Onko avoin viestintä aina hyvästä?

Avoin ja runsas viestintä ja vuorovaikutus lisäävät tehokkuutta, hyvinvointia ja kaikkea hyvää. Tätä virkettä ei juurikaan kyseenalaisteta. Kuitenkin monia asioita jätetään viestimättä.

Avoimuuden vastakohta on viestimättä jättäminen eli nonkommunikaatio, joka on antropologi Gregory Batesonin muotoilema käsite. Batesonin oivallus oli nonkommunikaation suojaavuus. Viestimättä jättäminen suojaa yksilöitä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja yhteisöjen olemassaoloa. Meidän ei kannata sanoa kaikkea, mitä ajattelemme toisista ihmisistä. Bisneksessä ei kannata paljastaa kaikkea, ainakaan kilpailijalle. Esimiehen ei ole hyvä kertoa alaisilleen kaikkea, varsinkaan toisista alaisista.

Nonkommunikaatio perustuu viestinnän prosessimallin kritiikkiin: kommunikoimatta jättäminen ei ole merkki kommunikaation epäonnistumisesta, vaan se voi olla merkki sosiaalisen tilanteen, yhteisön tai järjestyksen ylläpitämisestä. Viestimättä jättäminen voi olla yhtä tarkoituksellista kuin viestiminen.

Nonkommunikaatiota on kaikille elämänaloilla ja se on jopa välttämätöntä. Toisaalta siitä pyritään eroon lisäämällä viestinnän avoimuutta. Olisi syytä pohtia, milloin kannattaa olla avoin ja milloin ei? Kiinnostavaa on pohtia nonkommunikaation merkitystä ja tehtäviä. Päätyisivätkö työyhteisöt kaaokseen, jos viestintä olisi täysin avointa?

Digitaalisissa välineissä nonkommunikaatio saa uusia muotoja. Toisen viestiin vastaamatta jättäminen on helpompaa kuin kasvokkain. Sähköpostiin tai Whatsapp-viestiin vastaamatta jättäminen voidaan kokea varsin loukkaavana, vaikkei sitä sellaiseksi ole tarkoitettu.

Älypuhelimien mahdollistaman useiden sovellusten myötä olemme jatkuvasti läsnä tai saavutettavissa. Tai ainakin syntyy tällainen vaikutelma. Voi olla, että kyse on illuusiosta jatkuvasta valmiudesta vuorovaikutukseen – tosiasiallista valmiutta ei ole. Nonkommunikaatio voi toisinaan yksinkertaisesti johtua siitä, että emme välttämättä pysty tai ehdi vastaamaan.

Meille suomalaisille nonkommunikaatio on tuttua – ehkä liiankin tuttua: ”Vaikeneminen on kultaa” tai ”ei tehrä tästä ny numeroo.” Stereotypia puhumattomista suomalaisista voi pitää paikkansa, mutta olisi hyvä nähdä puhumattomuuden tausta ja kulttuuriset syyt.

Lopuksi haluan korostaa, etten nonkommunikaation tarkastelulla halua puolustella puhumattomuutta tai hiljaisuuden kulttuuria. Pyrkimykseni on tuoda esille nonkommunikaation mahdollisia suojaavia ja hyödyllisiä merkityksiä niin yksilöiden kuin yhteisöjen kannalta.

Lähteet:

Ketola, Kimmo; Knuuttila, Seppo; Mattila, Antti & Vesala, Kari Mikko (2002) Puuttuvat viestit. Nonkommunikaatio inhimillisessä vuorovaikutuksessa. Gaudeamus.

Couldry, Nick & Hepp, Andreas (2017) The Mediated Construction of Reality. Polity.

2 kommenttia

Kategoria(t): Tammikuu 2019

Sananvapaus ja kritiikki

Julkisessa keskustelussa sananvapaus käsitetään toisinaan niin, ettei esitettyjä näkemyksiä ja mielipiteitä saisi kritisoida. Viimeksi näin kävi muutama päivä sitten, kun Hesarissa joukko lääkäreitä arvioi kriittisesti Antti Heikkilän uusimaan kirjan tietoja. Tähän kritiikkiin Heikkilä totesi, että ”miksi minua kohdellaan näin? Kertoo, ettei jostakin saa puhua”.

