Oikeistopopulistin maailmankuva

Olen kevään ajan seuraillut paikallista politiikkaan keskittyvää FB-ryhmää ja osin myös osallistunut kommentointiin. Keskustelun mahdottomuus hämmästyttää ja ajaa monia pois. Yritän päästä jyvälle, miksi asia on näin.

Keskeinen piirre ryhmässä on persut vs. muut, mikä johtaa pohtimaan oikeistopopulismin luonnetta ja maailmankuvaa. Persut siis edustavat oikeistopopulismia, vaikka itse tietysti toisin väittävät.

Oikeistopopulistin maailma on jakautunut kahtia: meihin ja heihin, hyviin ja pahoihin. Hyviä ovat me, kansan miehet ja naiset, pahoja ovat vihervasemmisto, feministit, media, sosiaalituilla elävät pakolaiset, vegaanit ja eliitti (vennamolainen rötösherra-ajattelu elää). Oikeistopopulismin olemassaolo perustuu kahtiajaon rakentamiselle ja viholliskuvan vahvistamiselle.

Hyvä esimerkki kahtiajaon ja vastakkainasettelun rakentamisesta ovat provosoivat, usein päättömät keskustelunaloitukset. Olen ryhmässä lukenut, ettei persuissa ole rasismia, persut on ympäristöpuolue tai persut eivät ole oikeistopuolue. Kun nämä totuudenvastaiset väitteet kumotaan, alkaa loputon vääntäminen ja kääntäminen, jota harva ihminen jaksa. Faktojen kanssa keskustelulla ei ole enää paljon tekemistä.

Sitä muuten ihmettelen, miksi persut kieltävät olevansa oikeistolaisia tai ulkomaalaisvastaisia, eivätkö he usko omaan asiaansa?

Keskeinen pointti keskustelussa on uhriutuminen, ”taas persuja syyttä haukutaan”, ”miksi meistä sanotaan sitä tai tätä”. Ja lopuksi syytetään sananvapauden viemisellä, vaikka millään tavalla ei ole kajottu sananvapauteen, on vain kritisoitu. Kaikella tällä vahvistetaan jakoa meihin ja heihin, uhriudutaan ja rakennetaan omaa ryhmäidentiteettiä.

Oikeistopopulismiin kuuluu myös ns. kriittinen ajattelu, mikä käytännössä on tarkoittaa vastustamista. Kriittisyyden luonteesta oli Hesarin vieraskynässä erinomainen kirjoitus.

Kriittisyyden nimissä kyseenalaistetaan esimerkiksi ihmisarvo rasismiin viittaavilla kommenteilla. Rasismilla on muuten persuissa pitkä perinne, jo 80-luvulla Sulo Aittoniemi esitti rasistisia mielipiteitä, joista Raptori teki osuvan biisin.

En näe, että vastakkainasettelulla, vastustamisella, vihalla ja meuhkaamisella maailmasta ja ihmisistä tulee parempia. Oikeistopopulismin maailmankuvan yksinkertaisuus ja ehdottomuus tekevät myös keskustelusta mahdotonta. Jaksan uskoa siihen, että maailmasta tulee parempi yhteisöllisyydellä, ihmisarvoa ja luontoa kunnioittamalla, dialogilla ja tasa-arvolla.   

On myös hyvä muistaa, että sunnuntain vaalien jälkeen osa meistä ehdokkaista istuu valtuustoissa ja silloin pitää pystyä yhteistyöhön muiden puolueiden kanssa. Suomessa kun onneksi mikään puolue ei yksin pysty päättämään asioista. Persujen kannattaisi miettiä, miten muut puolueet suhtautuvat heihin. Jos suhtautuminen on kielteistä, onpahan sitten taas hyvä syy uhriutua.

Tässäkin kirjoituksessa on persujen mielestä todennäköisesti kaikki pielessä. Tarkoitukseni on selventää ajatuksiani siitä, miksi minä ja käsittääkseni moni muu eivät viitsi ja jaksa FB-ryhmässä olevaa nykyistä ”keskustelua”.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kesäkuu 2021

Yliopistot pysyvään etäopetukseen?

Sohvalla lötkötellessäni näin uutisen, jossa kerrottiin Vaasan yliopiston aikeista siirtyä massaluentojen osalta pysyvään etäopetukseen.

Ideana on, että massaluennot siirretään verkkoon ja lähiopetuksessa panostetaan pienryhmätapaamisiin. Ajatus tällaisesta käänteisestä luokkahuoneesta sinällään on ihan hyvä – mieleen tulee peruskoulun inkluusio: ajatuksena kaunis, mutta ei toimi käytännössä.

Toimimattomuuden syy on resurssien puute. Yliopistojen kohdalla ihmettelen, mistä saadaan opettajia, jotka sekä pitävät luennot että vetävät pienryhmiä. Vastaus on yksinkertainen: ei mistään. Ehkäpä ajatuksena on näyttää samoja luentoja vuosi toisena perään, jolloin opettajia ei tarvita luennoimaan. Tämä on juuri asia, josta opiskelijat ovat kriittisiä. Vanhojen luentojen kuuntelu koetaan oppimisen kannalta epämotivoivaksi.   

