevista sukupolvista romukoppaan ja nojaudun perinteiseen sukupolvi-määritelmään, jossa korostuu sukupolven yhteinen kokemus. Vahvempaa sukupolvikokemusta tuskin on kuin korona, siispä voidaan tavan mukaisesti käyttää kirjainta eli K-sukupolvi.  

Elämänmeno on muuttunut dramaattisesti: etäkoulu/opiskelu/työ, yksinäisyys, turhautuminen, yhteydenpito vain digitaalisilla välineillä, ei yhteisöllisiä kokemuksia joukkotapahtumissa (esim. konsertit), ei matkustelua ja pelko sairauden etenemisestä ja viime kädessä tulevaisuudesta.

Tämä tietysti vaikuttaa meihin kaikkiin, mutta nuorille tästä syntyy vahvimmin sukupolvikokemus. Tämä kokemus määrittää myös tulevaa suhdetta maailmaan, ihmissuhteisiin, opiskeluun ja työhön.

Korkea elintason länsimaissa kokemus ei välttämättä vaikuta todellisiin olosuhteisiin niin paljon kuin köyhissä maissa. On arveltu, että korona katkaisee monissa maissa lasten koulunkäynnin kokonaan, mikä heikentää tulevaisuudennäkymiä ja voi vaikuttaa monella tavalla globaalisti.

Hypoteesini K-sukupolvesta on epätieteellinen perustuen lähinnä havaintoihin. Onneksi tutkimusta tehdään paljon, jotta voimme ymmärtää tätä sukupolvea sen kokemuksia ja ennen kaikkea sitä, miten K-sukupolvea voit tukea pääsemään elämässä eteenpäin.

2 kommenttia

Kategoria(t): Helmikuu 2021

Organisaatioviestintä tasa-arvoa edistämään?

Luin alkuvuodesta lähes sata esseetä organisaatioviestinnän kurssilla. Esseiden aihe oli vapaa ja olin listannut esimerkkiaiheiksi hyvinkin erilaisia teemoja. Yksi aihe nousi kuitenkin ylitse muiden lukumääräisesti, nimittäin tasa-arvo.

Opiskelijat käsittelivät sukupuoleen, etnisyyteen, seksuaalisuuteen ja vammaisuuteen liittyviä tasa-arvon kysymyksiä. Esseissä painottui, että epätasa-arvo ei ole yksilöihin liittyvä asia, vaan institutionalisoitunut ja rakenteellinen ilmiö. Esimerkiksi etnisyys tai heteronormatiivisuus nähtiin viestintäkäytäntöihin juurtuneena ilmiönä.

Paljon käytettiin kurssikirjassa ollutta tokenismin käsitettä eli vähemmistöjen näennäistä huomioimista, mitä organisaatioiden viestintäkin voi tehdä. Toisin sanoen organisaatio voi korostaa suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa viestinnässään, mutta samat periaatteet eivät toteudu esimerkiksi rekrytoinnissa.

Monet myös pohtivat, miten viestinnällä ylläpidetään epätasa-arvon rakenteita ja miten toisaalta viestinnällä voitaisiin edistää tasa-arvoa.

Esseitä lukiessa mietin organisaatioviestinnän ammattikentällä vallitsevia teemoja. Suomalaisissa viestinnän koulutuksissa korostuvat googlailun perusteella seuraavat sisällöt: viestinnän trendit, vuorovaikutusosaaminen, muutosviestintä, visuaalisuus, viestinnän mittaaminen, sosiaalinen media eri tavoin, vastuullisuus ja markkinointiviestintä.

Kun vertaa opiskelijoiden esseitä ja viestinnän koulutuksia, on ero huomattava. Mistä tämä kertoo?

Osasyy on kurssin kirja, jossa tasa-arvon teemat ovat esillä. Mutta on siellä paljon muitakin teemoja. Mistä muusta tämä voisi johtua?

Onko kyse opiskeluun kuuluvasta kriittisen ajattelun heräämisestä? Ehkä idealismista? Vai katsooko uusi sukupolvi organisaatioviestintää kokonaan uudella tavalla? Tai onko tasa-arvon kysymykset juuri nyt ajankohtaisia ja hetken päästä opiskelijat tarttuvat muihin aiheisiin?

Vastauksia on mahdotonta antaa. Mielenkiinnolla odotan, kun tämä sukupolvi astuu työelämään. Ainakin se on hivenen tietoisempi tasa-arvosta ja halukkaampi muuttamaan työelämää tasa-arvoisempaan suuntaan. Ja ehkä organisaatioviestinnän alana pitää pohtia, miten se ottaa vastaan nämä nuoret.

Kurssin kirja on: Mumby D. & Kuhn, T.R. (2019) Organizational Communication, Critical Introduction. Second edition. Sage. TAI (Mumby 2013) Organizational Communication, Critical Approach.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Helmikuu 2021