Sananvapaus ei tarkoita, ettei esitettyjä näkemyksiä saisi kritisoida. Suomen lain mukaan ”sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”.

Kyllähän Heikkilä on saanut käyttää sanavapauttaan: hän on esiintynyt paljon mediassa, kirjoittaa blogia ja julkaisee kirjoja. Viimeisimmän kirjan julkaisi suuri Suomalainen kustantamo Otava (joka muuten sai ansaitusti Heikkilän kirjan julkaisemisesta Huuhaa-palkinnon).

Sananvapauden rajoittamisesta valittavat usein myös maahanmuuton vastustajat. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, varsin vapaasti he saavat ilmaista ja julkistaa mielipiteitään. Mutta osa tästä sisällöstä täyttää rikoksen tunnusmerkit, jolloin viestejä on poistettu – tosin jälkikäteen.

Kun ihminen käyttää sananvapauttaan, asettaa hän silloin sanomisensa keskustelun ja kritiikin kohteeksi. Koska kaikilla muillakin on sananvapaus, saavat he vapaasti kritisoida toisten sanomisia (kunhan eivät riko lakia). Tätä eivät selvästikään kaikki ole sisäistäneet. Niin usein saa lukea kommentteja, että ”tästä ei saa puhua Suomessa” tai ”minulta viedään sananvapaus”, kun esitettyjä näkemyksiä kritisoidaan.

Kritiikki ei vie kenenkään sananvapautta. Kritiikin kohteena ovat esitetyn väitteen perustelut. Julkisen keskustelun ideaalina pidetään yhteiskuntafilosofi Jürgen Habermasin ”paras argumentti voittakoon” -periaatetta. Julkisessa keskustelussa erilaiset argumentit kilpailevat ja ideaalitilanteessa paras voittaa. Käytännön elämä ei tietysti näin toimi, erilaiset argumentit elävät rinnakkain, joku vahvempana, joku heikompana.

Sananvapauteen kuuluu kritiikin ja erilaisten mielipiteiden sietäminen. Tämä ei tarkoita niiden hyväksymistä. Jos havaitsee huonosti perusteluja mielipiteitä, pitäisi ne ampua alas paremmilla argumenteilla. Ongelma on, että moni keskustelu – varsinkin netissä – ei noudata hyvän argumentaation periaatteita. Silti jaksan uskoa hyvä argumentaation voimaan, öyhöttäminen ja uhriutuminen eivät kanna pitkälle!

2 kommenttia

Kategoria(t): Joulukuu 2018

Facebook siivoustalkoissa – tuleeko puhdasta?

Facebook on tänä vuonna joutunut hankaluuksiin. Keväällä kävi ilmi käyttäjätietojen myyminen Cambridge Analyticalle. Tietoja käytettiin USA:n vaaleissa ja Brexit-kansanäänestyksessä. Loppukeväästä EU:n tietosuoja-asetus GDPR velvoitti Facebookin ja tietysti kaikki muutkin palvelut huolehtimaan käyttäjien yksityisyydestä. Lisäksi FB:n käyttäjämäärä näyttää joiltain osin vähentyneen, tästä käytiin Suomessa alkusyksystä vääntöä.

Facebook onkin ryhtynyt siivoamaan. Yhdysvaltojen vinkkelistä vaalit oli erityisen hankala tapaus. Tässä Mark Zuckenbergin kirjoituksessa on lueteltu moni vaaleissa ilmenneitä ongelmakohtia sekä toimenpiteitä, joihin FB on ryhtynyt.

Erityisenä ongelmana on valetilit, väärä informaatio sekä läpinäkyvyyden puute. Zuckebergin sanojen mukaan he ovat poistaneet miljoonia valetilejä lähes saman tien niiden perustamisen jälkeen.