Luennot on myös tarkoitus pilkkoa 20 minuutin klipeiksi. Kuulostaa suorastaan kornilta. Yliopistoista ei tarvitse tulla luentoklippien tavarataloa. Ei ihme, jos ihmisistä tulee lyhytjänteisiä, kun heille tarjotaan mukavia pieniä pätkiä, etteivät tylsisty ja rasitu liikaa.  

Palaute on koko koronavuoden ollut, että opiskelijat ovat täysin uupuneita koneen äärellä istumiseen. Opiskelijat toivovat toki joustavuutta, mutta samaan hengenvetoon he toivovat aikatauluja ja livekohtaamisia.

Taustalla tässä on tietenkin raha ja säästöt. Verkkoluennoilla säästetään tilakuluissa ja massaluennoille voidaan ottaa entistä enemmän opiskelijoita. Säästämistavoite puetaan kauniisti joustavuuden ja pedagogiikan kaapuun.

Opettajan näkökulmaa ei ole otettu huomioon. Ruudulle puhuminen on tullut valitettavan tutuksi ja kaikki ovat siihen täysin kyllästyneitä, ei lainkaan kontaktia opiskelijoihin. Tässä kohtaa verkko-opetuksen puolustajat sanovat, että kyllä verkossakin saa kontaktin. Tottakai saa, mutta kun kurssilla on 100-150 opiskelijaa, niin kyllä se on vaikeaa.  

Kriitikot sanovat myös, että luentojen aika on muutenkin ohi. Perinteinen luento voikin olla todella huono, epäselvä ja pedagogisesti onneton. Mutta luento voi myös olla kaikin puolin erinomainen: kiinnostava ja oppimista edistävä. Myös opiskelijat kokevat luennot mielekkäiksi, kunhan niitä on sopiva määrä. Ongelma on se, että viime vuosina massaluennot ovat jälleen yleistyneet, mikä tekee luennoista pedagogisesti hankalia. Pienemmälle joukolle luennoista voisi tehdä monimuotoisempia.

Verkkoluentoja ja muita joustavia opiskelumuotoja tulee ilman muuta kehittää. Mutta kertaluontoinen päätös massaluentojen siirtämisestä verkkoon ei ole viisas. Asiaa pitää pohtia tapauskohtaisesti, maisteriopinnoissa joustavuus voi olla tärkeää, kun taas kandiopintojen alussa on toisten tapaaminen ja kontaktien luominen keskeistä. Seurauksia ei tarkkaan tiedetä, tosin koronavuosi on antanut viitteitä asiasta. Vaarana esimerkiksi on, että vähäinenkin yhteisöllisyys ja sosiaalinen tuki katoavat.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kesäkuu 2021

Etäopetuksesta tuli tabu

Maassamme on käytössä laajat koronatoimet, joiden vaikutukset eivät vielä näy. Etäopetus on kiinnostavalla tavalla muodostunut rajoitustoimien tabuksi. En tietenkään pidä etäopetusta toivottavana asiana, mutta sen katoaminen keinovalikoimasta hämmentää opettajia ja aiheuttaa huolta työturvallisuudesta.

Lapsilla ja nuorilla koronaa on tähän saakka ollut vähemmän, mutta nyt noin neljännes tartunnoista on alle 20-vuotiailla, myös 0-9-vuotiaiden osuus on kasvussa.

Ensisijaisia tartunnanlähteitä ovat yleisesti olleet koti, työpaikka ja baarit. Opettajapalstoilta kerrotaan tapauksia, joissa tartunnan saanut opettaja tilastoidaan työpaikalla tartunnan saaneeksi, tuo työpaikka on tosin myös koulu. Vaikka kyse olisi vain yhdestä tapauksesta, herättävät tällaiset havainnot epäluuloja siitä, että koulujen tartuntatilanne halutaan esittää hieman parempana kuin se oikeasti on.  

Epäluuloisuutta lisää se, että suomalaiset asiantuntijat vakuuttavat koulun roolin olevan mitätön tartuntojen kannalta tautimäärien kasvusta huolimatta, mutta samaan aikaan ihmiset itse hakevat tietoa ja löytävät maailman arvostetuimpien tiedelehtien juttuja (Lancet ja Nature), joissa koulusulkuja pidetään tehokkaina keinoina.

Lisäksi löytyy paljon ihmisiä, jotka myös tutkivat lukuja ja löytävät perusteltua näyttöä Suomessakin koulurajoitusten positiivisista vaikutuksista koronan taltuttamisessa.

Kaikki – minä mukaan lukien – eivät välttämättä alaa tuntematta osaa tulkita tutkimuksia oikein, mutta on ymmärrettävä, että hämmennystä tämä herättää. Kuulijoita ei siis välttämättä vakuuta, kun asiantuntija sanoo mediahaastattelussa koulujen merkityksen olevan vähäinen koronan kannalta.   

