Työssä jaksaminen yksilön vastuulla?

Maailma on pullollaan erilaisia työssä jaksamisen ja työhyvinvoinnin vinkkilistoja: suunnittele työt ja keskity yhteen asiaan kerrallaan, ole armollinen itsellesi, rajaa työmäärääsi, nuku, syö ja liiku hyvin, huolehdi sosiaalisista suhteista jne.

Kaikki ovat tietysti hyviä neuvoja, eikä niiden merkitystä käy kiistäminen. Niissä on kuitenkin (ainakin) kaksi ongelmaa. Ensinnäkin listat ovat usein itsestäänselviä, jopa naiiveja. Luulisi, että kaikki ihmiset tietävät jo listoissa luetellut asiat, mutta niiden toteuttaminen onkin hankalampaa. Sitä vinkkilistat eivät kerro, miten uneton voi nukkua paremmin tai miten rajataan työmäärää sanomalla hiostavalle pomolle ei.

Neuvot voivat olla jopa haitaksi syyllistämällä. Entäpä jos uupunut ei jaksa toteuttaa näitä neuvoja? Vähän vastaavaa, kun masentuneelle sanottaisiin, että koitappas nyt ryhdistäytyä ja lähteä ulos reippailemaan, kyllä se mieli siitä piristyy!

Toinen ongelma on, että työssä jaksaminen näyttäytyy vinkkilistoilla pelkästään yksilön omana asiana. Jos et jaksa ja toteuta hyviä neuvoja, niin omapa on ongelmasi. Entäpä jos työmäärä, työn rakenne tai työyhteisö onkin ongelma?

Syy huonoon työhyvinvointiin ja jaksamisen ongelmiin voi löytyä yksilön ulkopuolelta. Tietysti yksilöissä ja varsinkin elämäntilanteissa on eroja. Toinen jaksaa paremmin kuin toinen.

Enkä tarkoita, etteikö meillä yksilöinä olisi vastuuta jaksamisestamme. Se on tietysti suuri. Mutta vastuu ei voi pelkästään olla yksilöillä, vaan myös ympäristöllä eli työpaikalla, ehkä koko organisaatiolla tai jopa toimialalla.  

Kun jaksamisen vinkkejä hieman pureksii tarkemmin, näyttäytyvät nekin aika haasteellisina. Mitä itse asiassa tarkoittaa armollisuus ja rajaaminen? Miten kaupan kassa, lääkäri, opettaja tai ihan kuka tahansa rajaa työtään? Kaupan kassa latoo tavarat hitaammin, lääkäri hoitaa osan potilaista vähän huonommin tai opettaja ei korvaansa lotkauta oppilaiden ongelmille?

Tietysti on hyvä, ettei työssä ole liian kunnianhimoinen, mutta ei armollisuus voi tarkoittaa työn tekemistä huonosti. Tällöin myös katoaa työn tekemisen mieli ja imu. Olen vaan töissä täällä –menttaliteetti ei edistä työssä jaksamista, vaikka se vähentääkin työmäärää. Koko työn tekemisen mieli voi kadota.

Väitteitä ja vastauksia tieteestä

Tiedettä, ja varsinkin yhteiskuntatiedettä, on viime aikoina kovasti kritisoitu. Yritän vastata selkeästi esitettyihin väittämiin kuvitellen, että joku esittäisi ne minulle.

Tieteestä pitää olla hyötyä!

Kyllä pitää olla hyötyä, mutta hyöty on hyvin laaja asia. Vain osa tutkimuksesta tuottaa kaupallisia ja yhteiskunnallisia innovaatioita. Moni tieto olisi jäänyt löytymättä ja keksintö keksimättä, jos tutkimusta olisi ohjannut kaupallinen hyödyn tavoittelu.

Yhteiskuntatieteet ja ”ihmistieteet” tuottavat paljon tietoa yhteiskunnan kehittämiseen ja päätöksentekoon sekä auttavat meitä ymmärtämään itseämme, yhteiskuntaamme ja historiaamme. Aina ei tajuta, kuinka vähän tietäisimme yhteiskunnastamme ilman tutkimusta.