FB haluaa myös tehdä kussakin maassa viranomaisten ja järjestöjen kanssa yhteistyötä. Suomessa FB on tarjonnut työkalujaan Faktabaarin käyttöön, joiden avulla sosiaalisen median alustoja voidaan tarkkailla paremmin.

FB hakee yhteistyökumppaneita eri maissa, Suomessakin he toivovat lisää yhteistyötä. Heidän edustajansa kiertää Suomessa puhumassa ja hakemassa kumppaneita. Vaarana tietysti on, että työ ulkoistetaan muille tahoille. Ehdoton plussa on, että esimerkiksi Suomessa FB tekee yhteistyötä mediakasvatusta ja lasten suojelua toteuttavien organisaatioiden kanssa.

FB on myös julkaissut verkko-opiskelumateriaaleja palvelun parempaan käyttöön, tosin lähinnä uran ja bisneksen kannalta.

Skeptikko voi tietysti kysyä, kuinka aitoa FB:n toiminta on? Haluavatko he todella suojella demokratiaa, kuten Zuckenberg kirjoittaa? Uskottavuutta tuskin lisää se, ettei Zuckenberg ole suostunut osallistumaan International Grand Committee on Disinformation -nimisen komitean perustamiskokoukseen.

Olipa motiivi mikä hyvänsä, ovat toimet hyviä. Niitä olisi tietysti pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin. Suuri kysymys on, tuleeko puhdasta? Siivoustalkoot eivät ole pelkästään FB:n hanke, sillä samanlaiset siivoustalkoot ovat menossa Twitterissä.

Sekavaa näyttää olevan myös yhtiön sisällä, ehkä siivoaminen pitäisi aloittaa myös siellä.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Marraskuu 2018

Kohti suuria työtiloja

Työtilojen suunnittelussa näyttää suuri olevan kaunista. Konttoreista ja luokkahuoneista tehdään suuria tiloja, joissa voi työskennellä kymmeniä, jopa sata ihmistä. Päivän sana on monitila, jossa tila muotoutuu tarpeiden mukaan.

Avokonttori on monissa tutkimuksissa todettu ongelmalliseksi. Ne eivät tarjoa riittävää rauhaa keskittymistä vaativaan työhön. Yllättävää on, että myöskään oletetut edut eivät toteudu: vuorovaikutus ja yhteistyö on avokonttoreissa vähentynyt.

Avokonttorien ongelmia on ratkottu siirtymällä monitiloihin. Hyvin suunnitelluista monitiloista on saatu avokonttoreita parempia kokemuksia. Monitilaa on verrattu kotiin, jossa eri huoneet ja tilat ovat eriytyneet käyttötarkoituksen mukaan.

Suomalainen kalusteyritys lupaa, että monitilatoimistossa paranee työhyvinvointi, tehokkuus kasvaa ja yrityksen mielikuva kirkastuu. Lisäksi rahaa säästyy. Melko paljon luvattu!

Suomalaisissa yliopistoissakin on jonkun verran siirrytty monitiloihin. Kokemukset eivät ole kummoisia ja yleinen mielipide on, etteivät monitilat sovellu tutkimustyön vaatimuksiin.

Haave suuresta, yhteisestä, joustavasta tilasta elää myös koulujen kohdalla. Suomessakin useita kokeiluita joissa useampia luokka on yhdistetty, kuten tästä BBC:n videosta käy ilmi. Kouluista kuuluu kuitenkin viestiä, että suuret tilat ja ryhmät aiheuttavat hälyä, mikä haittaa erityisesti oppimisvaikeuksista kärsiviä oppilaita.

On olemassa itsestäänselvä oletus, että avokonttori/monitila-malli on hyvä. Jo vuosia sitten eräässä opetusalan seminaarissa työelämän edustaja näytti ns. modernia avomallista työtilaa ja sanoi, että kouluissa pitäisi siirtyä tällaiseen. Sitä hän ei sanonut, miksi näin pitäisi tehdä. Kaikkienhan se pitäisi tajuta! – Minä en tajunnut…

En ole ymmärtänyt, miksi jokaisen työntekijän pitäisi joka aamu kuljeskella kärryn kanssa ja etsiä konttorista uusi paikka? Tai miksi on hienoa, että työtä tehdään kuulokkeet tai kuulosuojaimet korvilla (kuten oppilas edellä BBC:n videolla)? Miten tämä edistää työtä, vuorovaikutusta, luovuutta ja tehokkuutta? Varmaan näitäkin vaikutuksia on, mutta lisää se myös säätämistä, hankaloittaa työtä ja syö työtehoa.  Ja kuten tutkimukset osoittavat, se myös vähentää vuorovaikutusta.