Lähiopetuksen puolesta esitettävät argumentit näyttävät välillä sekavilta, jopa ristiriitaisilta. Lähiopetusta perustellaan ensisijaisesti epidemiologisilla syillä, lisäksi korostetaan etäopetuksen haittoja lapsille ja nuorille. Usein jälkimmäinen onkin pääperuste, jota sitten höystetään epidemiologisilla arvioilla. Keskeinen, mutta vähän esille tuotu peruste lienee myös kansantaloudellinen: lapset pitää saada kouluun päivähoitoon.

Etäopetuksesta on tullut julkisessa keskustelussa mörkö. En sen haittoja väheksy, mutta paljon on myös positiivisia kokemuksia etäopetuksesta. Hyvä havainto on, että etäopetus on pelastanut poikkeusajan opiskelun. Ilman sitä oltaisiin todella pulassa.

Koulunkäynnin järjestäminen näyttäytyy myös ammattikuntien välisenä valtakamppailuna. Koulujen ja opettajien työstä päättävät muut asiantuntijat. Opettajia hiertää, kun koulun arkea huonosti tuntevat asiantuntija jakelevat neuvoja. Esimerkiksi puhe koulusta turvallisena ympäristönä turvaväleineen ja maskeineen kuulostaa opettajien korviin lähinnä vitsiltä. Entäpä jos opettajat otettaisiin mukaan sen suunnitteluun, miten korona-ajan koulukäynti olisi järkevintä järjestää?

Lopuksi on todettava, etten ole epidemiologian asiantuntija, enkä yritä esittää oikeaa ratkaisua koulun roolista koronan hoidossa. Haluan osoittaa, että tilanne hämmentää opettajakuntaa. Koronatilanne on laajoista rajoitustoimista huolimatta huonontunut, mutta silti etäopetusta ei pidetä rajoituskeinona. Tätä kuvaa hyvin hallituksen lupaus, jonka mukaan meneillään olevan kolmen viikon sulkutilan jälkeen ei enää tule lapsia ja nuoria koskevia rajoituksia, vaikka kukaan ei tiedä, millainen tautitilanne on parin viikon päästä.

Olennaista on parantaa viestintää koulujen osalta. Ihmiset itse ottavat asioista selvää, eivät pureksimatta niele kaikkia näkemyksiä. Ristiriitainen, löyhästi perusteltu ja pahimmillaan vähättelevä viestintä voi enemmänkin estää kuin edistää viestin perille menoa.      

Jätä kommentti

Kategoria(t): Maaliskuu 2021

Torjunnalla hallinnan tunteeseen

Ihmismielelle on välttämätöntä hallinnan tunteen tavoittelu ja edes osittainen saavuttaminen. Tavoittelemme hallintaa niin omaan itseemme, erityisesti identiteetin eheyteen, sosiaalisiin suhteisiin kuin ympäröivään maailmaan liittyen.  

Hallinnan tunteen tavoittelu johtaa erilaisiin psykologisiin ilmiöihin ja sosiaalisen toimintaan, joita psykologiassa ja sosiaalipsykologiassa on tutkittu paljon. Erityisen tunnettu on torjunta hallintamekanismina: uhkaavat asiat torjutaan, minkä avulla oma psykologinen maailma onnistutaan pitämään kasassa.

Torjunta on ilmastonmuutoksen ja koronapandemian julkisessa keskustelussa vahvasti esillä. Sosiaalisessa mediassa riittää ilmastonmuutoksen kieltävää kommentointia. Sopivia kuvioita ja tutkimuksia (tai pikemminkin ”tutkimuksia”) löydetään todistamaan, ettei ilmastonmuutosta olisi. Vain sellaiset tiedot hyväksytään, jotka tukevat ilmastonmuutoksen kieltämistä. Jos muuta keinoa ei löydetä, niin parin asteen lämpeneminen kuitataan tervetulleena asiana kylmään Suomeen.

Koronaa puolestaan pidetään pikkuflunssana, jonka ei pidä antaa häiritä normaalia elämänmenoa ja taloutta. Koronan uhkaa vähätellään, eihän meillä sitä nyt niin paljoa ole tai vain muut (vanhat ihmiset tai maahanmuuttajat) siitä kärsivät. Kaikki klassisia keinoja, joilla itseen kohdistuva uhka torjutaan.

Hämmentävintä on, että ilmiselvät tieteelliset tutkimustulokset kielletään. Koko tiedeyhteisön väitetään harjautuneen ilmastonmuutoksen kanssa, mutta oma ajattelu ja netistä löydetty ”tieto” korvaa kaiken tieteellisen tutkimustyön.  

Taustalla tässä nähdäkseni on torjunta hallinnan tavoittelun keinona. Ilmastonmuutos ja korona ovat globaaleja viheliäisiä ongelmia. Niihin ei ole selkeää ratkaisua, koronaan ehkä rokotteen avulla. Molempien ratkaisu edellyttää tutun elämäntavan muuttamista. Koronaan riittää todennäköisesti lyhyt, mutta radikaali muutos eli eristäytyminen. Ilmastonmuutos sen sijaan edellyttäisi pysyvämpää muutosta liikkumiseen, syömiseen ja kuluttamiseen liittyen.  

