K-sukupolvi tulee

Sukupolvien arvuuttelu ja nimeäminen eri kirjaimilla on suosittua, niin tutkijoiden kuin markkinoijien keskuudessa. Z-sukupolvi, noin 1997-2010 syntyneet, on viimeisin vallalla oleva sukupolvi. Sitä määrittää viestintäteknologian runsas käyttö, mutta myös ympäristötietoisuus, kulutuskriittisyys ja individualismi.

Z-sukupolven seuraajaksi on nimetty alfa- eli A-sukupolvi, joka muodostuu 2010-2020 syntyneistä. Tämän sukupolven luonnehdintoja löytyy jonkun verran, mutta sukupolven nuoren iän vuoksi luonnehdinnat ovat vielä epämääräisiä. Kaikkien viime vuosikymmenien sukupolvien määritelmissä media ja viestintäteknologia on ollut keskeisessä roolissa.

Heitän nyt arvelut tulevista sukupolvista romukoppaan ja nojaudun perinteiseen sukupolvi-määritelmään, jossa korostuu sukupolven yhteinen kokemus. Vahvempaa sukupolvikokemusta tuskin on kuin korona, siispä voidaan tavan mukaisesti käyttää kirjainta eli K-sukupolvi.  

Elämänmeno on muuttunut dramaattisesti: etäkoulu/opiskelu/työ, yksinäisyys, turhautuminen, yhteydenpito vain digitaalisilla välineillä, ei yhteisöllisiä kokemuksia joukkotapahtumissa (esim. konsertit), ei matkustelua ja pelko sairauden etenemisestä ja viime kädessä tulevaisuudesta.

Tämä tietysti vaikuttaa meihin kaikkiin, mutta nuorille tästä syntyy vahvimmin sukupolvikokemus. Tämä kokemus määrittää myös tulevaa suhdetta maailmaan, ihmissuhteisiin, opiskeluun ja työhön.

Korkea elintason länsimaissa kokemus ei välttämättä vaikuta todellisiin olosuhteisiin niin paljon kuin köyhissä maissa. On arveltu, että korona katkaisee monissa maissa lasten koulunkäynnin kokonaan, mikä heikentää tulevaisuudennäkymiä ja voi vaikuttaa monella tavalla globaalisti.

Hypoteesini K-sukupolvesta on epätieteellinen perustuen lähinnä havaintoihin. Onneksi tutkimusta tehdään paljon, jotta voimme ymmärtää tätä sukupolvea sen kokemuksia ja ennen kaikkea sitä, miten K-sukupolvea voit tukea pääsemään elämässä eteenpäin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Helmikuu 2021

Organisaatioviestintä tasa-arvoa edistämään?

Luin alkuvuodesta lähes sata esseetä organisaatioviestinnän kurssilla. Esseiden aihe oli vapaa ja olin listannut esimerkkiaiheiksi hyvinkin erilaisia teemoja. Yksi aihe nousi kuitenkin ylitse muiden lukumääräisesti, nimittäin tasa-arvo.

Opiskelijat käsittelivät sukupuoleen, etnisyyteen, seksuaalisuuteen ja vammaisuuteen liittyviä tasa-arvon kysymyksiä. Esseissä painottui, että epätasa-arvo ei ole yksilöihin liittyvä asia, vaan institutionalisoitunut ja rakenteellinen ilmiö. Esimerkiksi etnisyys tai heteronormatiivisuus nähtiin viestintäkäytäntöihin juurtuneena ilmiönä.

Paljon käytettiin kurssikirjassa ollutta tokenismin käsitettä eli vähemmistöjen näennäistä huomioimista, mitä organisaatioiden viestintäkin voi tehdä. Toisin sanoen organisaatio voi korostaa suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa viestinnässään, mutta samat periaatteet eivät toteudu esimerkiksi rekrytoinnissa.

Monet myös pohtivat, miten viestinnällä ylläpidetään epätasa-arvon rakenteita ja miten toisaalta viestinnällä voitaisiin edistää tasa-arvoa.

Esseitä lukiessa mietin organisaatioviestinnän ammattikentällä vallitsevia teemoja. Suomalaisissa viestinnän koulutuksissa korostuvat googlailun perusteella seuraavat sisällöt: viestinnän trendit, vuorovaikutusosaaminen, muutosviestintä, visuaalisuus, viestinnän mittaaminen, sosiaalinen media eri tavoin, vastuullisuus ja markkinointiviestintä.

Kun vertaa opiskelijoiden esseitä ja viestinnän koulutuksia, on ero huomattava. Mistä tämä kertoo?

Osasyy on kurssin kirja, jossa tasa-arvon teemat ovat esillä. Mutta on siellä paljon muitakin teemoja. Mistä muusta tämä voisi johtua?

Onko kyse opiskeluun kuuluvasta kriittisen ajattelun heräämisestä? Ehkä idealismista? Vai katsooko uusi sukupolvi organisaatioviestintää kokonaan uudella tavalla? Tai onko tasa-arvon kysymykset juuri nyt ajankohtaisia ja hetken päästä opiskelijat tarttuvat muihin aiheisiin?