Uudenlaisia tiloja varmasti tarvitaan niin työpaikoilla kuin kouluissa. Ne pitää suunnitella hyvin. Kyse ei ole pelkästään tiloista, vaan työn luonteen ja toimintakulttuurin huomioimisesta.  Niiden suunnittelussa on aivan liian usein seuraavia ongelmia.

  • Tilaratkaisut sanellaan ylhäältäpäin.
  • Varsinaisia tiloissa toimivia ei kuunnella suunnittelussa.
  • Suuri ihmismääri yhdessä tilassa aiheuttaa työskentelyä haittaavaa melua.
  • Monitila ei sovi kaikkeen työhön.
  • Suurin motiivi tilaratkaisuissa on rahan säästö.

Kaikki vanhanaikaiset tilat eivät ole välttämättä huonoja. Joskus oma työhuone tai pienempi luokkahuone voi olla aivan toimiva. Se ei estä yhteistyötä ja vuorovaikutusta.

Loppukevennys: Hallituskin kokeili avokonttoria, mutta homma ei tainnut lähteä lentoon! Tosin tämä ei ole avokonttori, vaan neuvottelutila!

avokonttori

Lähde: https://yle.fi/uutiset/3-8033586

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Marraskuu 2018

Pinnallistaako laaja-alaisuus osaamista?

Laajalaisuus on läpäissyt suomalaisen koulutuskentän, peruskoulun uusi ops korostaa eri oppiaineiden opetuksessa laaja-alaista osaamista ja korkeakouluissa rakennetaan laaja-alaisia koulutusohjelmia. Muutenkin laaja-alaisuuden auvoisuudesta puhutaan paljon.

Argumentaatio menee suunnilleen näin: jokaisen ihmisen ja organisaation on hylättävä siilonsa ja ryhdyttävä laaja-alaiseen ajatteluun ja toimintaan. Näin vastataan yhä monimutkaistuvan maailman viheliäisiin ongelmiin.

Argumentti on järkeenkäypä. Mutta onko se pätevä?

Siiloista halutaan eroon, mutta tosiasiassa ihmiset ja organisaatiot luovat aina ”siiloja” eli ne ovat joidenkin kanssa enemmän tekemisissä kuin toisten. Ehdoin tahdoin näitä siiloja ei tietysti kannata rakentaa, mutta ei niitä myöskään voi välttää tai poistaa.

Asiantuntijuuden kehittymisessä yksi tärkeä osa-alue on tiedollinen ja teoreettinen osaaminen. Jos tämä osa-alue on puutteellinen, ei todelliseksi asiantuntijaksi kehity. Ja se voi jäädä puutteelliseksi, jos keskitytään liian moneen osa-alueeseen.

Katson asiaa korkeakoulujen vinkkelistä, joissa on rakennettu laaja-alaisia kandi- ja maisteriohjelmia. Ajatus on hyvä, ettei keskitytä yhteen oppiaineeseen. Onko vaarana, kun opitaan kaikesta vähän, mitään ei lopulta osata hyvin? Opiskelijat eivät lopulta tunne yhtään tieteenalaa syvällisesti, sen teoriaperinteitä, tutkimusmenetelmiä, ongelmia ja mahdollisuuksia.

Olen pohtinut asiaa myös tutkimusmenetelmien kannalta. Sekä määrällisten että laadullisten menetelmien hallinta on tärkeää, lisäksi pitäisi hallita vielä uusia laskennallisia tai digimenetelmiä – näistä tosin ei aina ole selvää kuvaa, mitä ne ovat. Useimmiten kyse on melko perinteisistä kvantitatiivisista menetelmistä.