Torjunta on helppo tuomita virheellisenä ajatteluna. Olisi kuitenkin tärkeää ymmärtää, miksi ihmiset siihen turvautuvat. Kaoottinen ja epävarma maailma pitää laittaa järjestykseen. Paras tapa on turvautua entiseen. Näinhän on ennenkin eletty, miksi siis muuttaa mitään? Ennenkin on selvitty taudeista ja lämpötilat ovat heitelleet vuosisatojen kuluessa.

On myös hyvä oivaltaa, että tieteellinen tieto ei kamppaile samassa sarjassa hallinnan tavoittelun kanssa. Vaikka kuinka paljon jaettaisiin pätevää tieteellistä tietoa, se uhkaavuudessaan voi vain lisätä torjuntaa. Mitä uhkaavampi maailma on, sitä enemmän mieli joutuu työskentelemään hallinnan tavoittelun ja mahdollisen torjunnan kanssa.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Maaliskuu 2021

K-sukupolvi tulee

Sukupolvien arvuuttelu ja nimeäminen eri kirjaimilla on suosittua, niin tutkijoiden kuin markkinoijien keskuudessa. Z-sukupolvi, noin 1997-2010 syntyneet, on viimeisin vallalla oleva sukupolvi. Sitä määrittää viestintäteknologian runsas käyttö, mutta myös ympäristötietoisuus, kulutuskriittisyys ja individualismi.

Z-sukupolven seuraajaksi on nimetty alfa- eli A-sukupolvi, joka muodostuu 2010-2020 syntyneistä. Tämän sukupolven luonnehdintoja löytyy jonkun verran, mutta sukupolven nuoren iän vuoksi luonnehdinnat ovat vielä epämääräisiä. Kaikkien viime vuosikymmenien sukupolvien määritelmissä media ja viestintäteknologia on ollut keskeisessä roolissa.

Heitän nyt arvelut tulevista sukupolvista romukoppaan ja nojaudun perinteiseen sukupolvi-määritelmään, jossa korostuu sukupolven yhteinen kokemus. Vahvempaa sukupolvikokemusta tuskin on kuin korona, siispä voidaan tavan mukaisesti käyttää kirjainta eli K-sukupolvi.  

Elämänmeno on muuttunut dramaattisesti: etäkoulu/opiskelu/työ, yksinäisyys, turhautuminen, yhteydenpito vain digitaalisilla välineillä, ei yhteisöllisiä kokemuksia joukkotapahtumissa (esim. konsertit), ei matkustelua ja pelko sairauden etenemisestä ja viime kädessä tulevaisuudesta.

Tämä tietysti vaikuttaa meihin kaikkiin, mutta nuorille tästä syntyy vahvimmin sukupolvikokemus. Tämä kokemus määrittää myös tulevaa suhdetta maailmaan, ihmissuhteisiin, opiskeluun ja työhön.

Korkea elintason länsimaissa kokemus ei välttämättä vaikuta todellisiin olosuhteisiin niin paljon kuin köyhissä maissa. On arveltu, että korona katkaisee monissa maissa lasten koulunkäynnin kokonaan, mikä heikentää tulevaisuudennäkymiä ja voi vaikuttaa monella tavalla globaalisti.

Hypoteesini K-sukupolvesta on epätieteellinen perustuen lähinnä havaintoihin. Onneksi tutkimusta tehdään paljon, jotta voimme ymmärtää tätä sukupolvea sen kokemuksia ja ennen kaikkea sitä, miten K-sukupolvea voit tukea pääsemään elämässä eteenpäin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Helmikuu 2021

Organisaatioviestintä tasa-arvoa edistämään?

Luin alkuvuodesta lähes sata esseetä organisaatioviestinnän kurssilla. Esseiden aihe oli vapaa ja olin listannut esimerkkiaiheiksi hyvinkin erilaisia teemoja. Yksi aihe nousi kuitenkin ylitse muiden lukumääräisesti, nimittäin tasa-arvo.

Opiskelijat käsittelivät sukupuoleen, etnisyyteen, seksuaalisuuteen ja vammaisuuteen liittyviä tasa-arvon kysymyksiä. Esseissä painottui, että epätasa-arvo ei ole yksilöihin liittyvä asia, vaan institutionalisoitunut ja rakenteellinen ilmiö. Esimerkiksi etnisyys tai heteronormatiivisuus nähtiin viestintäkäytäntöihin juurtuneena ilmiönä.

Paljon käytettiin kurssikirjassa ollutta tokenismin käsitettä eli vähemmistöjen näennäistä huomioimista, mitä organisaatioiden viestintäkin voi tehdä. Toisin sanoen organisaatio voi korostaa suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa viestinnässään, mutta samat periaatteet eivät toteudu esimerkiksi rekrytoinnissa.

Monet myös pohtivat, miten viestinnällä ylläpidetään epätasa-arvon rakenteita ja miten toisaalta viestinnällä voitaisiin edistää tasa-arvoa.

Esseitä lukiessa mietin organisaatioviestinnän ammattikentällä vallitsevia teemoja. Suomalaisissa viestinnän koulutuksissa korostuvat googlailun perusteella seuraavat sisällöt: viestinnän trendit, vuorovaikutusosaaminen, muutosviestintä, visuaalisuus, viestinnän mittaaminen, sosiaalinen media eri tavoin, vastuullisuus ja markkinointiviestintä.