Vastauksia on mahdotonta antaa. Mielenkiinnolla odotan, kun tämä sukupolvi astuu työelämään. Ainakin se on hivenen tietoisempi tasa-arvosta ja halukkaampi muuttamaan työelämää tasa-arvoisempaan suuntaan. Ja ehkä organisaatioviestinnän alana pitää pohtia, miten se ottaa vastaan nämä nuoret.

Kurssin kirja on: Mumby D. & Kuhn, T.R. (2019) Organizational Communication, Critical Introduction. Second edition. Sage. TAI (Mumby 2013) Organizational Communication, Critical Approach.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Helmikuu 2021

Lähikurssi verkkoon – case organisaatioiden viestintä

Viime keväänä opetus siirrettiin pikavauhtia verkkoon. Nyt syksyllä homman on ollut hieman enemmän aikaa ja monet opettajat ovat pähkäilleet tehtävien, verkkoluentojen ja vuorovaikutuksen kanssa. Kerron tässä pitämäni organisaatioiden viestintä –kurssin toteutuksesta ja onnistumisesta. Toivon mukaan tästä joku saisi eväitä oman verkkokurssinsa toteutukseen.

Organisaatioiden viestintä –kurssi on Politiikan ja viestinnän kandiohjelmassa organisaatioviestinnän ”peruskurssi”. Kurssi on viestinnän opiskelijoille pakollinen ja muutenkin suosittu, kurssille ilmoittautui 114 opiskelijaa.  

Ajatukseni oli, ettei lähikurssia ja lähiopetuksen toimintamalleja tarvitse siirtää sellaisenaan verkkoon. Esimerkiksi 1,5 tunnin verkkoluento on jo melko pitkä. Kyökkipsykologiani sanoo, että zoomin tai vastaavan äärellä kognitiivinen kuormitus on helposti suurempaa, jolloin tarkkaavaisuus laskee nopeammin kuin lähiopetuksessa.

Minulla oli mahdollisuus tallentaa luentoja studio-olosuhteissa. Pyysin huippuasiantuntijoilta noin 45 minuutin luentoja, jotka tallennettiin Unigrafian studiossa. Osa luennoista oli hieman pidempiä, osa lyhyempiä. Omat zoom-luentoni olivat lähellä normaalia 1,5 tunnin pituutta.

Kurssin vuorovaikutuksellista osuutta mietin pitkään. Tapana on ollut laittaa opiskelijat pienryhmiin, zoomin breakoutroomeihin. Olen kuullut breakoutroom-kyllästymisestä ja myös ilmiöstä, kun ryhmiä muodostetaan, ihmisiä häipyy zoom-ympäristöstä. Pidän breakoutroomia kätevänä työkaluna, mutta em. syistä johtuen päätin laittaa tälle kurssille perinteiset tekstipohjaiset verkkokeskustelut.

Keskustelu kesti 2 viikkoa, laitoin valmiita keskustelunaloituksia ja jokaisen piti kirjoittaa vähintään kaksi kommenttia. Keskustelua kertyi luonnollisesti paljon. Määrää tärkeämpi on laatu ja ilahduttavaa oli, että keskustelu oli täyttä asiaa. Opiskelijoille kokemus näytti olevan harvinaisempi, palautteessa todettiin, että ”verkkokeskustelu oli itselleni uusi tapa, mutta hyvä tapa osallistaa opiskelijat!” Itse opettajana olisin voinut olla keskustelussa aktiivisempi, toisaalta ajattelin, että tämä on nimenomaan opiskelijoiden keskinäistä vuorovaikutusta.  

Kurssin suoritus koostui siis seuraavasta asioista:

  • luentojen seuraaminen ja oppimispäiväkirjan tekeminen (1 liuska/luento, yht. 10 liuskaa)
  • osallistuminen verkkokeskusteluun (vähintään 2 kommenttia)
  • oppimistehtävä (kurssikirjan pohjalta noin 4 liuskan essee)

Kurssilla oli kerran viikossa zoom-luento, jotka pidin yhtä lukuun ottamatta itse. Nämä zoom-luennot myös tallennettiin, joten opiskelija saattoi nekin katsoa oman aikataulunsa mukaan. Zoomissa pidettiin seuraavat luennot:

  • Johdatus: mikä on organisaatio ja mitä on organisaatioviestintä?
  • Organisaatiotutkimuksen koulukunnat I
  • Organisaatiotutkimuksen koulukunnat II
  • Vuorineuvoksia ja milleniaalipäättäjiä – millaista viestintää uusi yhteiskunta vaatii? (Ville Blåfield, Miltton)
  • Organisaatioviestinnän haasteet: yhteiskuntavastuu, kriisit, globalisaatio ja dialogi

Lisäksi oli siis viisi tallennettua luentoa:

  • Miksi viestintä organisaatiossa on oikeasti tärkeää? Konstitutiivinen näkökulma (Salla-Maaria Laaksonen, HY)
  • Maine, brändi ja PR (Pekka Aula, Suomalainen tiedeakatemia)
  • Johtaminen ja valta (Outi Ihanainen-Rokio, HY)
  • Postmodernit organisaatiot ja viestintä (Outi Ihanainen-Rokio, HY)
  • Sosiaalisen median vaikuttajat, vaikuttajamarkkinointi ja vaikuttajaviestintä (Hanna Reinikainen, Jyväskylän yliopisto)

Miten kurssi meni?

