Opiskelijat eivät aina riemusta hihku kun tutkimusmenetelmäkurssi alkaa. Menetelmät eivät ole syy, minkä vuoksi on hakeuduttu viestintää opiskelemaan.
Olen useana vuonna opettanut tutkimusmenetelmiä viestinnän opiskelijoille, niin laadullisia kuin määrällisiä. Kurssien alussa koitan motivoida opiskelijoita. Monissa ammateissa tarvitaan tutkimusten lukutaitoa, on ymmärrettävä miten tutkimustulokset syntyvät. Tutkimusten lukutaito kehittyy parhaiten perehtymällä tutkimuksen tekemisen tapoihin.
Toiseksi olen korostanut, että nykyisin erilaisia kyselyitä ja haastatteluselvityksiä tehdään useissa työtehtävissä. Yliopiston tutkimuskurssi ei siis valmenna vain akateemisiin tehtäviin, vaan hyötyä voi olla missä vain työssä.
Kolmas motivointikeino on ylevä. Menetelmien kautta avautuu kriittinen näkökulma tiedonhankintaan ja päättelytapoihin. Tällöin kehittyy tutkiva ajattelu, josta on paitsi hyötyä myös iloa elämässä ylipäätään.
En sitten tiedä kuinka hyvin nämä motivoinnit kantavat kun päästään itse asiaan. Tekstianalyysien kohdalla motivaatiota näyttäisi olevan hyvin, mutta regressioanalyysin kohdalla motivointikeinoni joutuvat koetukselle.
Kuinka sitten opettaa menetelmiä? Jostain kumman syystä yliopistollinen opetus ajautuu perinteisen luennoinnin muotoon. Olen koittanut pyristellä tästä irti, sillä neljä tuntia tutkimusmenetelmiä marraskuisena iltapäivänä saattaa olla unettava yhtälö. Erilaiset ryhmätyöt ja porinat ovat käytössä, mutta kyllä sitä luennointiakin on paljon mukana.
Opettamista tulee helposti ajateltua tietomäärän kautta. Ajatuksena on, että opiskelijoille pitää selostaa suuri määrä asioita, jottei tietoihin jää aukkoja.
Hommaa pitäisi miettiä opiskelijoiden oppimisen kautta. Luennointikin on ok, jos siitä oppii. Usein luennon runsaasta tietomäärästä opiskelijoiden päähän jää kuitenkin melko pieni osuus, riippuu tietysti luennosta.
Menetelmien kohdalla learning by doing toimii hyvin. Teetän opiskelijoilla pieniä tehtäviä, joissa he itse tekevät ja harjoittelevat.
Yksi tehtävä on erityisesti painunut mieleeni. Opiskelijoiden tehtävänä on harjoitushaastattelun tekeminen ja tallentaminen. Haastattelusta tehdään reflektio: kuunnellaan itse tehty haastattelu ja pohditaan sen hyvät ja huonot puolet hakien kehittämiskohteita.
Näitä reflektioita lukiessa tuntee tavoittaneen henkilökohtaista taitojen ja osaamisen oppimista. Jokainen vastaus on persoonallinen. Vastauksia lukiessa tuntee iloa siitä, kuinka nuoret harjoittelevat haastattelun ja vuorovaikutuksen taitoja, joiden päälle heidän identiteettinsä asiantuntijana rakentuu.
Tällaista henkilökohtaista taitojen oppimista ei yliopistoissa ainakaan yhteiskuntatieteen puolella ole liikaa. Uskon, että tällainen opiskelu ja oppiminen tuottavat syvempää oppimista ja pysyvämpiä oppimistuloksia. Haaste on tietysti muuntaa runsas teoria-aines henkilökohtaiseksi taidoksi. Ainakin voisi yrittää kehittää opiskelijoiden omaa tapaa tulkita teorioita.
Janne Matikainen 