Kun vertaa opiskelijoiden esseitä ja viestinnän koulutuksia, on ero huomattava. Mistä tämä kertoo?

Osasyy on kurssin kirja, jossa tasa-arvon teemat ovat esillä. Mutta on siellä paljon muitakin teemoja. Mistä muusta tämä voisi johtua?

Onko kyse opiskeluun kuuluvasta kriittisen ajattelun heräämisestä? Ehkä idealismista? Vai katsooko uusi sukupolvi organisaatioviestintää kokonaan uudella tavalla? Tai onko tasa-arvon kysymykset juuri nyt ajankohtaisia ja hetken päästä opiskelijat tarttuvat muihin aiheisiin?

Vastauksia on mahdotonta antaa. Mielenkiinnolla odotan, kun tämä sukupolvi astuu työelämään. Ainakin se on hivenen tietoisempi tasa-arvosta ja halukkaampi muuttamaan työelämää tasa-arvoisempaan suuntaan. Ja ehkä organisaatioviestinnän alana pitää pohtia, miten se ottaa vastaan nämä nuoret.

Kurssin kirja on: Mumby D. & Kuhn, T.R. (2019) Organizational Communication, Critical Introduction. Second edition. Sage. TAI (Mumby 2013) Organizational Communication, Critical Approach.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Helmikuu 2021

Lähikurssi verkkoon – case organisaatioiden viestintä

Viime keväänä opetus siirrettiin pikavauhtia verkkoon. Nyt syksyllä homman on ollut hieman enemmän aikaa ja monet opettajat ovat pähkäilleet tehtävien, verkkoluentojen ja vuorovaikutuksen kanssa. Kerron tässä pitämäni organisaatioiden viestintä –kurssin toteutuksesta ja onnistumisesta. Toivon mukaan tästä joku saisi eväitä oman verkkokurssinsa toteutukseen.

Organisaatioiden viestintä –kurssi on Politiikan ja viestinnän kandiohjelmassa organisaatioviestinnän ”peruskurssi”. Kurssi on viestinnän opiskelijoille pakollinen ja muutenkin suosittu, kurssille ilmoittautui 114 opiskelijaa.  

Ajatukseni oli, ettei lähikurssia ja lähiopetuksen toimintamalleja tarvitse siirtää sellaisenaan verkkoon. Esimerkiksi 1,5 tunnin verkkoluento on jo melko pitkä. Kyökkipsykologiani sanoo, että zoomin tai vastaavan äärellä kognitiivinen kuormitus on helposti suurempaa, jolloin tarkkaavaisuus laskee nopeammin kuin lähiopetuksessa.

Minulla oli mahdollisuus tallentaa luentoja studio-olosuhteissa. Pyysin huippuasiantuntijoilta noin 45 minuutin luentoja, jotka tallennettiin Unigrafian studiossa. Osa luennoista oli hieman pidempiä, osa lyhyempiä. Omat zoom-luentoni olivat lähellä normaalia 1,5 tunnin pituutta.

Kurssin vuorovaikutuksellista osuutta mietin pitkään. Tapana on ollut laittaa opiskelijat pienryhmiin, zoomin breakoutroomeihin. Olen kuullut breakoutroom-kyllästymisestä ja myös ilmiöstä, kun ryhmiä muodostetaan, ihmisiä häipyy zoom-ympäristöstä. Pidän breakoutroomia kätevänä työkaluna, mutta em. syistä johtuen päätin laittaa tälle kurssille perinteiset tekstipohjaiset verkkokeskustelut.

Keskustelu kesti 2 viikkoa, laitoin valmiita keskustelunaloituksia ja jokaisen piti kirjoittaa vähintään kaksi kommenttia. Keskustelua kertyi luonnollisesti paljon. Määrää tärkeämpi on laatu ja ilahduttavaa oli, että keskustelu oli täyttä asiaa. Opiskelijoille kokemus näytti olevan harvinaisempi, palautteessa todettiin, että ”verkkokeskustelu oli itselleni uusi tapa, mutta hyvä tapa osallistaa opiskelijat!” Itse opettajana olisin voinut olla keskustelussa aktiivisempi, toisaalta ajattelin, että tämä on nimenomaan opiskelijoiden keskinäistä vuorovaikutusta.  

Kurssin suoritus koostui siis seuraavasta asioista:

  • luentojen seuraaminen ja oppimispäiväkirjan tekeminen (1 liuska/luento, yht. 10 liuskaa)
  • osallistuminen verkkokeskusteluun (vähintään 2 kommenttia)
  • oppimistehtävä (kurssikirjan pohjalta noin 4 liuskan essee)

Kurssilla oli kerran viikossa zoom-luento, jotka pidin yhtä lukuun ottamatta itse. Nämä zoom-luennot myös tallennettiin, joten opiskelija saattoi nekin katsoa oman aikataulunsa mukaan. Zoomissa pidettiin seuraavat luennot:

  • Johdatus: mikä on organisaatio ja mitä on organisaatioviestintä?
  • Organisaatiotutkimuksen koulukunnat I
  • Organisaatiotutkimuksen koulukunnat II
  • Vuorineuvoksia ja milleniaalipäättäjiä – millaista viestintää uusi yhteiskunta vaatii? (Ville Blåfield, Miltton)
  • Organisaatioviestinnän haasteet: yhteiskuntavastuu, kriisit, globalisaatio ja dialogi

Lisäksi oli siis viisi tallennettua luentoa:

  • Miksi viestintä organisaatiossa on oikeasti tärkeää? Konstitutiivinen näkökulma (Salla-Maaria Laaksonen, HY)
  • Maine, brändi ja PR (Pekka Aula, Suomalainen tiedeakatemia)
  • Johtaminen ja valta (Outi Ihanainen-Rokio, HY)
  • Postmodernit organisaatiot ja viestintä (Outi Ihanainen-Rokio, HY)
  • Sosiaalisen median vaikuttajat, vaikuttajamarkkinointi ja vaikuttajaviestintä (Hanna Reinikainen, Jyväskylän yliopisto)

Miten kurssi meni?

Kokonaisuutena kurssi onnistui hyvin, opiskelijoiden antaman kouluarvosanan keskiarvo oli 8,8. Kiitosta sai rakenne, jossa puolet luennoista oli vakioaikaan ja puolet tallenteina katsottavaksi oman aikataulun mukaan. Myös kurssin sisällöt ja vierailijoiden luennot saivat paljon kiitosta.

Suoritustapojen monipuolisuus ja mielekkyys saivat kiitosta. Suoritus- ja toteutustapojen suhteen oli luonnollisesti vaihtelua, yhden mielestä verkkokeskustelut olivat hyvää vaihtelua breakoutroomeille ja toinen taas kaipasi breakoutroomeja. Siitä olen opettajana samaa mieltä, että vuorovaikutusta olisi voinut olla enemmän, mutta etäopetus, siis kaikilla muillakin kursseilla, ja suuri opiskelijamäärä tuovat omat rajoitteensa.

Työmäärää pidettiin sopivana suhteessa opintopistemäärään (5 op). Muutamat pitivät oppimispäiväkirjaa pitkänä, mutta ei kuitenkaan liian vaativana. Pieniä asioita olisi myös voinut hoitaa paremmin: kaikki tallennetut luennot eivät ole saatavilla heti kurssin alussa ja niitä ei saatu heti helposti katsottavaan muotoon.

Opiskelijapalautteet eivät tietysti kerro kaikkea. Voihan olla, että viihdyttävä kurssi saa hyvät arviot, mutta oppiminen jää vähäiseksi. Oppimisen arviointi on vielä kesken, sillä jatkoin tehtävien palautusaikaa, kun opiskelijoilta on tullut viestiä ylikuormittumisesta. Katsoisin kuitenkin, etteivät opiskelijat mitenkään liian helpolla tällä kurssilla päässeet ja usein tehty työmäärä korreloi oppimisen kanssa. Opiskelijapalautteiden mukaan verkkokeskustelut ja oppimispäiväkirja edistivät oppimista.

Kurssi siis onnistui hyvin, mikä sitä selittää? Ainakin seuraavat asiat:

  • En yrittänyt siirtää lähikurssia sellaisenaan verkkoon. Vaikka irtiotot lähiopetuksesta eivät olleet suuria, niin riittäviä mielekkään etäopiskelun toteutumiseen.
  • Kurssilla oli sopivasti aikataulua ja vapautta. Liian tiukka tai löysä aikataulu voi aiheuttaa hankaluuksia.
  • Käytössäni oli Helsingin yliopiston digiloikka-rahaa, jolla pystyin teettämään luentojen tallennuksen. Luulin tätä helpoksi keinoksi, mutta olikin hyvin aikaa vievää organisoida, kommentoida editointia, tehdä sopimukset jne. Aikaa siis käytin kurssiin paljon.
  • Kurssin opetusavustaja Lotta Ruotsalainen hoiti homman hyvin ja oma-aloitteisesti. Hän huolehti zoom-luentojen tallennuksen. Ja tästä tietysti kiitos Valtsikalle, joka on palkannut opetusavustajia.
  • Kurssin aihe on tavallaan ”helppo”, siis siinä mielessä, että kurssin teemat yleensä kiinnostavat opiskelijoita.
  • Hyvät vieraat: hyviä puhujia hyvistä aiheista!   

Loppuun valikoin pari parasta palautetta, kukapa sitä hännän nostaisi, jos ei kissa itse!

”Kokonaisuudessaan kurssi oli oikein hyvä ja mallikkaasti organisoitu!”

”Kokonaisuudessaan hyvä ja toimiva kurssi. Paras jolla olen tänä syksynä ollut. Kiitos!”

”Pidin kokonaisuudessaan kurssista erittäin paljon!”

”Järjestelyt olivat todella hyvät korona-aikaan suhteutettuna!”

1 kommentti

Kategoria(t): Joulukuu 2020

Työ ilman keskeytyksiä?

Keskeytykset haittaavat työntekoa ja pilaavat työpäivän. Tätä on toisteltu uutisissa viime vuosina paljon. 