Kokonaisuutena kurssi onnistui hyvin, opiskelijoiden antaman kouluarvosanan keskiarvo oli 8,8. Kiitosta sai rakenne, jossa puolet luennoista oli vakioaikaan ja puolet tallenteina katsottavaksi oman aikataulun mukaan. Myös kurssin sisällöt ja vierailijoiden luennot saivat paljon kiitosta.

Suoritustapojen monipuolisuus ja mielekkyys saivat kiitosta. Suoritus- ja toteutustapojen suhteen oli luonnollisesti vaihtelua, yhden mielestä verkkokeskustelut olivat hyvää vaihtelua breakoutroomeille ja toinen taas kaipasi breakoutroomeja. Siitä olen opettajana samaa mieltä, että vuorovaikutusta olisi voinut olla enemmän, mutta etäopetus, siis kaikilla muillakin kursseilla, ja suuri opiskelijamäärä tuovat omat rajoitteensa.

Työmäärää pidettiin sopivana suhteessa opintopistemäärään (5 op). Muutamat pitivät oppimispäiväkirjaa pitkänä, mutta ei kuitenkaan liian vaativana. Pieniä asioita olisi myös voinut hoitaa paremmin: kaikki tallennetut luennot eivät ole saatavilla heti kurssin alussa ja niitä ei saatu heti helposti katsottavaan muotoon.

Opiskelijapalautteet eivät tietysti kerro kaikkea. Voihan olla, että viihdyttävä kurssi saa hyvät arviot, mutta oppiminen jää vähäiseksi. Oppimisen arviointi on vielä kesken, sillä jatkoin tehtävien palautusaikaa, kun opiskelijoilta on tullut viestiä ylikuormittumisesta. Katsoisin kuitenkin, etteivät opiskelijat mitenkään liian helpolla tällä kurssilla päässeet ja usein tehty työmäärä korreloi oppimisen kanssa. Opiskelijapalautteiden mukaan verkkokeskustelut ja oppimispäiväkirja edistivät oppimista.

Kurssi siis onnistui hyvin, mikä sitä selittää? Ainakin seuraavat asiat:

  • En yrittänyt siirtää lähikurssia sellaisenaan verkkoon. Vaikka irtiotot lähiopetuksesta eivät olleet suuria, niin riittäviä mielekkään etäopiskelun toteutumiseen.
  • Kurssilla oli sopivasti aikataulua ja vapautta. Liian tiukka tai löysä aikataulu voi aiheuttaa hankaluuksia.
  • Käytössäni oli Helsingin yliopiston digiloikka-rahaa, jolla pystyin teettämään luentojen tallennuksen. Luulin tätä helpoksi keinoksi, mutta olikin hyvin aikaa vievää organisoida, kommentoida editointia, tehdä sopimukset jne. Aikaa siis käytin kurssiin paljon.
  • Kurssin opetusavustaja Lotta Ruotsalainen hoiti homman hyvin ja oma-aloitteisesti. Hän huolehti zoom-luentojen tallennuksen. Ja tästä tietysti kiitos Valtsikalle, joka on palkannut opetusavustajia.
  • Kurssin aihe on tavallaan ”helppo”, siis siinä mielessä, että kurssin teemat yleensä kiinnostavat opiskelijoita.
  • Hyvät vieraat: hyviä puhujia hyvistä aiheista!   

Loppuun valikoin pari parasta palautetta, kukapa sitä hännän nostaisi, jos ei kissa itse!

”Kokonaisuudessaan kurssi oli oikein hyvä ja mallikkaasti organisoitu!”

”Kokonaisuudessaan hyvä ja toimiva kurssi. Paras jolla olen tänä syksynä ollut. Kiitos!”

”Pidin kokonaisuudessaan kurssista erittäin paljon!”

”Järjestelyt olivat todella hyvät korona-aikaan suhteutettuna!”

1 kommentti

Kategoria(t): Joulukuu 2020

Työ ilman keskeytyksiä?

Keskeytykset haittaavat työntekoa ja pilaavat työpäivän. Tätä on toisteltu uutisissa viime vuosina paljon. 

On tietysti monipuolisempia juttuja, joissa tuodaan esille se, että keskeytyksiä on erilaisia. Esimerkiksi keskeytyksen pituus vaikuttaa haitan määrään.

En kiistä, etteikö keskeytykset haittaa työntekoa, varsinkin jos niitä on paljon. Keskeytyksiä ei kuitenkaan voida käsitellä yhtenä könttinä, vaan on erilaisia keskeytyksiä, joistain on haittaa, toisista ei.

Niinpä ryhdyin ”nelikenttäkonsultiksi” ja jaottelin keskeytyksiä eri tyyppeihin. Tällä nelikentällä ei ole mitään tutkimuksellista pohjaa. 

