Talonvaltaus mediatapahtumana

Aamu lähti reippaasti liikkeelle, kun opiskelijat ilmoittivat vallanneensa Helsingin yliopiston päärakennuksen. Pian some täyttyi valtauksesta kertovista sisällöistä ja nopeasti myös uutismedia alkoi raportoimaan.

Kannustuksen seassa myös kyseltiin, onko valtauksen kohde oikea, kun mielenilmaus on hallituksen politiikkaan vastaan. Lisäksi irvailtiin pienelle aktiivien määrälle.

Oliko valtaus siis oikeaan osunut ja onnistunut?

Opiskelijoiden mielenilmauksessa on hyvin oivallettu nykyisen mediasysteemin ja hybridin mediatapahtuman luonne.

Olennaista on saada huomiota ja sisällöt kiertoon hybridissä mediaympäristössä. Pitää siis tehdä jotain, jolla saadaan suuri huomio. Viestintään pitää tehdä monella tavalla, myös perinteiset tavat kannattaa muistaa. Opiskelijat tekivät vanhan kunnon tiedotteen.

Valtaus herätti somen lisäksi valtakunnalliset mediat, joissa kaikissa oli juttuja, joissain useampia. Jotkin välittivät suoraa lähetystä valtauksesta, varsinkin kun yliopiston rehtori kävi puhumassa valtaajille. Vierailusta levisi laajalti yliopiston välittämä kuva. Iltapäivällä opiskelijat olivat 6. suosituin teema Twitterissä (nykyinen nimi X on hankala käyttää).

Tällaisessa tapauksessa osallistujien määrä ei ole tärkein kriteeri, vaan huomion saaminen – tietysti suurella ihmismäärällä voi edelleen olla vaikutusta mielenilmauksissa.

Oliko sitten oikein vallata yliopiston päärakennusta? Mitä muuta opiskelijat olisivat voineet vallata? Valtioneuvosto olisi ollut sopivin kohde, mutta sinne ei niin vaan mennä.  

Tempaus sai siis hyvin huomiota ja sympatiaa. Tietysti joukossa on väsähtäneitä menkää töihin -kommentteja. Toinen kysymys sitten on, vaikuttaako valtaus poliittisiin päätöksiin. Vaikea keksiä parempaa keinoa saada opiskelijoiden asiaa päivän uutisagendalle, se ehkä ärsyttääkin joitakin.

Valtaus herättää kannustusta tietysti siksi, että opiskelijoiden tilanne on hankala. Korona otti heillä erityisen paljon voimille ja nyt kun elämä on palannut normaalimpaan, niin mattoa vedetään jalkojen alta kiristämällä toimeentuloa.

Sanat ovat tekoja

Viime aikoina olemme saaneet kuulla, että rasistinen puhe on vain ollut harkitsemattomia sanavalintoja tai huumoria. Sanat nähdään todellisuudesta irrallisena asiana. Usein sanotaan, että teot ratkaisevat, eivät sanat.

Näin asia ei ole. Sanat ovat olennainen osa sosiaalista ja yhteiskunnallista toimintaa. Sanoilla luodaan todellisuutta. J. L. Austinin klassikkoteoksen nimi on kuvaava: How to do things with words.

Toisiin ihmisiin vaikutetaan sanoilla. Voimme sanoa toiselle ihmiselle ”sulkisitko ikkunan” ja hän sulkee. Sanoilla saadaan aikaiseksi paljon muutakin: ihmiset ostamaan tuotteita ja palveluita, äänestämään, vihaamaan, rakastumaan ja jopa sotimaan. Aikamoinen voima sanoilla. 

Ihmisryhmiä nimeämällä ja luokittelemalla luodaan stereotyyppistä kuvaa kyseisestä ryhmästä. Sanat vaikuttavat siihen, miten suhtaudumme eri ihmisryhmiin ja miten heitä kohtelemme.

Ihmisen psykologiakaan ei siis ole irrallinen sanoista. Monet mielenliikkeemme tarvitsevat sanoja, jotta pystymme ne nimeämään ja edes jotenkuten ymmärtämään. Sanoilla myös luomme kuvaa siitä, millaisia itse olemme ja millaisia toiset ovat. Toisin sanoen sanat ovat tärkeä identiteetin rakennusaine.

Hallituksen rasismitiedonanto on myös sanallinen teko. Se ei kuitenkaan ole vakuuttanut, vaikka sisältö sinänsä on kannatettava. Sanoja onkin tarkasteltava ympäristössään, sillä sanat eivät synny tyhjiössä. Syy hallituksen tiedonannolle oli ulkoinen kritiikki ja sen tavoite on pitää hallitus kasassa, ei niinkään puuttua rasismiin, minkä vuoksi hyvät sanat eivät vakuuta.

Kun seuraavan kerran joku poliitikko sanoo, että nehän olivat vain sanoja, hänet voisi passittaa yhteiskunta- tai käyttäytymistieteen peruskurssille. Kaikki edellä kirjoittamani on nimitäin aivan peruskauraa, jonka kyllä moni poliitikkokin ymmärtää. Kyse onkin yrityksestä irrottaa sanat omasta toiminnastaan ja väistää vastuuta. Ihan näin helpolla meitä ei sumuteta!