On tietysti monipuolisempia juttuja, joissa tuodaan esille se, että keskeytyksiä on erilaisia. Esimerkiksi keskeytyksen pituus vaikuttaa haitan määrään.

En kiistä, etteikö keskeytykset haittaa työntekoa, varsinkin jos niitä on paljon. Keskeytyksiä ei kuitenkaan voida käsitellä yhtenä könttinä, vaan on erilaisia keskeytyksiä, joistain on haittaa, toisista ei.

Niinpä ryhdyin ”nelikenttäkonsultiksi” ja jaottelin keskeytyksiä eri tyyppeihin. Tällä nelikentällä ei ole mitään tutkimuksellista pohjaa. 

Nelikentän ulottuvuudet menevät sen mukaan, onko keskeytys tuottava vai haittaava ja liittyykö se työhön vai yksityisiin asioihin, johon siis sisällytän kaikki privaatit viestit, puhelut, somet yms.

Ja näin saadaan neljä tai oikeastaan viisi keskeytyksen tyyppiä:

Tsemppi: työhön liittyvä positiivinen keskeytys, positiivinen palaute (”teit tosi hyvin sen jutun”), hyvä uutinen työyhteisön kannalta (”saatiin uusi tilaus”), tarpeellisen tiedon saaminen (”tässä nämä tiedot, niin pääset eteenpäin”) tai vaikkapa avun pyytäminen (”kun olet tässä niin hyvä, osaisitko auttaa”).

Ahdistus: työhän liittyvä negatiivinen keskeytys, hoputus (”onko homma valmis”), jatkuva avun pyytäminen, turha valitus (”johto on taas aivan kujalla”)

Hyvä mieli: privaatit positiiviset keskeytykset, nämä luovat mukavaa fiilistä tehdä työtä, kiva viesti läheisiltä tai hauska juttu somessa (näitä ei tietysti pidä olla liikaa!)

Ajatusten harhailu: haittaava privaatti keskeytys, yksityiselämän ongelmaan liittyvä viesti, mieltä kiihdyttävä uutinen ja somesisältö

Ja viimeisenä se normaali keskeytys: yleensä se liittyy työhön, eikä aiheuta sen suurempaa haittaa kuin tsemppiäkään, pakollisia keskeytyksiä, jotta työt koko työyhteisössä etenevät.

Juorut ja huhut on hankala sijoittaa yhteen tyyppiin, ne oikeastaan voivat olla mitä tyyppiä tahansa. 

Kun keskeytyksiä on paljon, on niistä tietysti haittaa, riippuen paljon tietysti työtehtävästä. Mutta jos keskeytyksiä ei olisi lainkaan, työt tuskin etenisivät ja homma voisi olla melko yksitoikkoista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Marraskuu 2020

Myöntääkö media ajojahtien virheitä?

”Journalistit kovin harvoin myöntävät virheitään. Se on yksi syy, miksi monet inhoavat journalisteja. Se myös syö median uskottavuutta.” 

Näin sanoo Aftonbladetin kulttuuriosaston päällikön Åsa Linderborg, joka kirjoitti vuonna 2017 jutun teatterijohtaja Benny Fredrikssonin epäasiallisista johtamistavoista. Sittemmin Fredriksson teki itsemurhan ja Linderborgin juttua on pidetty yhtenä osatekijänä tapahtuneeseen.

Linderborgh ei kadu asian esille ottamista, vaan sitä miten asiaa käsiteltiin. Päällimmäisenä oli yksittäisten henkilöiden ajojahti. Ja lopulta journalistit eivät hänen mukaansa myönnä tehneensä virheitä ajojahdissa.

Tapaus rinnastui Suomessa tapahtuneeseen Brother Christmas –tapaukseen, jossa Helsingin Sanomat melko kevyin perustein esitti isossa jutussa epäilyjä Brother Christmasin rahankeruun epäselvyyksistä, jopa rikoksista.

Myöhemmin kävi ilmi, ettei suurempia epäselvyyksiä ollut. Tomi Lindblom on koonnut tapauksen yksityiskohtaisesti kansien väliin.

Brother Christmas -tapausta edelsi lelusalakuljettajan tapaus, jonka epäselvyydet Helsingin Sanomien toimittajat olivat ansiokkaasti paljastaneet. Oli siis otollinen lähtökohta hyväntekijöiden epäselvyyksien paljastamiseen.

Virhe tehtiin kuitenkin siinä, että köykäisin perustein lähdettiin syyttämään epäselvyyksistä. Tutkijana on helppo sanoa, että oikea tapa olisi lähteä kysymään, onko epäselvyyksiä? Tämä ei tietysti ole kovin vetävää journalismia. Yhteiskunnallisesti ja journalistisesti oli täysin perusteltua lähteä selvittämään asiaa, mutta syytöksiä esitettiin liian helposti.

Tällaisissa tapauksissa uutismedian ja journalismin kannalta olisi tarpeen myöntää virhe, syytöksille ei ollut pohjaa. Usein kuitenkin media puolustaa toimintaansa, vaikka puolustettavaa ei enää olisi. Joskus ajojahdista tulee kollektiivinen, mikä lienee seurausta uutiskilpailusta.