Nelikentän ulottuvuudet menevät sen mukaan, onko keskeytys tuottava vai haittaava ja liittyykö se työhön vai yksityisiin asioihin, johon siis sisällytän kaikki privaatit viestit, puhelut, somet yms.

Ja näin saadaan neljä tai oikeastaan viisi keskeytyksen tyyppiä:

Tsemppi: työhön liittyvä positiivinen keskeytys, positiivinen palaute (”teit tosi hyvin sen jutun”), hyvä uutinen työyhteisön kannalta (”saatiin uusi tilaus”), tarpeellisen tiedon saaminen (”tässä nämä tiedot, niin pääset eteenpäin”) tai vaikkapa avun pyytäminen (”kun olet tässä niin hyvä, osaisitko auttaa”).

Ahdistus: työhän liittyvä negatiivinen keskeytys, hoputus (”onko homma valmis”), jatkuva avun pyytäminen, turha valitus (”johto on taas aivan kujalla”)

Hyvä mieli: privaatit positiiviset keskeytykset, nämä luovat mukavaa fiilistä tehdä työtä, kiva viesti läheisiltä tai hauska juttu somessa (näitä ei tietysti pidä olla liikaa!)

Ajatusten harhailu: haittaava privaatti keskeytys, yksityiselämän ongelmaan liittyvä viesti, mieltä kiihdyttävä uutinen ja somesisältö

Ja viimeisenä se normaali keskeytys: yleensä se liittyy työhön, eikä aiheuta sen suurempaa haittaa kuin tsemppiäkään, pakollisia keskeytyksiä, jotta työt koko työyhteisössä etenevät.

Juorut ja huhut on hankala sijoittaa yhteen tyyppiin, ne oikeastaan voivat olla mitä tyyppiä tahansa. 

Kun keskeytyksiä on paljon, on niistä tietysti haittaa, riippuen paljon tietysti työtehtävästä. Mutta jos keskeytyksiä ei olisi lainkaan, työt tuskin etenisivät ja homma voisi olla melko yksitoikkoista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Marraskuu 2020

Myöntääkö media ajojahtien virheitä?

”Journalistit kovin harvoin myöntävät virheitään. Se on yksi syy, miksi monet inhoavat journalisteja. Se myös syö median uskottavuutta.” 

Näin sanoo Aftonbladetin kulttuuriosaston päällikön Åsa Linderborg, joka kirjoitti vuonna 2017 jutun teatterijohtaja Benny Fredrikssonin epäasiallisista johtamistavoista. Sittemmin Fredriksson teki itsemurhan ja Linderborgin juttua on pidetty yhtenä osatekijänä tapahtuneeseen.

Linderborgh ei kadu asian esille ottamista, vaan sitä miten asiaa käsiteltiin. Päällimmäisenä oli yksittäisten henkilöiden ajojahti. Ja lopulta journalistit eivät hänen mukaansa myönnä tehneensä virheitä ajojahdissa.

Tapaus rinnastui Suomessa tapahtuneeseen Brother Christmas –tapaukseen, jossa Helsingin Sanomat melko kevyin perustein esitti isossa jutussa epäilyjä Brother Christmasin rahankeruun epäselvyyksistä, jopa rikoksista.

Myöhemmin kävi ilmi, ettei suurempia epäselvyyksiä ollut. Tomi Lindblom on koonnut tapauksen yksityiskohtaisesti kansien väliin.

Brother Christmas -tapausta edelsi lelusalakuljettajan tapaus, jonka epäselvyydet Helsingin Sanomien toimittajat olivat ansiokkaasti paljastaneet. Oli siis otollinen lähtökohta hyväntekijöiden epäselvyyksien paljastamiseen.

Virhe tehtiin kuitenkin siinä, että köykäisin perustein lähdettiin syyttämään epäselvyyksistä. Tutkijana on helppo sanoa, että oikea tapa olisi lähteä kysymään, onko epäselvyyksiä? Tämä ei tietysti ole kovin vetävää journalismia. Yhteiskunnallisesti ja journalistisesti oli täysin perusteltua lähteä selvittämään asiaa, mutta syytöksiä esitettiin liian helposti.

Tällaisissa tapauksissa uutismedian ja journalismin kannalta olisi tarpeen myöntää virhe, syytöksille ei ollut pohjaa. Usein kuitenkin media puolustaa toimintaansa, vaikka puolustettavaa ei enää olisi. Joskus ajojahdista tulee kollektiivinen, mikä lienee seurausta uutiskilpailusta.

Kuten Linderborgh totesi, virheiden myöntäminen voisi parantaa median uskottavuutta. Uutismedian uskottavuus ja luottamus sitä kohtaan on monissa maissa heikentynyt. Suomessa luottamus poikkeuksellisen korkealla, mutta kritiikki uutismediaan kohtaan on voimistunut.

Mediakohujen ja virheiden hinta voi yksilötasolla olla kova. Hyväntekijän epäselvyydet on mitä herkullisin aihe. Pienikin epäilys herättää valtavan media- ja somemylläkän. Siinä todelliset epäilyt, rikkeiden mittakaava ja yksilön oikeudet unohtuvat.

