Medialukutaito ei riitä

”Mitä parempi on lukutaito, sitä parempi on myös medialukutaito. Se on paras ase valeuutisten ja muun disinformaation selättämiseksi.” Näin totesi sivistysvaliokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Tuula Haatainen mielipidekirjoituksessaan. Tästä on helppo olla samaa mieltä, medialukutaidon ja ylipäätään lukutaidon merkitystä tuskin kukaan kiistää.

Medialukutaidon korostukseen liittyy kuitenkin riski, että nykyisessä kaoottisessa informaatioympäristössä selviäminen olisi ensisijaisesti ja jopa lähes kokonaan yksilön vastuulla. Vaikka yhteiskunta huolehtii mediakasvatuksesta, on myös paljon ikäluokkia, jotka eivät ole ikinä saaneet yhtään mediakasvatusta ja siten medialukutaidon kehittäminen on heidän omalla vastuullaan.

Medialukutaidon rinnalla olisikin korostettava yhteiskunnallista tasoa eli sitä, miten yhteiskuntaa rakennetaan sellaiseksi, ettei informaatioympäristö olisi näin sekava. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi digijättien entistä tiukempaa sääntelyä, jossa EU on edennyt hyvin muuhun maailmaan verrattuna. Digijätit pääsevät aivan liian vähällä, vaikka laiminlyövät disinformaation kitkemisen.  

Tärkeää on myös luottamus yhteiskuntaa ja sen instituutioita – mediaa, politiikkaa ja viranomaisia – kohtaan. Luottamus ei tietenkään ole sokeaa, vaan luottamukseen kuuluu myös kriittinen ajattelu.

Luottamus syntyy siitä, että kansalaiset kokevat olevansa osa yhteiskuntaa. Toisin sanoen osallisuuden kokemus on ratkaiseva luottamuksen synnyssä. Osallisuuden merkitys on helppo todeta, mutta vaikeampi toteuttaa. Ainakin pitäisi huolehtia, että puretaan syrjiviä käytäntöjä, rakenteita ja puhetapoja sekä huolehditaan erilaisista palveluista.

Pelkkä medialukutaito on myöskään riitä siksi, että hedelmällistä kasvualustaa disinformaatiolle tuottaa heikko yleissivistys. Olisi siis erittäin tärkeää huolehtia laajasta yleissivistyksestä: historian, yhteiskunnan, luonnon, uskontojen, psykologian, moraalisen ajattelun tuntemuksesta sekä kielten osaamisesta. Suomessa on perinteisesti ollut laajan yleissivistyksen painotus, mutta merkkejä koulutuksen välineellistymisestä ja jopa väheksymisestä on nähtävissä.

Työtä lukutaidon ja medialukutaidon kehittämiseksi on siis tärkeää jatkaa, mutta sen rinnalla pitäisi saada digijättien toiminnasta vastuullisempaa ja varsinkin huolehtia siitä, että mahdollisimman harva putoaa yhteiskunnan kelkasta.

Itsehoidon ja -opiskelun lumo

Tehostamisen ja digitaalisuuden hengessä meitä ohjataan entistä enemmän tekemään digitaalisilla välineillä asioita itsenäisesti. Opiskelu pitäisi hoitaa itsenäisesti verkossa, samoin mielenterveys. Hallitusohjelmassa halutaan tehostaa ”mielenterveystalo-palvelukokonaisuuden käyttöä alueilla (omahoito-ohjelmat ja verkkoterapiat).”

Odotukset digitaalisista itsenäisesti suoritettavista koulutuksista ja hoidosta ovat suuria. Suurelle määrälle ihmisiä tuotetaan verkkosisältöä, tehokasta ja halpaa – liian hyvää ollakseen totta?

Kuinka tehokkaita ja vaikuttavia itseopiskeluun ja -hoitoon tarkoitetut palvelut lopulta ovat?

Viime vuosina on tuotettu paljon laajoja avoimia verkkokursseja (MOOC Massive Open Online Courses). Arkikokemus ja myös tutkimukset osoittavat, että suoritusprosentit jäävät melko alhaisiksi, oppimistulokset jakautuvat voimakkaasti: parhaimmillaan ne tuottavat hyviä tuloksia ja heikoimmillaan ei lainkaan oppimista. MOOC-kursseilla näyttääkin pärjäävän ne, joilla on vahva sisäinen motivaatio ja hyvät itsesäätelytaidot.

Odotettu tulos siis, entäpä ne, joilla ei ole sisäistä motivaatiota tai taitoa itsenäiseen opiskeluun?

Monet MOOC-kurssit päätyvät Helpot nopat -sivulle, mikä voi tosin olla tarkoituskin. MOOC-kurssi tarjoaa helpon tavan tutustua johonkin asiaa ja voi parhaimmillaan herättää kiinnostuksen syvempään opiskeluun. Hieman kuitenkin olen huolissani, jos MOOC-kurssien tehtävä on tarjota helpot nopat.

Itse- ja omahoitojen osalta tutkimus on osoittanut, etteivät ne välttämättä ole kovin tehokkaita, ainakaan lasten ja nuorten mielenterveyden hoidossa. Tuoreessa katsauksessa tulos on hyvin selkeä:

”Toistaiseksi ei ole mitään näyttöä siitä, että itse- ja omahoidot olisivat vaikuttavia, saati yksinään riittäviä sellaiseen keskivaikeaan ja vaikeaan lasten ja nuorten oireiluun, jota terveydenhuoltojärjestelmä nyt hoitaa. Kun hoidon kohteena ovat keskivaikeat ja vaikeat oireet sekä vakavammat mielenterveyden häiriöt, teknologia ei tämänhetkisen tiedon perusteella voi korvata varsinaista kohtaamiseen perustuvaa hoitoa.”

On myös kehitetty paljon mielenterveyden digitaalisia oiremittareita, joissa on monia ongelmia, eivätkä ne korvaa ammattilaisten tekemiä arvioita. Digitaaliset oiremittarit voivat oikein käytettynä täydentää ja tehostaa oikeanlaiseen hoitoon pääsyä – hoidon hintaa mielenterveysoireita mittaavat sovellukset eivät kuitenkaan vähennä.

Pointtini ei ole lytätä itsenäistä opiskelua ja hoitoa, mutta olisi kuunneltava tutkimusta ja realistisesti nähtävä itseopiskelun- ja hoidon mahdollisuudet ja rajat. Kuten niin usein, odotukset teknologian suhteen ovat ylisuuria. Toivottavasti hallitus lukee blogini ja muuttaa tekstejä hallitusohjelmasta! 🙂  

Hoito, terapia ja osa opetuksesta perustuu kohtaamiseen ja vuorovaikutukseen, jota on hankala korvata itsenäisellä tekemisellä. Tietysti kohtaaminen voidaan mielekkäästi siirtää verkkoon. Korona-aika tosin opetti, ettei pelkkä verkkovälitteinen kohtaaminen ole meille ihmisille hyväksi.