Kuten Linderborgh totesi, virheiden myöntäminen voisi parantaa median uskottavuutta. Uutismedian uskottavuus ja luottamus sitä kohtaan on monissa maissa heikentynyt. Suomessa luottamus poikkeuksellisen korkealla, mutta kritiikki uutismediaan kohtaan on voimistunut.

Mediakohujen ja virheiden hinta voi yksilötasolla olla kova. Hyväntekijän epäselvyydet on mitä herkullisin aihe. Pienikin epäilys herättää valtavan media- ja somemylläkän. Siinä todelliset epäilyt, rikkeiden mittakaava ja yksilön oikeudet unohtuvat.

Some-tuomioistuimille on vähän tehtävissä, mutta ammattimaisen journalismin tulisi huolehtia, että ensin tutkitaan ja sitten vasta hutkitaan. Skuuppikilpailussa ylilyöntejä tulee, mutta ylilyönnit ja virheet ajojahdeissa pitäisi osata myöntää ja korjata. Tämä on erinomaisen hyvä tapa säilyttää ammattimaisen journalismin uskottavuus ja luottamus sitä kohtaan.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Syyskuu 2020

Positiivisuus torppaa kriittisyyden

Niin mainio periaate kuin positiivisuus onkin arkielämässä, voi sen ylikorostamisella olla myös ikäviä seurauksia. Sanotaan selvyyden vuoksi heti alkuun, että uskon myönteisen ajattelun voimaan. Mutta mutta…

Vuorovaikutuksen tasolla positiivisuuden korostus voi pahimmillaan tarkoittaa kivaa juttelua, jossa tsempataan toisia tyhjiä sanoa hokemalla. Tuttua on myös muka-hauskojen vitsien keksiminen. Vitsit ja hauskat oivallukset ovat vuorovaikutuksen suola, mutta matka positiivisuuden väkisin vääntämiseen voi olla lyhyt. Sutkautuksilla voidaan pahimmillaan loukata toisia.

On vaikea olla väkisin positiivinen. Tämä voi johtaa teeskentelyyn, kuten sosiaapsykologi Jaana Venkula huomauttaa: ”Ihmiset teeskentelevät olevansa positiivisia ja siitä seuraa vain huonoa.”

Positiivisuus työyhteisöissä auttaa jaksamaan. Mutta positiivisen meiningin ja hyvän työyhteisön hokeminen voi johtaa siihen, ettei ikäviä asioita haluta tai uskalleta ottaa esille. Ettei vaan keikuteta positiivisuuden henkeä. Positiivisuus voi pahimmillaan kääntyä kulissiksi ja näytelmäksi, jota kukin työyhteisössä parhaansa mukaan esittää.

Positiivisuutta on korostettu myös yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Päätöksiä koitetaan juntata positiivisen pöhinän hengessä. Yhteiskunnassa asiat ovat kuitenkin monisyisiä. Erilaisia intressejä on paljon, joskus löydetään yhteinen sävel, joskus taas intressit törmäävät pahastikin. Harvoin saadaan tehtyä kaikkia miellyttäviä päätöksiä.  

Positiivisuuden vihollisena nähty kriittisyys sekoitetaan usein kielteisyyteen ja valittamiseen. Sitä kriittisyys ei tarkoita, vaan analyyttista ja uteliasta asennetta. Esimerkiksi yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksissä kriittiset kysymykset liittyvät asioiden taustoihin ja seurauksiin: Miksi jotain ratkaisuja ajetaan? Olisiko vaihtoehtoja? Kuka hyötyy eniten? Kuka kärsii? Mitä seurauksia päätöksillä on eri ryhmille?

Positiivisuus on myös ideologista ja poliittista. Yhteiskunnallisella tasolla positiivisella tekemisen meiningillä ajetaan tavallisesti liike-elämän etuja. Lisäksi positiivisuuteen on liitetty yksilökeskeisyyden korostus. Elämän ratkaisut ja vaikkapa onnellisuus kääntyvät helposti yksilön omiksi valinnoiksi: jos ei ole muistanut vaalia positiivisuutta, niin oma vika.

Positiivisuuteen nimissä kriitikot usein nimetään kehityksen jarruiksi, negatiivisiksi valittajiksi ja peruutuspeiliin katsojiksi. Tämä on näppärä retorinen keino, jolla kriittiset kysymykset saadaan näyttämään ikäviltä ja haitallisilta. On mukavampi keskittyä positiivisuuteen, jolla myös usein ajetaan omaa tai oman intressiryhmän asiaa.  

Positiivisuuden yksipuolinen painottaminen on yhtä yksipuolista kuin negatiivisuuden. Kaikki asiat eivät ole positiivisia, eikä kaikissa asioissa välttämättä ole positiivisia puolia. Silloin ei pidä yrittää hokea positiivisuuden mantraa. Onneksi useimmissa asioissa ja tilanteissa kuitenkin on myös positiivista! Ja mikä kantaakaan meitä ihmisiä paremmin eteenpäin kuin myönteiset sanat, eleet tai teot. Olemme kuitenkin hyviä tunnistamaan, milloin positiivisuus on aitoa ja milloin turhaa lässytystä.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Syyskuu 2020