Some-tuomioistuimille on vähän tehtävissä, mutta ammattimaisen journalismin tulisi huolehtia, että ensin tutkitaan ja sitten vasta hutkitaan. Skuuppikilpailussa ylilyöntejä tulee, mutta ylilyönnit ja virheet ajojahdeissa pitäisi osata myöntää ja korjata. Tämä on erinomaisen hyvä tapa säilyttää ammattimaisen journalismin uskottavuus ja luottamus sitä kohtaan.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Syyskuu 2020

Positiivisuus torppaa kriittisyyden

Niin mainio periaate kuin positiivisuus onkin arkielämässä, voi sen ylikorostamisella olla myös ikäviä seurauksia. Sanotaan selvyyden vuoksi heti alkuun, että uskon myönteisen ajattelun voimaan. Mutta mutta…

Vuorovaikutuksen tasolla positiivisuuden korostus voi pahimmillaan tarkoittaa kivaa juttelua, jossa tsempataan toisia tyhjiä sanoa hokemalla. Tuttua on myös muka-hauskojen vitsien keksiminen. Vitsit ja hauskat oivallukset ovat vuorovaikutuksen suola, mutta matka positiivisuuden väkisin vääntämiseen voi olla lyhyt. Sutkautuksilla voidaan pahimmillaan loukata toisia.

On vaikea olla väkisin positiivinen. Tämä voi johtaa teeskentelyyn, kuten sosiaapsykologi Jaana Venkula huomauttaa: ”Ihmiset teeskentelevät olevansa positiivisia ja siitä seuraa vain huonoa.”

Positiivisuus työyhteisöissä auttaa jaksamaan. Mutta positiivisen meiningin ja hyvän työyhteisön hokeminen voi johtaa siihen, ettei ikäviä asioita haluta tai uskalleta ottaa esille. Ettei vaan keikuteta positiivisuuden henkeä. Positiivisuus voi pahimmillaan kääntyä kulissiksi ja näytelmäksi, jota kukin työyhteisössä parhaansa mukaan esittää.

Positiivisuutta on korostettu myös yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Päätöksiä koitetaan juntata positiivisen pöhinän hengessä. Yhteiskunnassa asiat ovat kuitenkin monisyisiä. Erilaisia intressejä on paljon, joskus löydetään yhteinen sävel, joskus taas intressit törmäävät pahastikin. Harvoin saadaan tehtyä kaikkia miellyttäviä päätöksiä.  

Positiivisuuden vihollisena nähty kriittisyys sekoitetaan usein kielteisyyteen ja valittamiseen. Sitä kriittisyys ei tarkoita, vaan analyyttista ja uteliasta asennetta. Esimerkiksi yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksissä kriittiset kysymykset liittyvät asioiden taustoihin ja seurauksiin: Miksi jotain ratkaisuja ajetaan? Olisiko vaihtoehtoja? Kuka hyötyy eniten? Kuka kärsii? Mitä seurauksia päätöksillä on eri ryhmille?

Positiivisuus on myös ideologista ja poliittista. Yhteiskunnallisella tasolla positiivisella tekemisen meiningillä ajetaan tavallisesti liike-elämän etuja. Lisäksi positiivisuuteen on liitetty yksilökeskeisyyden korostus. Elämän ratkaisut ja vaikkapa onnellisuus kääntyvät helposti yksilön omiksi valinnoiksi: jos ei ole muistanut vaalia positiivisuutta, niin oma vika.

Positiivisuuteen nimissä kriitikot usein nimetään kehityksen jarruiksi, negatiivisiksi valittajiksi ja peruutuspeiliin katsojiksi. Tämä on näppärä retorinen keino, jolla kriittiset kysymykset saadaan näyttämään ikäviltä ja haitallisilta. On mukavampi keskittyä positiivisuuteen, jolla myös usein ajetaan omaa tai oman intressiryhmän asiaa.  

Positiivisuuden yksipuolinen painottaminen on yhtä yksipuolista kuin negatiivisuuden. Kaikki asiat eivät ole positiivisia, eikä kaikissa asioissa välttämättä ole positiivisia puolia. Silloin ei pidä yrittää hokea positiivisuuden mantraa. Onneksi useimmissa asioissa ja tilanteissa kuitenkin on myös positiivista! Ja mikä kantaakaan meitä ihmisiä paremmin eteenpäin kuin myönteiset sanat, eleet tai teot. Olemme kuitenkin hyviä tunnistamaan, milloin positiivisuus on aitoa ja milloin turhaa lässytystä.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Syyskuu 2020

Suunniteltu kohu

Miten saada mediahuomiota, kun mediahälyä on paljon? Perinteiset tiedotteet ja pressitilaisuudet eivät riitä, niinpä kannattaa järjestää kohu.

Tämä tuli mieleen Perussuomalaisten ajatuspajan julkaisemasta kirjasta. Kohua tarvittiin: koronan vuoksi hallitus on vienyt mediahuomion, oppositio jäänyt pieneen rooliin, gallup-kannatus laskenut ja vaalit tulossa.