Tutkimus kanavoituu myös aina opetukseen, minkä kautta yhteiskuntamme jäsenet oppivat maailmasta uusia asioita. Eikä tutkimus hyödytä vain korkeampaa opetusta, vaan ihan kaikkea, ekasta luokasta lähtien.

Yhteiskuntatiede on ideologista!

Kaikki tiede voi olla ideologista, tästä hyvä esimerkki oli Neuvostoliitto. Mutta sielläkin tehtiin pätevää tutkimusta, ideologisesta painostuksesta huolimatta. Vapaissa yhteiskunnissa ideologisuus voi kytkeytyä tieteeseen eri tavoin, eikä mikään tiede ole tälle immuuni. Luonnontieteitä pidetään usein puhtaana ideologiasta, mutta tutkimuksen rahoitus, tavoitteet ja raportointi voivat myös luonnontieteissä olla ideologista.

Nykyään kilpailu kaikilla tieteenaloilla on kuitenkin niin kovaa ja julkaistavat tutkimukset käyvät läpi tiukan kansainvälisen vertaisarvioinnin, jolloin ideologisia tutkimuksia ei saa julkaistua. Lisäksi kaikissa tieteissä, myös yhteiskuntatieteessä, tulee noudattaa tutkimusmenetelmiä, muuten ei tutkimustuloksia saa julkaistua.

Vaarana nykytieteessä on tehokkuuden ja kilpailun ideologia, joka on ajanut joitain tutkijoita tieteelliseen vilppiin saadakseen tuotettua mahdollisimman paljon julkaisuja.

Kaikilla tutkijoilla on tietysti mielipiteitä ja heillä samanlainen oikeus esittää niitä kuin kaikilla muilla. Mutta tämä ei tee heidän tutkimuksestaan ideologista. Kokemukseni on, että monet tutkijat ovat hyvin varovaisia ottamaan kantaa julkisesti juurikin puolueettomuuden takaamiseksi.

Tiedettä ei saa kritisoida!

Kyllä saa ja sitä pitääkin kritisoida. Tutkijat ovat tottuneet kovaan kritiikkiin – toisinaan tiedemaailman sisältä tulevaan kohtuuttomankin kovaan kritiikkiin. Viime aikoina esitetty kritiikki on monella tavalla ollut tutkijoiden mollaamista, ei varsinaista kritiikkiä, mikä turhauttaa tutkijoita.

Tiede on mennyt monilla aloilla niin pitkälle, ettei alaa tuntematon osaa siitä esittää kritiikkiä. Yksittäisen hankkeen kritisointi, varsinkin pelkän otsikon pohjalta, on täysin kohtuutonta. Olisi tunnettava kokonainen tutkimusala. Tiede nimittäin rakentuu yksittäisistä hankkeista ja pala palalta rakentuu suurempi kokonaiskuva. Yksittäinen hanke voi kuulostaa triviaalilta, mutta se voi olla olennainen osa suurempaa palapeliä.

Tiedettä pitäisi kuitenkin entistä paremmin avata suurelle yleisölle. Lisäksi rahoituspäätöksiä voisi avata enemmän. Esimerkiksi hankkeiden rahasummat on ymmärretty väärin, ei isot summat mene yhdelle tutkijalle, vaan tutkimusryhmille, jossa monilla voi olla määräaikaisissa työsuhteissa hyvinkin pienet palkat.  

Haluan tietää mitä verorahoillani tehdään!

Niinhän me kaikki haluamme, mutta sinun verorahasi eivät ole sinun. Kun valtio ottaa meiltä omansa, rahat ovat valtion. Tietysti vaaleilla valitut päättäjät ovat vastuussa rahojen käytöstä. Verorahoja käytetään yhteisesti päätettyihin kohteisiin, kaikki käyttötavat eivät miellytä kaikkia. Monissa yhteiskunnissa on viisaasti nähty, että tutkimus ja siihen perustuva opetus lisäävät yhteiskunnan menestymistä, hyvinvointia, harkintakykyä ja ihmisten onnellisuutta.

Ja muuten, myös tutkijat maksavat veroja!