Laadullisten ja määrällisten tutkimusmenetelmien yhdistäminen on jälleen hyvä ajatus, mutta olisi syvällisesti ymmärrettävä, mitä niiden yhdistäminen tarkoittaa. Tarkoitetaanko yhdistämisellä saman ilmiön tai aineistojen tutkimista? Eri menetelmien tapa hahmottaa ja käsitteellistää maailmaa on joka tapauksessa monilta osin hyvin erilainen. Kannatan lämpimästi erilaisten tutkimusmenetelmien hallintaa ja soveltamista, mutta niiden yhdistäminen on vaikeaa, jopa mahdotonta.

Alussa esitin yleisen ajatusmallit, että laaja-alaisuus on ratkaisu maailman haasteisiin. Voisiko yhtä hyvin ajatella, että viheliäisten ongelmien edessä tarvitaan entistä syvällisempää yhden osa-alueen osaamista?

Tieteen suurista saavutuksista ja innovaatioista ei monikaan olisi syntynyt, jos niiden tekijät eivät olisi syvällisesti perehtyneet johonkin tieteenalaan ja sen yhteen osa-alueeseen. Tottakai on myös päinvastaisia esimerkkejä.

Enkä suinkaan kannata kapeaa keskittymistä ja koulujen laaja-alaiset jaksot on hyvä juttu. Kaiken hehkutuksen keskellä olisi mietittävä laaja-alaisuuden riskejä ja etsittävä tasapaino keskittymisen ja laaja-alaisuuden välillä. Siilottomuus ja täydellinen laaja-alaisuus on utopia. Olemme aina jossain siilossa, olemme aina hieman liian kapea-alaisia.

On kuitenkin hyvä pitää mielessä Einsteinin tai Zappan (viisauden esittäjästä kiistellään netissä) viisaus: “The mind is like a parachute… It only works if we keep it open.”

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Lokakuu 2018

Luokkaretkellä yliopistossa

Tapasin viime viikolla tämän syksyn uusia opiskelijoita opettajatutorin roolissa. Tarkoituksena oli tehdä Hops, mutta puhuimme kaikenlaista opiskeluun ja yliopistoon liittyvää. Eräs opiskelija sanoi, että muut opiskelijat ovat paljon paremmin perillä yliopistosta. Hän tuumi, että monilla on perheen kautta kokemusta yliopistosta. Hän sanoi olevansa tavallisesta perheestä, jossa ei ole aiempaa kontaktia yliopistoon. Monet asiat ja käsitteet ovat vieraita.

Koitin lohduttaa opiskelijaa, etteivät muut opiskelijat välttämättä niin hyvin tiedä, ehkä vain esittävät. Ja nämä asiat kyllä oppii helposti, itsekin aikanaan tupsahdin Hyvinkään jylhistä mäntymetsistä Porthanian pyöriviin oviin, vähemmästäkin pää meni pyörälle.

Tämä opiskelijakohtaaminen yhdistyi vääjäämättä juuri lukemaani kirjaan. Elena Ferranten Uuden nimen tarina -teoksen päähenkilö ponnisti Napolin köyhistä kortteleista yliopisto-opiskelijaksi. Kaikesta opiskelusta huolimatta hän ei saavuttanut sitä sivistyksen ja elämäntavan tyyliä, joka 60-luvun Italiassa akateemisella luokalla oli:

”Olin oppinut tutkijan metodisen sinnikkyyden, joka ikisen pilkun tarkistamisen, sen kyllä, ja se näkyi suorittamissani tenteissä ja gradusta, joka minulla oli työn alla. Mutta kaikessa vaivoin hankitussa sivistyksessäni olin edelleen naiivi, minulla ei ollut suojaavaa panssaria, jonka takana edetä rauhallisin askelin kuten he [opiskelukaverin akateeminen perhe]. Professori Airota oli kuolematon jumala, joka oli antanut lastensa käyttöön maagiset aseet jo ennen taistelua. Mariarosa oli voittamaton. Ja Pietro täydellinen hillityssä kultivoituneisuudessaan. Entä minä? Minä en voinut kuin yrittää pysytellä heidän rinnallaan, loistaa heidän säteilynsä heijastuksessa.”