Monet aiheet on jo käytetty, ulkomaalaiset, ilmastonmuutos ja lepakot eivät enää toimi. Tarvittiin uusia aiheita. Ajatuspajan kirja sisälsi kaikenlaista, mutta päällimmäiseksi nousi naisvihamielisyys.

Kirjasta on kirjoitettu monia hyviä ja kriittisiä kolumneja. Samalla nämä ovat juuri sitä, mitä kohulla haetaan. Voisi kärjistäen sanoa, että kolumnistit ja arvostelijat toteuttavat sitä käsikirjoitusta, jota on haettu: Muut tuomitsevat Perussuomalaiset, heidän sananvapauttaan rajoitetaan ja ajatuspajan rahoitusta kyseenalaistetaan. Eli kaikki ovat heitä vastaan ja he uhriutuvat.

Onkin todennäköistä, että Perussuomalaisten johdossa oltiin hyvin tietoisia kirjan sisällöstä ja nyt kirjan kommentointi on osa etukäteen suunniteltua kohua.

Kohussa on aina riskinsä. Kohu voi lähteä ennalta arvaamattomaan suuntaan ja varsinkin paheksuttavan aiheen kohdalla. Puoleen johto turvasi asemansa pitämällä ajatuspajan erossa puolueesta. Tiedotustilaisuus (tuumaustunti) oli kuitenkin puolueen tilaisuus, jossa kirjan kirjoittajakin puhui ”me puolueena”.

Perussuomalaisten naisvihamielisyys varmasti heijastelee puolueessa olevaa ajattelua, mutta olennaisinta puolueen kannalta on herättää kohu, jolla herätetään kovaa arvostelua puoluetta kohtaan ja siten vahvistetaan omien kannattajien sitoutumista. Klassinen me ja muut -asetelma vahvistuu.

Joku voisi sanoa tätä taitavaksi mediapeliksi. Hyvyys on kuitenkin pitkälti sitä, että Perussuomalaiset pelaavat omilla säännöillään ja moraalinkin kanssa vähän niin ja näin.

Hyvyyden sijaan kyse on siitä, että julkisuuteen tuodaan avoimen rasistisia tai naisvihamielisiä kommentteja. Eihän mikään vastuullinen ja eettisiä periaatteita noudattava puolue voi aiheuttaa kohua tällaisilla teemoilla. Naisviha taatusti herättää paljon enemmän keskustelua kuin vaikkapa valtionvelka.

Suunniteltuja kohuja on muillakin aloilla. Kiinteistövälitysfirma Igglo tuli aikanaan suurella kohulla kuvaamalla ihmisten koteja heidän tietämättään. Operaatioon kuului myös suunnittelukansion ”unohtaminen” vessaan kiinteistöalan tapahtumassa.

Myös Ylen elokuva Mannerheimista sisälsi paljon suunnitellun kohun aineksia. Monien tosi-tv-ohjelmien kohut ovat pitkälti käsikirjoitettuja.

Suunnitellut kohut ovat haaste kriittiselle medialukutaidolle. Menemällä mukaan kohun kommentointiin voikin huomaamattaan edistää kohun toteuttajan tavoitteita. Olisi tärkeää nähdä metataso: kohun sisältö ei välttämättä olekaan olennaisin asia, vaan se, millainen asetelma sillä saadaan aikaan.

Toisaalta on myös tärkeää osallistua keskusteluun. Nyt esillä olevaa naisvihaa ei voi sivuuttaa metatason pohdinnoilla.

Suunnitellut kohut on haaste myös journalisteille. Pitäisi uutisoida itse sisältö, mutta silloin toteuttaakin kohun aiheuttajan tavoitteita. Ja jos ei uutisoi, niin syytetään sensuurista ja sisältö kuitenkin leviää somessa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kesäkuu 2020

Tilastojen lukutaitoa etsimässä

Tänä keväänä koronatilastojen seuraaminen on usein herättänyt kysymyksen, voiko niihin luottaa? Vanha vitsi vale, emävale ja tilasto on aiheellinen, mutta aika usein tilastot ovat myös oikeaan osuneita. Tilastoja lukiessa onkin hyvä olla kriittinen, mutta kriittisyys vaatii tilastojen lukutaitoa.

Emävale-vitsi liittyy osin siihen, että tilastoja voidaan esittää harhaanjohtavasti, tässä Ylen jutussa on hyvin kuvattu esimerkkitapauksia.

Tilastojen alkuperä on tärkeää tuntea. Koronan maailmanlaajuisten lukujen vertailussa se pakosti jää hämäräksi. Tilastojen keruu on jossain kehittyneempää ja jossain vajavaista. Maailmanlaajuisia tilastoja on seurattu esimerkiksi Worldometer-palvelusta

Hesarin juttu hyvin avasi palvelun taustoja ja luotettavuutta. Palvelussa olevat tiedot lienevät oikeansuuntaisia, mutta paljon on myös ongelmia.

On hyvä muistaa, ettei Suomessakaan koronatilastot ole aina pysyneet ajan tasalla, vaikka Suomi on tilastojen keruunkin suhteen hyvin järjestäytynyt yhteiskunta ja meillä on korona-tapauksia ollut kohtalaisen vähän.

Kriittisyys tilastojen alkuperää kohtaan on tärkeää aina. Hyvin tehdyissä kyselytutkimuksissa alkuperä tunnetaan ja varsinkin tunnetaan datan keruuseen liittyvät rajoitukset. Ns. itsevalikoituvien nettikyselyiden suhteen on oltava tarkkana. Vastaajia voi olla paljon, mutta otoksen edustavuudesta ei ole mitään takeita.

Tilastojen luotettavuuden kannalta on kiinnostava psykologissa, sosiaalipsykologiassa ja biolääketieteessä laajaa keskustelua herättänyt toistettavuuskriisi. Uusimmassa Psykologia-lehdessä on asiasta hyvä katsaus (valitettavasti vain tilaajille).

Kyse on siitä, että klassisten psykologian kokeiden tuloksia ei ole onnistuttu toistamaan. Syitä tähän on monia: liian pieniä ja epäedustavia otoksia, vain onnistunut osa tuloksista raportoitu, aineistoa on käsitelty eri tavoin, jotta tulokset ovat parempia. Taustalla on myös tutkimusmaailman kova kilpailu ja julkaisupaine.

Kyse ei ole pelkästään tilastotieteellisistä ongelmista, mutta usein taustalla on tutkimusasetelmaan ja tilastolliseen testaukseen liittyviä ongelmia ja joskus suoranaisia virheitä – harvemmin onneksi huijauksia. Hätkähdyttävin lienee hollantilaisen Diederik Stapelin vilppi, kun hän oli sepittänyt aineistoja, joista saatuja tuloksia oli raportoitu arvovaltaisissa julkaisuissa.

Toistettavuuskriisi ei suinkaan tarkoita, että kaikki tutkimustulokset tulisi hylätä. Aika usein tulokset ovat oikeita tai ainakin oikean suuntaisia. Tilastollisen lukutaidon kannalta opetus on, ettei yksittäisen tutkimuksen tuloksiin ylipäätään pitäisi liikaa nojata, vaan laajempaan tutkimusten joukkoon.

Tilastojen lukutaito vaatii kriittisyyden lisäksi tilastotieteen tuntemusta. Esimerkiksi uutisissa mainittu virhemarginaali ymmärretään usein väärin. Virhemarginaali ±3 prosenttia ei tarkoita, että todellinen tulos on mitä tahansa tuon kuuden prosentin sisällä. Se tarkoittaa sitä, että todellinen tulos on sovitun 95 % todennäköisyydellä tämän kuuden prosentin sisällä ja kaikkein todennäköisemmin se on keskellä ja epätodennäköisimmin laidoilla.

Sama esimerkin kera. Jos jonkun puolueen kannatus on 20 % ja virhemarginaali ±3, niin kannatus on kaikkein todennäköisimmin tuon 20 % ja todennäköisyys sille, että se olisi 17 % tai 23 % on melko pieni ja vain 5 % todennäköisyys sille, että todellinen kannatus on 17-23 % ulkopuolella.

Tilastojen lukeminen vaatii siis lukutaitoa. Tilastojen taustalla ei yleensä ole mitään hämärää, eikä niillä yritetä huijata, mutta erilaisia rajoituksia niihin liittyy. Näiden rajoitusten ymmärtäminen vaatii syvällisempää paneutumista ja tilastotieteen ymmärtämistä.

Loppuun vielä täsmennys kirjoittajasta: en edes yritä olla tilastotieteilijä, vaan haluan herätellä tilastojen lukutaitoa, jota tarvitaan esimerkiksi uutisten seuraamiseen ja varsinkin tekemiseen!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Toukokuu 2020

Keitä ne on ne tutkijat?

Tällä viikolla on suomalaisessa mediassa uutisoitu, kun kansainvälinen tutkijaverkosto luokitteli maat voittajiin ja häviäjiin koronaan suhteen.

Luokittelu herätti kummastusta, Suomi oli hoitanut sen mukaan huonosti koronaa. Luokittelu ei perustunut mihinkään pätevään tutkimukseen, mutta mediassa se meni melko kritiikittä läpi. Onneksi Hesarin mielipideosastolla oli tutkijaverkoston luokittelusta kriittinen kirjoitus.

Tästä herää kysymys kuka on tutkija? Kyseessä olevaa tutkijaverkostoa johtaa fysiikan tohtori, joka tituleeraa itseään professoriksi ja työskentelee itsenäisessä akateemisessa tutkimus- ja koulutusinstituutissa, mikä se sitten onkaan. Ehkä konsulttitoimisto?

Mutta missä sitten menee tutkijan raja? Pitääkö työskennellä yliopistossa tai tutkimuslaitoksessa vai riittääkö tutkijan koulutus eli käytännössä tohtorin tutkinto?

Joillain aloilla saattaa maallikollakin olla alan hyvä tuntemus, joten voisiko hän pitää itseään tutkijana? Ainakaan hänen näkemyksiään ei pidä sivuuttaa sen vuoksi, ettei hänellä ole tutkijan virallista asemaa tai titteliä.