Vaikka elämä tämän päivän Suomessa on kovin erilaista kuin 60-luvun Italiassa, eivät akateemisen maailman ja elämäntavan saavuttaminen välttämättä ole helppoa. Se näkyy monesti muissa asioissa kuin itse opiskelussa: kulttuurin kuluttamisessa, matkailussa, ruokatottumuksissa eli Bourdieun termein kulttuurisessa pääomassa.

Suomessa ero akateemisen luokan ja tavallisen keskiluokan välillä ei onneksi ole läheskään niin pitkä kuin monissa muissa maissa. Väylä akateemiseen maailmaan on ainakin ollut ja toivottavasti on edelleen auki. Ei ole ollenkaan mahdotonta, että vaatimattomista oloista ponnistaa akateemiseen maailmaan. Monilla yliopistoihmisillä Suomessa on tuiki tavallinen tausta.

Merkit ja koodit eri ryhmien välillä eivät ole niin suuria kuin monissa muissa maissa. Kirjan Italiassa pelkkä puhetyyli piti muuttaa toisenlaiseksi. Myös Britanniassa akateemiseen luokkaan astuminen edellyttää uuden puhetavan opettelua.

Toivottavasti kohtaamani opiskelija huomaa pian, että yliopistossakin ollaan ihan tavallisia ihmisiä. Joitain tapoja pitää ehkä opetella. Itselleni pieni haaste oli sushipalleroiden syöminen puikoilla. Asiaa helpotti se, että olin pidellyt käsissä rumpukapuloita. Seuraava haaste on Thairuoan syöminen puikoilla, siihen käytän edelleen haarukkaa.

 

 

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Lokakuu 2018

Kaikkoaako kansa Facebookista?

Facebookin käyttäjämääristä käydään parhaillaan vääntöä. Sosiaalisen median asiantuntija Harto Pönkä julkaisi blogi-kirjoituksen, jossa totesi 300 000 suomalaisen jättäneen Facebookin. Aluksi FB kiisti asian, mutta sittemmin hieman epäsuorasti myönsi. Pönkän laskelmia on myös yritetty kiistää.

Ongelma on, ettei Facebook (kuten mikään mukaan palvelu) tarjoa tarkkoja lukuja. Käyttäjämääriä on arvioitu Facebookin omalla mainostyökalulla tai sitten kyselytutkimusten perusteella. Näiden molempien perusteella näyttää siltä, että käyttäjämäärä on laskussa.

Väheneminen näyttäisi koskevan vain Eurooppaa, muissa maanosissa käyttäjämäärä on pysynyt entisellään tai kasvanut. Globaalisti kasvua on edelleen.

Käyttäjämäärällä on merkitystä paitsi Facebookille itselleen myös lukuisille someen erikoistuneille viestintä- ja markkinointitoimistoille. Facebookin laskeva käyttäjämäärä saattaa vähentää heidänkin bisnestään, tosin mainonta Facebookissa ei ainakaan vielä ole laskenut.

Uusi trendi on myös, että yritykset ovat ostaneet suosittuja FB-ryhmiä, esimerkiksi Kekkilä osti Puutarha ja piha –ryhmän Näissä käyttäjämäärien väheneminen on tietysti yrityksille ongelma. Kohun keskellä on hyvä muistaa, että Facebook on edelleen suosituin some-palvelu Suomessa. Jos laskutahti on todellakin tällainen, niin ei tietysti kovin kauaa.

Käyttäjämäärän lisäksi olisi tärkeää tietää käytön luonteesta: Kuinka paljon, kuinka usein ja mitä tehdään? Seurataan, jaetaan vai tuotetaan? Esimerkiksi nuoret eivät juurikaan jaa mitään Facebookissa, vaikka heillä FB-profiili edelleen on. Muutokset käyttötottumuksissa saattavat olla palvelun kannalta paljon olennaisempi kuin muutokset käyttäjämäärissä.