Ero tutkijaan syntyy ainakin kahdessa asiassa. Maallikko ei tunne alaa yhtä syvällisesti, kyse on usein sirpaleisemmasta tiedosta. Toiseksi ero syntyy tutkimusmenetelmien ja metodologian tuntemuksesta. Alaan syvästi perehtynyt tutkija pystyy analysoimaan aineistoihin ja menetelmiin liittyvät rajoitukset ja haasteet, joita on kaikissa tutkimuksissa.

Oma haasteensa on se, mitä alaa tutkija edustaa ja mitä aiheita hän voi tutkijana kommentoida? Tutkijan on tunnustettava asiantuntemuksensa rajat – monet tutkijat tekevät tämän tosin vähän turhankin tunnollisesti. Esimerkiksi itse en tutkijana koronaan voi sanoa mitään, sen sijaan siihen liittyvään viestintään kyllä. Ja tietysti kansalaisena minulla on täysi sananvapaus.

Omassa asiantuntemuksessa pysymiseen törmään usein, kun toimittaja kysyy kommenttia johonkin someen liittyvään asiaan. En todellakaan ole kaikkea tutkinut, enkä tunne kaikkea tutkimusta. Mutta sanon toimittajalle, että voin esittää tutkimukseen perustuvia näkökulmia. Ehkä taustalla on tiedostamaton halu olla esillä. Ylevämpi ajatukseni kuitenkin on, että kun joku julkisen tilan kuitenkin ottaa, niin tutkijan se on hyvä ottaa.

Monet esiintyvät julkisuudessa mielellään tutkijana. Varsinkin ulkomaisten titteleiden tai instituuttien tasosta on välillä vaikea ottaa selvää. Toimittajien ja median kuluttajien pitää olla tarkkana: Minkä alan tutkija hän on? Mihin sanottava perustuu? Onko professorin titteli aito? Mikä verkosto tai instituutti oikeastaan on?

Rajaa tutkijan ja ei-tutkija välille voi olla mahdotonta vetää, mutta aika usein kummankin kyllä erottaa aika hyvin. Median kuluttajan on hyvä tiedostaa, että tiedemaailma perustuu debattiin ja tutkimustulokset voivat kumota, vahvistaa tai täydentää edellisiä tuloksia. Tämän vuoksi tutkijoilla on aina uusia ja kummallisia tuloksia ja silti kaikki ovat ihan oikeita tutkijoita.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Toukokuu 2020

Journalismi omaa oksaansa sahaamassa

”Missä on kansankynttilöiden solidaarisuus ja moraali?”

Näin kirjoitti Hämeen Sanomien toimituspäällikkö kolumnissaan kritisoidessaan opettajia. Kolumni on saanut lukijoissa ja varsinkin opettajissa tyrmistyneen vastaanoton, paikallisen Oaj:n puheenjohtaja kirjoitti vastakommentin juuri kielenkäytöstä.

Hämeen Sanomien Facebook arvattavasti täyttyi kommenteista. Huomionarvoista on, että kommenteissa kritisoidaan journalismin tasoa.

Kolumnissa on periaatteessa aito huoli oppilaiden hyvinvoinnista, mutta kirjoittaja on huonosti perehtynyt asiaan ja esittää asiat yksinkertaistavan kärjekkäästi. Se tietysti kuuluu tyylilajiin, mutta luo samalla mielikuvaa huonosta journalismista. Kirjoittaja on kuitenkin toimittaja, olipa tyylilaji mikä hyvänsä.

Tämä esimerkki ilmentää laajempaa ongelmaa. Viime vuosina on kaivattu laadukasta ja vastuullista journalismia, on kehitetty jopa vastuullisen journalismin merkki.

Samaan aikaa erilaisia journalistien rimanalituksia näkee tasaisesti. Ne eivät riko hyvää journalistista tapaa, mutta eivät mitenkään luo kuvaa ammattitaitoisesta journalismista. Tässäkin tapauksessa lukijat ilmaisivat pettymystä tyyliin ja perehtymiseen eli laatujournalismin keskeisiin piirteisiin.

Monet uutismediat ovat aivan aiheesta tuskailleet some-keskusteluiden tasoa. Tällaiset kolumnit eivät sitä taatusti nosta. Tässä tapauksessa on sanottava, että some-keskustelu oli asiallisempaa kuin itse kolumni.

Käykö tässä niin, että huomion ja klikkausten toivossa myös journalistit sortuvat huonoon tyyliin ja juttujen tasoon? Tietysti suurin osa on hyvin tehtyjä juttuja, mutta muutama huonokin voi pilata ammattikunnan mainetta paljon.

Asiallinen juttu on tietysti tylsä, mutta ehkä kuitenkin pidemmän päälle kannattava. Kritiikkiä voi ja pitääkin esittää, mutta sen pitää olla perusteltua, hyvin esitettyä ja tosiasioihin perustuvaa.

Ja ihan vertailun vuoksi, kirjoittaisikohan kolumnisti lääkäreitä kritisoidessaan: ”Missä on puoskareiden solidaarisuus ja moraali?”

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Huhtikuu 2020, Uncategorized