Miksi ihmiset sitten hylkäävät Facebookin? Ilmeinen syy on viime kevään tietosuojakohu. Myös keväällä voimaan tullut EU:n tietosuoja-asetus lienee vaikuttanut asiaan, ihmisten tietoisuus tietosuojaongelmista on saattanut nousta. Taustalla on varmasti myös kyllästymistä, uutuuden viehätyksen katoamista, ajankäyttö, hakeutuminen pienempien ryhmien palveluihin ja paikoin rehottava kielteinen keskusteluilmapiiri.

Lopettavatko ihmiset kokonaan somen käytön vai siirtyvätkö muihin palveluihin? Varmaan molempia tapahtuu, mutta somen käytön vähenemisesti ei merkkejä juuri ole. Siirtymällä muihin palveluihin tietosuojaongelmien kanssa mennään ojasta allikkoon. On hyvä muistaa, että Facebook omistaa Instagramin ja WhatsAppin.

Näkemykseni mukaan Facebook ei ihan hetkessä romahda johtuen palvelun monipuolisuudesta. Siellä toimii nykyisellään erilaiset harrastus- ja ammattiryhmät. Lisäksi FB on tapahtumien organisointialusta. Esimerkiksi nykyopiskelijat eivät ole aktiivisia Facebookissa, mutta ilman Facebookia tapahtumien ja juhlien organisointi olisi hankalaa. Facebookin asema on siis monessa suhteessa varsin vakiintunut.

Facebookin romahdusta on ennustettu, toivottu ja pelätty lähes sen koko olemassaolon ajan. Toimittajat ovat asiaa minultakin useaan otteeseen kysyneet. Vakiovastaukseni kuuluu suunnilleen näin:

”Facebookin asema on pysynyt hämmentävän vahvana jo 10 vuotta. Olemme eläneet somen huippukautta, käyttö tulee tasaantumaan, mutta ei lopu. Facebookin suurin uhka on palvelu itse. Jos käy ilmi, että se on käyttänyt tietoja luvattomasti, niin käyttäjät voivat hylätä palvelun.”

Ennustukseni näyttää osin toteutuneen, Facebookia ei uhkaa joku toinen palvelu vaan sen oma toiminta. Jo Facebookin alkutaipaleella sen pysyvyyttä epäiltiin, tämä uutinen vuodelta 2009 julistaa, että ”Facebook on ja pysyy”.

Vuonna 2014 kohistiin Ello-palvelusta Facebookin kaatajana, silloin totesin Suomen Kuvalehden haastattelussa, että ”Facebook ja sen haastajat kiinnostavat ihmisiä. Varsinkin, kun Facebook nähdään usein isona pahana, jota on vaikea horjuttaa”.

Tämä asetelma on säilynyt pitkään, mikä nyt näkyy monien kommenteista. Vahingonilo Facebookin ongelmista on nähtävissä. Paradoksaalisesti näitä kommentteja jaetaan Facebookissa.

Jos taustalla on ihmisten herääminen käyttäjätietojen väärinkäyttöön, on se tietysti positiivinen asia. Pelkkä Facebookin hylkääminen ei ongelmaa kuitenkaan ratkaise, meistä on varsin hyvin perillä Google, varsinkin jos sattuu omistamaan Android-puhelimen. Kannattaa katsoa My Activity -raportti.

Iso ongelma Facebookissa on sen suljetusta luonteesta johtuva salamyhkäisyys. Käyttäjämäärän pudotuksen taustalla voi myös osittain olla Facebooin oma toiminta eli keksittyjen tai väärennettyjen käyttäjien poistaminen. Facebook voisi avoimemmin kertoa näistä. Suljettu luonne näkyy myös tutkimuksessa, sillä FB on sulkenut datan keräämisen kokonaan myös tutkimuskäyttöön.

Lopuksi on hyvä huomata, että muutokset sähäkässä some-maailmassa ovat toisinaan myös hitaita. Vuonna 2009 Suomen suosituimmat verkkosivut olivat Google, Facebook ja Youtube. Nyt ne ovat Youtube, Google ja Facebook.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuu 2018